VI.
Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt, silmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee, toisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on 4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen, vieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es takaisin.
Häät on kauppamiehen Anströmin talossa.
Rannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta eroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset — hän on itkenyt.
Hän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi sydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.
— Mitä olen minä onnetoin tehnyt — puhuu hän itsekseen. — Miksi toin minä Emman tänne? Voi minua onnetointa … onnetointa — hän otti kätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. — Elias! minun ystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä kertaa.
— Hanna! Hanna! — kuului huuto kartanolta.
Hanna hypähti ylös.
— Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.
— Hanna! Hanna, missä sinä olet?
— Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! — Hän läksi käymään kartanolle. — Minä tulen — vastasi hän.
— Mitäs suret, — sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.
— Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin jähdyttämään… Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!
— Hanna! — sanoi Aato — minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.
— Eliaksen! — huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.
— Eliaksen! Tule kentiesi tiedät sinä keinon, joka voi onnettomuuden estää; tule, tule!
Vaan Emmansa vieressä komeasti pyntätyssä kamarissa istui Elias; hän oli iloinen, iloinen kuin lapsi, joka ensikerran on avutta, lankeamatta kulkenut yli lattian, ja syy oli hänellä iloon. Vieressään istui neito, jonka kauneuden arvoista ei kukaan ollut nähnyt. Hänen poskensa on punaiset, kuin ruusu kesä-auringon loisteessa. Hoikka on hän varreltaan kuin kevät-istuttama pensas — ja silmänsä! Niistä loisti rakkauden valkea ja sydämmen ylävyys. Kuin hän nojaten laski päänsä Eliaksen olkapäätä vastaan ja suurilla sinisillä silmillään rakkaasti katseli Eliasta, niin kävi sanomatoin ihanuuden tunto sydämmeensä ja hän syleili suloista morsiantaan. Elias oli luonostaan viehkeä ja hellä, ei kumma siis jos koko olentonsa rakkauteen sulasi, kuin sylissään piti tätä suloista tyttöä, jonka kohta sai kutsua omakseen.
Anströmin ääni kuului ovesta: — Elias, hääväkeä tulee ehtimiseen, anna anteeksi jos minä erotan teidät vähäksi aikaa. — Elias hypähti ylös ja seurasi kasvatus-isäänsä.
Ukko Anström oli vanhennut, hän oli kuin kuoleman kannella käviä, joka tietää kannen kohta puhkeavaan ja nielevän ruumiinsa. Vapisevilla käsin ja horjuvilla jaloin kulki hän Eliaksen edellä.
Muinan olivat tavat nykyisiä aivan toisellaiset: ehkä rakkaus aina on ollut ja tästedeskin pysyy yhdenlaisena; vaan Eliaksen kanssa ei niin tiukasti luettu koska morsiamensa oli omassa kodissaan. Muuten olivat vanhemmat tähän aikaan uutterat varoomaan tyttöjänsä ylkäinkin edestä ja vasta vihkemisen jälkeen saivat kihlatut toisiaan estämättä tahtonsa jälkeen tavata.
Elias seurasi ukkoa. Hääsalin ovella tuli Hanna ja Aato heitä vastaan.
— Minulla on sinulle vähän puhumista — sanoi Aato kolkolla äänellä.
— Sano! sanoi Elias ilo-loistavilla silmillä.
— Seuraa minua luhti-kamariin.
[Luhdiksi kutsuttiin muinan niinkuin vielä tänäpäivänä missä semmoista enään löytyy, kesä asu-huoneet; erinomattain sellaiset rakennukset, joissa puoteja ali-kerannossa löytyi ja niiden päällä takattomat nukkuma-kamarit kesällä. Tavallisesti, missä tie talon liki kävi, tultiin talon pihalle tämmöisen luhdin läpi, jonka tähden keski huoneessa, puodi-sivuilla yksi oli jätetty pituus-seinittä. Tällaisia löytyi viime-aikoina näillä seuduin mutta missä taloja uudesta rakennetaan jäävät ne tavallisesti pois ja puodit itsekseen kuin myös erinäiset kamarit tuvan perässä tekevät niitä liikanaisiksi.]
— Mitä nyt — lausui ukko. — Hääväki ja pappi odottavat jo, onhan teillä aikaa sitten puhua.
— Anna heidän mennä isäni; — rukoili Hanna.
— Mitä tuommoinen tietää! Noh, menkäät mutta muistakaat että kohta tulette takasin.
— Ennenkuin luulette, — sanoi Elias ja seurasi hypäten Aatoa.
Kamariin tultua Aato surullisesti silmäili veljeään.
— No, nyt olen tässä, sano sanottavasi.
— Elias! lupaa että maltat mielesi!
— Minä lupaan, sano, sano pian.
— Lue tätä kirjettä.
— "Neito Emma Ruthströmille!" — mistä olet sen kirjeen saanut, miksi minä sitä lukisin? kuka sitten tuo Emma Ruthströmi on?
— Lue, lue.
Elias avasi kirjeen ja luki.
"Vihdoin olen saanut tietä missä sinä olet, mutta älä luule että niin kätköistä paikka mailmassa löydät, jossa en minä sinua löytäisi. Lapsesi elää, suuri lihava ja vanka poika, joka jo puhuu aikaa lailla, mutta jolla ei ole muuta kuin ryysyjä peitteeksi ja tilkkuja vaatteeksi. Niinkö Emma lupauksensa pitää? senkö vuoksi etten minä mitään pastorille ilmoittanut ja en nytkään, ehkä sopisi, hiiskua sanaa Anströmille. Missä ovat ne 15 riksiä vuodessa joita lupasitte ja joita en ole muuta kuin kerran saanut, ehkä jo 3 vuotta on kulunut. Minä olen Pietarsaarilais-merimiesten kautta kuullut, ettäs olet naimiseen menossa kauppamies Anströmin nuoremman pojan kanssa! Silläkö lailla tuummaat lupauksestasi päästä. Luutnantti Lindin murhasta puhutaan vielä ja veljensä sanotaan Suomessa jossakussa tappeluksessa kaatuneen. Varokaas itsenne vaan! Muistakaat etten minä tarvitse muuta kuin avata suutani ja sanoa: Minä tiedän kuka sen murhan teki ja syyn siihen, niin saisitte nähdä enkö saisi enemmän kuin viisitoista riksiä! Vielä odotan minä 3 kuukautta, ellei raha sillä aikaa tule, niin käyköön kuin olette itse tahtoneet. Ystävällisesti Maria Bohm."
— Mistä olet saanut tuon kirjeen, huusi Elias hirmuisella äänellä?
— Muistatkos että lupasit malttaa mieltäsi — sanoi Aato hiljaisesti.
— Mistä olet saanut tuon kirjeen? — huusi Elias vielä hirmuisemmalla äänellä.
— Emmalta — sanoi Aato.
— Emmalta! sinä valehtelet, sinä valehtelet — Emmalta! — ei, se on mahdotointa — sanoi Elias hiljemmalla äänellä; — Emma murhaaja ha, ha, ha, miten saatin räpäystäkään uskoa sitä. Ei, Veljeni! tuon kirjeen on joku, joka kadehtii onneani kirjoittanut…
— Se on Emmalla ollut, älä luota häneen, veljeni … älä!…
— Ole vaiti, hääväki odottaa, mennään sisään.
Sitkeä kuin Suomalainen on sanan parsi, mutta kuka olisi Eliaksena uskonut Emmasta jotain pahaa.