Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

by K. J. Gummerus

IX.

Odottamaton tapaus.

Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa, ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista, joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.

Mutta rakastiko Anna häntä?

Siitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli hän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli. Rauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä, pelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa, emäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä kokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja litistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan alakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja ajatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui se kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi tunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli olevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta tarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja koetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta, jonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. — Näin oli nuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin kuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi muuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi hän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että Annalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä, jotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.

Anna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei itse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän Löfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein yksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli oleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin kummalliseksi, niin viehkeäksi — ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja näitä aikoja muisti, — aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli, kun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli hänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen suru häntä vaivasi — niin silloin ei hän enää muistanut, mikä vast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin henkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.

Näin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja Annan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa maalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä kaupungistakin.

Pyhäpäivä tuli.

Eri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut. Löf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun Anna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen Löf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä. Vilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes tiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa erään toisen kuin hänen omansa … tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo varhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja Vilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna mietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä askeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt, mutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut. Vaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna sulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle ystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän voinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut äitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa. Sanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä. Puhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään salattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia, outoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin — silloin tosin loisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä avonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt näkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta sitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen kihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.

Päivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja Annan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä asuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja kuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata tirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina väliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä riidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he salin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita alkoi tulla.

»Tämä ei käy päinsä», ajatteli henkikirjoittaja. »Mikä hitto nyt on tyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?» Ja mustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan sydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi mahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan suosiota voittanut.

»Tämä ei käy laatuun!» — ajatteli hän ja astui mitään sanomatta akkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan huokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä hän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita kertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen hartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. — Anna ei tiennyt, mikä häntä vaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi kokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.

Patroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää tyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo samana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni, vaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä olisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän ollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän oli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä seisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos olisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän vaan huokaili.

Nuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi
Löf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin
olisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän
Annan kanssa oli.

»Vieraita huoneet täynnä» — sanoi hän — »ja te täällä kahden kesken, niinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!» Ja hän lähestyi nyt Annaa tarttuakseen hänen käteensä.

Ukko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä jos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten väli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän Annalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien kasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli liikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut aavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili ja sanoi hiljaa hymyillen:

»Minä ymmärrän … minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä se! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt».

Anna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut, mikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän nyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf, ja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli, vetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään. Niinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet silmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja vastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.

Anna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä onnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän salpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa, mutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen huomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.

Päivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista tapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat leikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia, juttelivat tahi pelasivat »lautaa». Maalla, missä isompia pitoja harvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin kauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja enemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet kaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin ne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8 aikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.

Vieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo vähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin postilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain herrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf vastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja pari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain mukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei koskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus kokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja hyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan yksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.

»Mutta» — arveli Löf — »jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin toimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu turmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa voittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä kannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn ensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat suurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja vievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen puolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee, tulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella tulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä».

»Mutta» — vastusti eräs herroista — »jos teidän ajatuksianne seurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka köyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja edistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa ja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään ole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he nojautuvat tulevaisuuteen … mutta siihenhän luottavat nekin, jotka suurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?»

»Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen» — vastasi Löf. »Kun he lainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan myöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita ylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon takaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa vielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä moni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja käyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi tuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin maksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän lainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan saatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita parempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin lainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä ylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin — mieluummin olisi lainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa, se kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä».

»Te mielestäni sekoitatte» — vastasi herra — »totuutta ja valhetta toisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette te kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi käyttää väärin?»

»Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen» — vastasi Löf huolettomasti — »mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen menemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin minä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan ja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on maksettu».

»Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi takaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus tarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia summia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi kumminkaan suostua. — Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa jotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja. Mutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla, että hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta, että me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla summan voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla takaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan».

»Olkoon niin — mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää teidät!»

»Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä syystä pitää pettureina?»

»Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä: mikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan ystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut maksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä petturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi».

»Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä siis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä äsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden tuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on — siitä, että pettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi jos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?»

»Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!» — vastasi Löf. »Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa tekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni asiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en nimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella perikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja toista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan perheesen».

»Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin niin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä asioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan».

»Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse» — vastasi Löf.
»Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää».

Keskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun, kuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan samassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä laukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja uutiset miellyttävät aina.

Patroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja siinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä puolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen kuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka päällekirjoitus oli hänelle itselleen.

Sillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli patroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se saattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi hän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä lukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät seurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi jotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä patronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa jälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt; mutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään sanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.

»Se sisälsi jotain tärkeää» — sanoi Löf itsekseen — »se on varmaa; ja kun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on».

»No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?» — kysyi vanha kruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä voinut sanomalehtiä lukea».

»Kas tässä!» — huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt.
— »Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel
Björk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren
rautatehtaan».

»Mitä!» — huusi patroni. — »Joko se on sanomissa?»

»Te siis tiedätte sen?»

»Sain kirjeen Helsingistä … Vi … Vilhelmiltä, ja hän mainitsee, että kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on konkurssin tehnyt».

»Vai karanneet!» vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. »Mutta koska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että hän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin kuin tässä kerrotaan».

»Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon… Siitä en minä tiedä mitään…»

»Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! — Hänestä on teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!»

»On! Minun velivainajani poika on hyvä poika», mumisi patroni.

Tämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli suorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski kipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.

»Mitä muuta uutta sanomalehdissä?» kysyi hän saadaksensa puheen
Vilhelmistä raukenemaan.

»Eipä mitään sanottavaa» — vastasi Löfin kiistaveli.

Mutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä
herkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin.
»Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja
Anteroa» — sanoi hän.

Kun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä, vaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin kuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena rouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt Annaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä mustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka olivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa viereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka hellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä häneen ja sanoi: »Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin kandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa — ja varmaankaan hän ei puolitiehen seisahdu — on hän tohtori…» — Kun Löf tämän kuuli, puristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän sopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.

»Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä» — sanoi Antero, »ja enpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan professorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä».

Löfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja sydämellisesti hän lausui: »Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on neroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää».

Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.

Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.

Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti perheensä jäsenille:

»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen
Helsinkiin».

Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa käsitti, mistä asiasta kysymys oli. — Mutta kun hän ei sittenkään saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.

Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli — kuten hän itse väliin kerskaili — yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein. »Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä mihin tahdon!» — huusi hän.

»Mutta, Jumalan nimeen!» — vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»

»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». — Ja kun patroni näin kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti kamariinsa jälleen.

Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he, jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?

»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä.
Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».

»Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?» sanoi Anna hiljaa.

»Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!» huusi Löf. »Sinä olet koko päivän puhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä kuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän olisi sairas?»

»Viktori! Kuinka saatat noin puhua!» — sanoi Anna nuhtelevalla äänellä. »Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä kiittää siitä, että minä elän?»

»Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka hän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä» — mumisi henkikirjoittaja pilkallisesti.

»Viktori! Sinä et rakasta Annaa» — sanoi rouva hiljaisella ja murheellisella äänellä. »Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei Vilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä». — Itsekseen lisäsi hän: »Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että» — — — mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä kauhistutti, mitä hän oli ajatellut.

Löf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. »Suokaa anteeksi!» sanoi hän tarttuen rouvan käteen — »Mutta minun katkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan Annaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu kuin minä, ja — — — Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän kuin minua».

Rouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan sanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:

»Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi teillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta — — minä näen sen — — te ette ymmärrä minua vielä … minä menen patronin luo, ehkä saan tietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä».

Kun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä. Äiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. »Sinä et ole onnellinen» — sanoi hän. — »Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle sydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma äitisi».

Ja Antero lisäsi: »Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän sanoi, että Löf on — konna».

Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä — ja se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä — käveli nyt kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki, seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja sanoi:

»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista.
Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»

Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa — — »Jotakin eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»

»Kuinka sitä osaisin arvata?»

Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten
Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja.
Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen
holhoja olet sinä, siis — —».

»Minä en ymmärrä!» — vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että joku onnettomuus oli tapahtunut.

»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»

»Niin, niin — — mutta…»

»Mutta mitä?»

»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».

»Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi tulee… Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä — — se ilmoittaa, että minä olen maantiellä».

»Maantiellä!» — huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta ja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. »Maantiellä! Kuinka, miten … te hourailette!»

»Kunpa sitä tekisin! — — Muutama vuosi takaperin, kun olin
Helsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni
Israeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja
Kåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet
muassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani».

»Ja kuinka suuri on velka?» kysyi Löf vapisevalla äänellä.

»Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta».

»50,000 ruplaa!» huusi Löf hirmustuen. »Mutta siihenhän menee koko omaisuutenne!»

»Hyvä, jos piisaa!» — vastasi patroni vakavasti.

Löf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään
sanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi.
Pääajatus oli: »Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja
Annaa vielä ole vihitty».

»Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden Helsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat semmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa, niin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen … kauppamieheksi — —».

»Asiain näin ollen», mietti itsekseen henkikirjoittaja — »en minä vielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa». Kun hän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin nauruansa pidättää.

»No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?» kysyi patroni vihdoin, kun Löf ei mitään puhunut.

»Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en ymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä semmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen».

»Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti».

»Ja minkä tähden te olette sen salannut?»

Patroni närkästyi tästä kysymyksestä. »Minkä tähden olisi minun pitänyt se ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni».

»Ja perhettänne».

»Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!» vastasi hän. »Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella tule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen».

Löf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko uhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut epäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä; ja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen pikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten patroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli epävakainen. — Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän oli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin vahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt toistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan ollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin tuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen rikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi ajatella.

»Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä näyttää» — sanoi hän.

»Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla lunastamaan nimeni», huusi patroni. »Katajalahti menee; Anteron, Villen ja Annan perintö menee — ja pojat sekä sinä saatte meidän — minun ja, Amandan — niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on kumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa».

Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.

»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.

»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan kuin me turvaa voimme teille antaa» — kiiruhti hän vastaamaan.

Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta loppunut».

»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».

Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.

»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»

Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei ole sairas».

»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.

Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö, joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi… Isäsi lähtee Helsinkiin tärkeiden asiain tähden — raha-asiain, joita sinun on vaikea ymmärtää… Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»

»En sitä itsekään tiedä» — vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin loi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.

Monta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet.
Henkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata
Katajalahdelle.

»Tämä on pirullinen asia!» — ajatteli hän mennessään. »Jos patroni menee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta — — sitä en voi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia…»

Ja kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä luonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä tehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.

Kummalleko puolelle oli voitto kallistuva?