IV.
Kesä tuli. Kauniina loisti aurinko levolle mennessään eräänä Toukokuun iltana, kuin kaksi nuorukaista käyskelivät Pietarsaaren meri-rannalla ehtimiseen katsellen ulapalle, eikö jo purje näkyisi; vaan, turhaan. Tunti tunnista kului, auringon viime säteet sanoivat jo jää-hyväiset kuluneelle päivälle, pitkät varjot levenivät levenemistään, lintujen viserrys oli jo kauvan sitte la'antunut, ihmisetkin, jotka vast'ikään täyttivät rannan, olivat jo vetäyneet kaupunkiin.
— Palatkaamme jo — sanoi toinen nuorukaisista — ne eivät ainakaan tule tänä päivänä enään.
— Odotetaan vielä Elias! ehtoo on kaunis, kentiesi tulevat.
— Luotatko sinä hopero Maijan sanoihin? Näet jo itsekin, näky-sia on täältä lavea, mutta en näe muuta kuin hyöky-laineita niin kauvas kuin silmä kantaa; sanokoon Maija mitä tahansa, ne eivät tule enään.
— Et sinä niin puhunut Maijasta viime kesänä; salli minun nyt vuorossani luottaa hänen ennustuksiin.
Aato ei vastanut mitään.
Veljekset, joita viimen näimme samalla paikalla, olivat muuttuneet. Samat sydämmistä olivat ruumiinsa vuoden vanhenneet, ja vuosi ei ole vähäinen osa ihmisen elämästä. Aato oli jo 21 ja Elias 19 vuotinen. Iho-karva Eliaksenkin leu'alla oli jo mustaksi, komeaksi parraksi kasvanut — kirjansa oli nuorukainen jättänyt, ja miekkaan tarttunut. Ehkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin tehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs sydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton poskella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa todisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt. Eilispäivänä oli vähäinen joukko, joittenka lukuun veljekset luettiin, tulleet Pietarsaareen; kirjeen saatua jo lumi-sulalla oli heillä tietoa äitinsä kuolemasta ja isänsä kotia tulemisesta saattanut. Nyt oli meri jo jäästä puhdas; Maija, jonka ensiksi olivat tavanneet, oli sanonut kasvatus-isänsä toisena päivänä takasin tulevan; ei siis kumma että nyt tässä löydämme veljekset odottamassa.
— Turha on odottaminen, sanoi Aato. Jäseneni kaipaavat lepoa, lähdetään pois.
— Mikäs tuolla, purje taivaan rannalla … en näe, — virkkoi Elias, kuulematta veljensä puhetta.
— Mitä! missä? … älä odotakaan, tuuli vääntää vahto-laineita … ei, totta mar' onkin purje! Olisiko Maijalla oikein!
— Viimein tulevat — lausui Aato ja hypähti ilosta.
— Nyt saamme nähdä tuon Emman josta Hanna niin paljon on kirjoittanut; onko hän vaan puolenkaan niin kaunis kuin Hanna kehuu, niin tiesi miten käy.
— Noh! jopa kummaa, — sanoi Aato. Minä takaan että vaikka se olisi kaunis kuin tuo Venus, jonka kauneutta muinan luku-aikanasi kehuit, niin ei sydämmesi siitä enempää pitäsi kuin esimerkiksi hopero Maijasta.
— Ha … ha … ha — kuului nauru metsästä.
— Kuka se on! — kysyivät veljekset yht'aikaa.
— Minä vaan … ha … ha … ha — oli vastaus.
— Se on Maija — sanoi Aato hirmustuen.
— Maija! — lausui Elias; — no, mitä nyt sanot, oliko ennustuksessaan perää?
— Ha … ha … ha… Veljekset! … veti verensä veljen miekalla vuodattaa … ha … ha … ha… Mitä kauhistutte? En minä tee mitään pahaa ha, ha! Jo tulee laiva! Ettekö näe? Musta lintu istuu kokassa … ettekö näe! silmänsä loistavat kuin tuli-liekki helvetissä … ha … ha … ha … ha…
— Kuka tuon hullun aina tuo tiehemme, — sanoi Elias kauhistuen.
— Ha, ha, ha, lörpötti hullu, ettekö säädä minua? No, Jumala siunatkoon, en minä tahdo pahaa kenellekään… Ha, hamutta kuin makaatte haudassanne… Saanko silloin vuodatta kyyneleni multanne päälle… Hyvästi hyvästi … ha … ha … ha…
— Ei hän ollut niin riivattu eilen — sanoi Elias.
— Mitä me hänestä huolimme, laiva on totisesti tulossa — on kuin onki ja Ilströmin vielä onki; — vastasi Aato.
— Älä salaa ajatuksiasi, veljeni! Sinä pelkäät hullua, sinä ainakin kauhistut häntä.
— Ole vaiti! minä akkoja! älä puhu.
— Ha, ha, ha, kuului kaukaa ja tionot ympärillä vastasivat kaikkuen … ha … ha … ha…
Ehtoo oli jo yöksi muuttunut. Viileä yö-tuuli ja hyökylaineitten kuohu rantaa vasten häirittivät yö-hiljaisuuden. Aato istui syvissä ajatuksissaan ja Elias katseli katselemistaan laivaa, joka ehtimiseen likeni.
— Näin istua yö-hiljaisuudessa muuttaa ajatukset. Elias muisti lapsuuttaan, jonka rajalta vasta oli ennättänyt; hän muisti Hannaa, jota oli veli-rakkaudella rakastanut. Toiset halut olivat syntyneet sotamiehen povessa; veli-rakkaus ei enää kylläksi ollut. Hanna! sinä tulet, sinä tulet ajatteli hän.
Aato taasen oli ajatuksillaan metelissä.
Yö kului ja jo vaaleni taivas, laivan kannella sopii jo veljien nähdä yksinäisen miehen.
Tämä mies oli Anströmi. Ukko oli kouristunut, päänsä valkea kuin lumi, ja kätensä, jolla hän piti laivan partaasta kiini, vapisivat. — Tää on minun maani, isäni maa huokasi hän. Kiitos Jumalalle, joka sallei sen povessa vaivatulle makuu-siaan. — Hänen himeät silmänsä katselivat rantaa, ne näkivät Veljekset.
— Hanna, Emma! tulkaat, tulkaat!
Ja tyttäret kiiruttivat kannelle.
Hannan silmät eroittivat kohta kutka rannalla istujat olivat. — Tuolla
Emmani, tuolla isäni odottaa meitä Elias ja Aato.