II.
Ison vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää armas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä lukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä sydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se kumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset täyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset olleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja ruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta vastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät ympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän kyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema kivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen aikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla, Suomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis kummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen turvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä taisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat asumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema mustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin nyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan, jonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein saivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi — vaikka verivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi muistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme — ei levätköön he rauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.
Aamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa pakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella kävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän katselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee maansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton edestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän mietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa onnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon silmästä putoavan aavaan mereen.
— Nyt on sauva katkaistu, — sanoi hän — Jumala maatansa unhottanut. Uutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset — ne totiset — ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset … he eivät huoli. — Ruotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. — Voi onnetoin isänmaa…
Ukko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut että Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin silmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään — hän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni, vielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus palaa!
Ukko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle suonut poikia — vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän puheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon silmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä tahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko suuteli häntä itku silmiin. — Sinä olet minun, — sanoo hän ja nostaa silmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.
Neljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin vihdoin paatti pääsi satamaan.
Kauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon lähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui Malmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis päässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen mitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.
Vaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä, pakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin hiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa, oudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän oli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein ympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin suoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää tuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei kuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje Eliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen sen ei muuta kuin surua sisältävän — ja niin olikin enimmiten. Hanna, tuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä vuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän ajatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän rakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti, vaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava. Johanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei koskaan Suomeen rakastanut — ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä. — Hän ei koskaan ollut — ei nuoruudessakaan — mikään kauneus, vaan hänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi seurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän kärsivällisesti sairaus vuoteella.
Syys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli unesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla istui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.
— Hanna! — sanoi äiti — tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku tyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni ehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy surkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.
— Äitini! — vastasi tyttö, — kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu, ei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi että Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten päivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet Suomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee peri katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni vaalenee…
— Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni — sanoi äiti. — Hanna! jos minua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.
— Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.