III.
Talvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella istuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis tyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat kätensä yhteen ja huokaa.
— Miten on kanssasi? — kysyi miehensä.
— Nyt on loppu käsissä, — sanoi sairas matalalla äänellä.
— Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, — sanoo ukko ja lankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.
— Ja minä! — sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.
Kaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan tahdo kuolla ja jättää minua?
Hanna puristaa tytön kättä; — Emma! — sanoo hän — mitä vasten minä soisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?
— Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?
— Emma! Emma! — torusi Hanna, — sinä tiedät, miten minä rakastan sinua!
Emma syleili Hannaa.
— Tulkaat tänne rakkaani, — sanoo sairas, ja Hanna lankeaa polvilleen isänsä viereen, vaan Emma jäi seisomaan.
— Tule sinäkin tyttäreni! — rukoilee sairas, ja Emma tuli. — Minun päiväni loppuvat, räpäykset ovat luetut, minä kuolen; … kuin multa on peittänyt kangistuneet jäseneeni, niin palatkoot Suomeen takasin. Sanokaat terveykset Eliakselle ja Aatolle; sanokaat, että minä olen heitä rakastanut … että minä odotan heitä haudan toisella puolen. —Älkäät itkekö, … rakas Erikkini! kiitos sinulle hyvyydestäsi… Sinä Hanna! pidä huolta isästäsi, hoida häntä, niinkuin olet minua hoitanut … rakasta Emmaa kuin sisartasi… Ja sinä Emma! pidä Hannan isää omana isänäsi — seuraa heitä Suomeen… Jumala siunatkoon teitä… Mitä vielä olisi sanonut ei ihminen tiedä, esirippu putosi, henki oli majansa heittänyt ja ainoastaan ruumis oli jälillä. Ulkona oli myrsky. Mustana juoksivat pilvet idästä länteen, niinkuin olisivat tienneet, mikä suru, mikä murhe huoneessa oli, jonka yli kulkivat. Suru oli Anströmin sydämmessä, suru oli Hannan, suru oli Emman, ainakin näytti se siltä. Polvillaan he makasivat kuolleen edessä — makasivat kauvan.
— Siinä hän lepää! — huokasi ukko.
— Siinä hän lepää! — huokasi Hanna.
Emma itki kuolleen yli.
Mutta taidat jo kysyä kuka oli Emma? — Hän oli orpolapsi. ** Hanna, kuin eräänä iltana, kuukausi ennen äitinsä kuolemaa, oli isänensä mennyt hakemaan siaislastaan, tapasi Lidenin pappilassa, johon ensiksi meni, kauniin kukoistavan tytön. Ennen ketään taloon kuuluvata tavattuan oli hän Emmaa kohdannut. Hän oli puhunut asiansa Emmalle, ja tuskin puhuttuaan oli Emma syleillyt ja suudellut häntä, luvaten itseään ystäväksensä ja sairaan hoitajaksi. Hanna suostui ilolla-mielin ja isänsä laski siunauksella kätensä Emman päälle, sitte vasta kysyen kuka hän oli. Emma sanoi olevansa itä-Ruotsista, sodassa kaatuneen upsierin tytär, joka suosio-kirjeen kautta kohta vuotta tätä ennen oli tullut pappilaan, vaan ei tässä mielistynyt oloaan, sillä sanoi hän: ystävää minä haen, helleydellä on minua kohtaaminen, vaan täällä kaipaan minä molempia. Pastori vaimonensa suostuivat ilolla Emman muuttoon, — sillä, — sanoi pastori kahden kesken Anströmille — tosiaan minä en tiedä kuka tuo tyttö on, hän ei tahdo puhua suvustaan, eikä myöskään sanoa isänsä sukunimeä; tuo — lisäsi pastori — ei itsessään tee sinne eikä tänne, vaan salaisuutta minä en kärsi; sillä minä