V.
Kesä oli jo käsissä, sota ei ensinkään loppumaisillaan. Kumminkin mitkä pakoon oli lähteneet tulivat taasen toinen toistansa jälkeen takaisin; mitkä tavaransa maahan oli kaivanneet, kaivoivat tavaransa maasta, mitkä tähän päivään olivat elänee tulivat taloonsa jälleen. Vaan tuliat eivät olleet monta; tauti, nälkä ja vihollisten luodit elikkä keihäät olivat surmaneet ison osan asukkaista. Suomalainen, joka tätä luet, sinun esivanhempasi elivät siihen aikaan! Tiedätkö sinä, eikö niistä joku nälässään väännellyt käsiään, eikö niistä joku ruttoon 1710 kaatunut, eikö niistä joku veressään maannut keihäs sydämmessä? Ei, aika on kulunut, vuodet kuluneet ja suru-huntu, silloin levitettynä maamme yli, on nyt poissa.
Jos jollonkin kulet Pietarsaareen, niin ennen Sundbystä kaupunkiin tultuasi noin venäjän virstan paikkoin emäkirkosta, poikene tieltä vasemmalle puolen. Riihen sivuitse menee polku, seuraa sitä ja pienen pellon yli kulettuasi, tulet erään koivikkoon jonka kaupunkilaiset tähän aikaan kutsuvat Mamren lehdoksi (Mamres lund). Missä pelto nyt on siinä oli tähän aikaan herras talo — kauppamies Anströmin kesä-asunto. Pienet koivupensaat istutetut Emmalta ja Hannalta eivät silloin siimestä auringon paisteessa antaneet. Kelleri, lahden pohjais puolella ei vielä löytynyt — kaikki oli toisin kuin tähän aikaan. Vaan lahden toisella puolen, jossa muinan Ebba Brahe oli asuntonsa rakentanut, seisoivat vielä, ehkä vaan rapistuneena, linnan kiviset muurit. Aseta itsesi sata viisikymmentä seitsemän vuotta ajassa ta'apäin.
Missä nyt rauniosta ei vähäistäkään näe, suuren koivun alla, joka jo kauvan on lakastuneena maanut, istuivat Elias ja Hanna eräänä kesä-iltana.
— Miksi sinä olet niin hiljainen? — kysyi Hanna veljeltään — miksi on ilosi kadonnut, miksi väijyt sinä ihmisiä, semmoinen et sinä ennen ollut?
— Hanna — sanoi nuorukainen, — oletkos sinä minun ystäväni?
Neito katseli vakavasti hänen silmiinsä.
— Sinä olet, minä sen tunnen sydämmessäni; minä tahdon sinulle sen ilmoittaa, minä tahdon kertoa sinulle mitä ei kukaan, ei veljenikään tiedä; sydämmeni puhkeaa ellen saa salaisuuteni ilmottaa.
— Kuin te lähditte pakoon, kuin me jäimme rannalle seisomaan teidän mentyä, sanoin minä itsekseni: Oletko sinä huonompi veljeäsi? Minä päätin, kuin laiva katosi näkymättömiin, päätin tarttua miekkaan ja uhrata vereni maamme edestä. Minä menin Aaton kanssa vapa-ehtoollisena sota-väkeen. Minä kulin paikasta paikkaan, minä ha'in vihollisia, piilo-paikoista minä ammuin ketä niistä näkyviini tuli! Minä olin silloin tekeväni velvollisuuteni.
Helmikuun 19 päivänä mennyt vuonna Isossa kyrössä oli tuo suuri tappelus, jossa yhden tähden koko Suomen armeija lyötiin; minä tappelin tässä Aaton vieressä. Venäläisten kolonnia näin joen pohjais-puolelta, jäältä, nousevan, tämä kolonni yhdistettyään metsästä tulleen toisen kolonnin kanssa rynnistävät vasempaa sota-rinnan puoltamme (flygel). Samassa tuli Turpalan talosta Venäläiset, talon ensin poltettua. Taivas, joka oli ollut sumunen, rupesi nyt lunta varistamaan, itä-tuuli toi sekä saven että lumen suomalaisten silmiin, että töin tuskin taisivat eteensä nähdä. Tästä mitään huolimatta jalkaväki vasemmalta rinnaltamme rynnistivät vihollisia vastaan ja vasta kymmenen askelta liki tultuaan ampuivat he. Minä kuulin kajahuksen, minä näin, kuin savu oli hajonnut, sumussa hirveän nävön; koko rivet olivat kaatuneet ja mitkä ei kuolleena tai haavoitettuna maassa maaneet vetäytyivät äkkiä takasin. Vaan kohta olivat he taasen valmiit uudistamaan rynnistöänsä. Täll'aikaa oli Suomalaisten oikea-puoli jään yli ennättänyt, vasemman avuksi. Toinen rynnistö ei siis entistä enempää onnistunut. Nyt riensivät Suomalaiset vuorostaan vihollisten päälle, ottivat 6 tykkiä, jotka kohta käänsivät suin heitä vastaan. Turhaan ratsastivat kasakat päällemme, turhaan kokivat hevoskavioissa meitä turmioon saada; moni komea partaukko tärisköitsi Ison kyrön ahteella kuoleman käsissä.
