VIII.
Kuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä huoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti olevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.
Puukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta näytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen mielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa kirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi… Ja tuolla sitä äiti koetti tyynnyttää… Nyt se vaikeni… taisi päätä nukkumaan… ja tällaista kestää… ei sitä voi sietää…
Konttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon näköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat sisään paisuneet ja väsyneet.
— Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa…
— Mikä?
— Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä… Ruvetaan oikein avio…
— Aviopariksi?
— Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä…
Miten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!
— Oletko sinä ensimmäinen?
— Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.
— No nyt —?
— Etkä näe, missä tilassa minä olen nyt — en minäkään vertainen.
— Älä nyt noin…
— Minä olen sinulle antanut kaikki, mitä voin antaa… Etkö sinä antaisi minulle aivan helppoa aviolupausta… paria sanaa… Kun kerran olet luvannut…
— Niin mutta, kun minä…
Enempää ei voinut puukhollari sanoa. Kuin kallioon isketty kirves kirposi hänen katseensa pois Iitan säkenöivistä silmistä. Aivan uhkaavilta näyttivät tuon kalpean naisen kasvot, tummien kulmakarvojen alle vajonneet silmät säihkyivät, ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen.
— Enkö minä sitä jo ole epäillyt?
— Mutta kun minä… olen… luv… luvannut patruunille, etten… mene… naimisiin… niin minä en — voi… Etkö käsitä, jos menetän patruunin suosion.
— Jos menetät patruunin suosion, niin menetät inspehtori-virkasi. Mutta oletko mieluummin inspehtori kuin sanasi syöjä. Olethan nuori mies, voimaa on käsivarsissasi…
— Mitä tarkoitat?
— Lähde pois… Lähdetään pois… vaikka menetätkin paikkasi…
— Miten minä —?
— Sinä olet lapsen isä ja minun mieheni ja me…
— Kuule! Voithan tulla toimeen lapsinesi, kun minä maksan vuotuisen eläk…
— Eläkkeen!
— Niin.
— Niinkö luulet? En koskaan!
— Ajattele nyt!
— Ei, ei!
— Muuta en saata…
— Et saata! Mikä sinua estää?
— No huomaathan itsekin.
— Sinä et uskalla… uskalla luottaa itseesi… et uskalla olla mies, vaan kehno petturi!
— Heitä jo! En voi kärsiä…
Puukhollari otti oikein vakavan ryhdin. Mutta Iita oikasihe ja väistyi likemmä häntä.
— Et voi sietää! Mitä?
Puukhollari käänsi selkänsä ja aikoi lähteä pois. Iita astui hänen eteensä.
— Kuule! Minulla on vielä sanomista! Minä tiedän sinun asioitasi.
— Mitä?
Puukhollarin kasvot levisivät tulipunaisiksi.
— Mutta en tahdo puhua. Itsekseni olen sen luvannut, enkä riko lupaustani. Mutta koska sinä hylkäät minut… niin… niin minä sanon. Mutta en… tahtoisinko tulla sinun laiseksesi… en koskaan… on minussaki jotakin hyvää…
— Älä nyt tyhjää!
Puukhollari jäi miettimään. Rukoilevasti katsoi Iita nyt häneen.
Ahkerasti näytti taistelevan puukhollarin sydän.
— Minä nain sinut, vaikka tulisi mitä. Sinä olet voittanut minut…
— Puhutko totta?
— Aivan totta. Kyllä kai tulemme toimeen, vaikka patruuni suuttuukin.
Mutta suuttukoon!
Puukhollari painoi Iitan rintaansa vasten ja vaipui sohvalle istumaan.
Loppu.