olen kerran pahasti petetty; sitä paitsi on Emma usein uppiniskanen, mahdanpa kohta sanoa pahakin. Tukholman kaupungissa sanoo hän ainoan tätinsä elävän taikka eläneen 2 vuotta tätä ennen. — Mutta kysyi Anströmi — mitenkä tuli hän teidän tykönne? — Pastori huokasi. Siitä on tulevassa kuussa 2 vuotta kuin ainoa lapseni, rakastettu Emmani tuli kotia Tukholmasta, jossa oli tätinsä tykönä käynyt. Molemmat Emmat olivat tavanneet toisiaan jossa kussa tanssissa ja siellä tulleet ystäviksi. Minun Emmani kotia tultuaan sai hän kohta kirjeen tältä Emmalta, että hänen äitinsä oli kuollut ja hän nyt ypö yksin, orpo mailmassa. Samassa kirjeessä oli myös nöyrä pyyntö ystävänsä vanhemmille ottaa taloonsa mailmalta hylättyä. Luottaen Emmamme sanoihin, joka kiitti ystäväänsä varsin erinomaiseksi, suostuimme me, ja tämä Emma tuli taloon. Ensi vuoden eli hän kuin hyvästi kasvatettu lapsi — ja lapsi oli hän myös — erkanemattomassa ystävyydessä tyttäremme kanssa, vaan — jos tämä oli kutjailus eli totuus sitä selvittäköön Jumala — kaikki muuttui. Iso Emma, niin ne eroitettiin toisistaan, sai eräänä aamuna kirjeen, jonka hän luettuaan tapa-turmassa jätti esiin, ja meidän Emmamme luki; samassa tuli toinen, näki kirjeensä toisen kädessä, vaaleni ja sanoi hätä-naurulla: "Oletkos kummempata kuullut eläissäsi, tuon kirjeen lähetti ystäväni Tukholmasta näyttääkseen minulle miten eräs nuori tyttö taisi kuvitella, ehkä oli paha kuin paha henki; mutta annasta tänne se." Emma antoi kirjeen, josta ei sanonut sanaakaan ymmärtävänsä, toisena päivänä lankesi hän tautiin, joka kahden viikon kuluttua lopetti elämänsä. Kuolema vuoteellaan rukoili hän että ottaisimme ison Emman hänen siaan tyttäreksemme — me lupasimme ja teimme niin. Vaan Emmamme hautaan laskettua oli toinen Emmakin kadonnut, ei ruumiillisesti, sillä sama muoto söi pöydästämme, Vaan hän oli kaiken niin muuttunut. Otto-lapsi oli tyttärenä paha ja itsepäinen — oli ja on siitä myöden ollut. — Minä tahdon antaa teidän tietää kaikki mitä minä hänestä tiedän, saatte sitten ottaa hänen jos tahdotte, sillä minun huonessani hän ei saa kuukautta enään tuollaisena asua. Minä en tiedä mikä minulle välistä tulee kuin muistan Emma-vainajani viimeistä terve-päivää ja tuota kirjettä, josta jo puhuin. Siinä on, olen itsekseni sanonut, syvä salaisuus kätkössä … ja … mutta tehkäätte niinkuin tahdotte.
Anströmi oli hämmästyksellä kuullut pastorin puhetta. Hän kyseli itseltään, miten niin nuori, niin erinomainen kaunis tyttö saattaisi olla niin kakslainen. Vaan hänen täytyi luottaa pastorin sanoihin ja epäilemättä olisi Emma jäänyt pappilaan vielä, ellei hän pastorin puhuttua olisi itku-silmin yhtäkkiä rientänyt sisään, nakannut itseään pastorin helmaan ja vuotavilla kyynelillä anonut anteeksi pahankurisuudestaan, luvaten kaikenniin uudessa tilassaan muuttua siivoksi ja kuuliaiseksi. Pastori kyllä puisti päätään, vaan Anström löi kohta Emmasta saadut pahat ajatuksensa tuuleen — ja viikko jälkeen oli Emma sairaan vuoteella valvomassa vuorottain Hannan kanssa. Emma oli viikossa voittanut kaikkein sydammet; jokainen rakasti häntä, ja Hanna olisi mennyt kuolemaan edestänsä; sairaskin tytyi häneen samalla mielisuosiolla kuin Hannaan. — Sairas kuoli ja pääsi näkemästä kenestä niin paljon piti.