— Tähän saakka olen itse nähnyt, mitä kertonut olen, vaan tässä oli kanssa loppu tulossa; minä tunsin, jossa kokoon-käskyläisten parissa tappelin, niinkuin olisi kuuma rauta yht'aikaa aivoilleni ja käsivarrelleni laskettu — ja minä kaaduin.
Kaikki olisi, niin olen sitten kuullut, onnestunut, ellei hevosväen päällikkö De la Barre, kuin näki kentraali Brucen neljällä hevos-rykmäntillä tulla vastaansa, olisi miehineen pötkinyt tiehensä, ennenkuin olivat ainoaa luotiakaan ampuneet. Tämä konna-työ paljasti jalkaväkemme sivun, ja kenraali Bruce, joll' ei ollut tuumissakaan De la Barren kanssa rynnistölle ruveta, vaan ainoastaan pidättää häntä ahdistamasta, sai nyt käskyn karata, trakonain hevoistensa selästä astuttua, jalkaväkemme oikeata sivua vastaan. Talonpoikien kanssa johon hän ensiksi sattui, tuli kova pula, vaan Bruce onnistui ne saada ahdistukseen. Samassa kääntyi Venäläisten jalkaväki takasin ja hyökkäsi kolmannen kerran Suomalaisten päälle, jotka nyt olivat ihan ympäröityt. Ja mikä sitten seurasi sen arvaa jokainen — verisauna, jonka muistoa ei ajat voi lievittää.
— Kuin minä heräsin oli yö ympärilläni; unen nä'öksi näkyi kaikki mitä tapahtunut oli, pääni oli painava ja maa jonka päällä makasin verestä livakka ja märkä. Minä kuulin ympärilläni valitus-huutoja vaan itse minä en kipua tuntenut. Minä haperoitsin maatessaani käsin ympärilläni ja taittunut kasakka-keihäs tapasi käteni, mutta nyt tunsin hirmuisen kivun vasemmassa kainalossani. Minä tulin vimmaan ja vimmaus antoi voimaa; minä nousin jalkeelle, otin askeleen ja — kaaduin. Säästä henkeni! kuului äänen sanovan — minä olin langennut kaatuneen Suomalaisen yli. Vaan veli ja vihollinen olivat minusta nyt yksi, kipu kainalossani oli hirveä. Säästä henkeni, sanoi ääni toisen kerran, vaan samassa tunsin jonkun kaikin voimin purevan reiteeni. Mitä nyt tein, sen tunnen tulisesti sydämmessäni. Piru vieköön sinut, huusin minä ja löin, reiteni äkisti revettyä pakanan hampaasta, keihän Suomalaisen rintaan. Sen Jumala sinulle kostakoon körisi kuolevainen. Jeptsujumat kuului ääni jalkaini alta. Tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon kuuluu aina korvissani. Aamulla minä puolikylmettynä käydä kopotin sota kentältä ja sanomattomalla vaivalla ja Aaton auttamalla pääsin vihdoin kotia, tänne. Mutta tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon, ei lähde mielestäni. — Minä olen murhamies! … murhamies!
Hanna oli tarkastavasti kuunnellut kertoelman tästä onnettomasta tappeluksesta, jonka monta monituista kertaa ennen sekä Aaton että Eliaksen suusta oli kuullut, vaan näin innollisena ei Elias koskaan ennen kertonut. Venäläisestä, joka oli purrut häntä oli hän nauraen ennenkin puhunut, vaan toisesta jonka tappoi, ei hän koskaan ollut sanaa virkkanut. — Hanna otti hänen kätensä. — Kuin karhu — sanoi hän — ryhtyy lammas-joukkoon, lukeeko kukaan karhun syyksi että luontonsa on niitä repiä; kuin houraava houriossaan tekee töitä, josta ansaitsisi kuolema rangaistuksen, rohkeneeko kukaan tuomari langettaa kuolema tuomion? Ei suinkaan. Niin sinunkin laitasi, Elias, on. Se mies, jot'ei Jumala sallinut, ehkä vihollisten käsistä päästyä, elää, oli ainakin suuri pahan tekiä … ja…
— Hanna! Hanna! sen miehen nimi, jonka verta käteni vuodatti, sen miehen nimi oli Lind.
— Lind!
— Ja luultavasti Emman veli, — Emman, jota minä … rakastan… Nyt tiedät minun elämäni, Hanna.
— Sinä rakastat Emmaa! — sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen vaaloseksi.
— Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni, rakas Hannani!
— Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. — Tule, ehtoo tulee ja pilvet nousevat jo mustana.
— Ja sinä pidät minua murha-miehenä?
Hanna ei ensin sanonut mitään. — Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin olisi herännyt unesta. — Minä! et sinä tiedä mitä teet.
— Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?
— Sinä et tienyt, mitä teit — piti minun sanomaan.
Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.
He astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.
— Ha … ha … ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.
— Maija on kuullut puheeni — sanoi Elias.
Nauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.
Mun veljeni, voi kultainen
Jo lepää muoto multainen
Jo murtunut on sauva,
Mun elämäni katoaa,
Mun hautani jo aukeaa
Ja suopi vihdoin rauhaa!
Mun sydämmeni suruinen,
Mun miekkani on verinen,
Ja sota, surma pauhaa —
Ei kentällä, mun povessaan'
Vaan kuolio kohta ovensa
Mull' avaa, suopi rauhaa.
— Ha … ha … ha … Elias ja Hanna! ha, ha, ha…