Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

by K. J. Gummerus

X.

Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.

Vilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä Turkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta hän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä, kolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia jotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen hankkimisessa — nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan, unhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli tämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen mahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei mennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää voidetta haavaan.

Hänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein hänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli joutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi vastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän astuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt Akselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella »en» sanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli näitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat kellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia vanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille; mutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista astuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi apulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän nähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.

Toivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen vaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen kamariinsa.

Katajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi tosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi käydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän takaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän tirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan sisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi pysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.

»Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä», lausui ukko riisuen yltään päällystakit. — »Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä Katajalahdelta!»

Vilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.

»Yksin, ihan yksin olen» — sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin Vilhelmin silmäykset lensivät. »Kuka olisikaan joutanut minua seuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin edes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti tahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa».

»Sulhasensa kanssa!» kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. »Sulhasensa kanssa!» kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.

»Niin, sulhasensa kanssa», vastasi ukko. »Mutta se on totta, sinä et siitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa, sinun ystäväsi kanssa».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta tullut.

Patroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä ihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää uutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti kummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.

»Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?» kysyi hän. »Sult ja Kåhrström ovat siis todellakin karanneet?»

Vilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. »Kihloissa!» mumisi hän.

»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että he ovat karanneet».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.

»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta,
Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»

»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka kuuli patronin viimeiset sanat.

»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani. Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. — »Mutta sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»

Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan, ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.

»Mitä sanoitte?» — kysyi hän. — »On kuin olisin kuullut teidän lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa — se ei suinkaan ole mahdollista!»

»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti, sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli pelkkää valhetta … vaikkapa se olikin kovin konnamaista».

Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»

»Valhetta!» — vastasi patroni. — »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»

»Minäkö?»

»No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult ja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin».

»Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat karanneet … sen…»

»Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen häpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?» Ja patroni oli taas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.

Kaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun tervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää ukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa Helsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.

Puheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja semmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten hän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. »Hyvä on, jos hänen omaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä tullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa» — puhui hän. — »Mutta onko teillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?»

»Asioita! Minä olen hänellä takauksessa».

»Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin, ettei takaus ole suuri?»

»Ei suurempi kuin että sen voin maksaa» — vastasi patroni. »Olleeko
Björk kotona?» — lisäsi hän. »Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan».

Tämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen nuoret kahden kesken.

Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.

»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» — sanoi hän kiivaasti —
»Anna on kihloissa Löfin kanssa!»

»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».

Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän viimeksi oli hymyillyt.

»Ja siitä syystä» — jatkoi Rönneqvist — »toivon minä, että luovut turhasta surustasi».

Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin ystävätään katseli.

Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» — sanoi hän, »ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi. Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja tästä syystä täytyy minun lainata».

— Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun velkakirjan.

»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»

Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi, piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli 2,000 markan suuruinen.

»Kiitoksia!» — sanoi Rönneqvist. — »Olisi minulla nyt toiset takausmiehet!… Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä virkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10».

* * * * *

Kun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin kiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi ollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti nyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika. Vilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli patroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.

»Se lurjus, se konna!» huusi hän ehtimiseen.

»Mikä teitä on kohdannut?» kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli tulisessa vihassa.

»Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta vihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi. Narri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna maailmassa… Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla vaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut vaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy minun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua vanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, — minä kysyn, kuka on konna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä sitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä vaan!»

Ukon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen ruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä tapahtunut.

»Tietääkö Löf tästä?» kysyi hän.

»Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan myötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona saan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi tällaista kuullut?»

Ja vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin kamaria. — »Mutta sano, sano jotakin!» huusi hän, kun Vilhelmi ääneti hänen kulkuansa katseli.

»Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän kotonne, setä, — ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun palkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!»

Patroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. »No, noh!» — sanoi hän vihdoin. »Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi tahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut».

Maantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei ollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen naimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei hänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille; ja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään takaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna konkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus maksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin hän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä, mitä ei ukko voinut estää — siitä, että hänen hiuksensa muutaman viikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.

»Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en konkurssihakemukseen ryhdy» — sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille. »Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000 markan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja velkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se huutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa minulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista — ja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen täällä suorittanut — koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon kumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin asian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja toisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle mieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä suuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat».

Vilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi puhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä hänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko itse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän suoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä surullisesti hymyillen:

»Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita aikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko semmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä on luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä hän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä hyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen perheensä tähden!»

»Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf» — sanoi Rönneqvist.

»Löf!» kertoi Vilhelmi halveksien. »Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä pelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf vielä tuottaa».

»Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi» — arveli ystävä. — »Ainakin on se tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi kärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta».

Vilhelmi vastasi vaan: »Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa elää — sitä ei minulla tätä ennen ollut».

Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon kuin tämän summan korko teki. »Mutta» — sanoi patroni — »aikaa kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».

Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus, jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen tyytyväisyyden.