VII.

Häät olivat pidetyt, ensi lumi peitti jo maan, Anströmi perheenensä olivat muuttaneet kaupunkiin. Aurinko oli koko päivän — se oli 1 päivä Joulukuussa — kätkenyt itseään, ilma oli sumunen ja valkea lumi — kuollon kaltainen — käärei niityt, pellot ja kadut. Ilta-valkean edessä istuivat Elias ja Emma, syleillen toisiaan.

— Rakas mieheni, sanoi Emma, lupaatko täyttää anomukseni?

— Olenko koskaan mitään sinulle kieltänyt?

— Et ole, ja juuri se sytytti toivon rinnassa, että sinä nytkin täytät tahtoni.

— No sano kultani?

Emma loi silmänsä alas ja rukoili: Anna minun lähteä Ruotsiin jouluksi.

— Oletko vimmassa, kuka nyt talven tullessa lähtee matkalle.

— Minä arvasin jo että kieltäisit.

— Mutta mitä sinä siellä tekisit?

— Minä sain tän'aamuna kirjeen tädiltäni — hän pitää paljon minusta — nyt on hän sairas, eikä kukaan hoida häntä niin, kuin hän ansaitsee ja tarvitsee. Hän rukoilee minua ja käskee tulla tykönsä. Elias, et sinä ole kova, minä sen tunnen. Ehkä hullulta pyyntöni näkyy, niin et sinä raski kieltää, rakas Eliakseni! — Ja Emma löi kätensä Eliaksen ympäri ja katseli rukoilevilla silmillä häntä.

— Kuka voi kieltää mitä sinä pyydät, — sanoi hän ja pyhki Emman silmistä käherän. Mutta kuin oikeen ajattelen niin on se joulun edellä mahdotoin — minun pitäisi seurata sinua, mutta minulla ei olisi aikaa. — Tuo ei nyt kumminkaan tulisi kysymykseen, sillä Aato saattaisi lähteä puollustajaksi, mutta jää ei kanna vielä kaukaan aikaan ja ympäri meren meneminen Oulun kautta viivyttää sinun kuukausia.

— Mutta sinä päästät minua heti kuin se kantaa?

— Päästän ja tulen itse kanssasi.

— Kiitoksia, monta tuhatta kiitosta, minä tiesin, että hellä sydämmesi ei suo tätini kuolevan outoin käsiin.

Samassa tuli poika ja käski Eliasta ulos.

Emma oli yksin.

— Haa — puhui hän itsekseen — Elias, et sinä tiedä ketä syleilet, et sinä tiedä että vaimosi on murhaaja, että hän on mustilaistyttö. Sinä vaadeit minun sanomaan sukunimeäni; — semmoista ei ole minulla omaa koskaan ollut … ha … ha … minä sanoin kuin kysyit, minä sanoin Lind — sinä vaalenit … ha … ha … ha. Lind! sanoit sinä, niin oli senkin nimi, jonka minä vimmassani tapoin isossa Kyrössä, ha … ha … ha… Sinä murhasit toisen, vaimosi toisen … me olemme yhtäläiset… — Emma tukisteli takaan. — Ei — sanoi hän — sinä olet enkeli, minä olen piru, minä laskin puukkoni, minä löin sen sydämmeesi … no niin … miksis petit sinä minun — minun joka rakasti sinua enemmän kuin Jumalaa… Mutta olenko nyt onnellinen?… silmänsä, jotka vakavasti katsoivat minua vielä kuolemassa … hyi … vereni jäähtyy, pois paha, hirveä muisto, sinä kuoletat minua. Mutta jos tuo akka, jonka hallussa lapseni on, pettää minua, jos hän, joka seisoi vuoteen vieressä kuin terä puhkasi sydämmen, ei pidä valansa… Oh … Jumala! hän uhkaa kaikki ilmoittaa, ellen viimestään uudeksi vuodeksi laita hänelle rahaa … ha … ha! ilmoittakoon — kuin uusi vuosi tulee makaat sinä mullassa, sillä Elias vie minun tykösi, — minun lapseni! sen minä … ei, sen minä otan omakseni, minä sanon sen olevan tätini… — Emman katsanto oli hirveä ja hirveni vielä enemmin. — Jumala — sanoi hän — miksi minä sen työn tein, miksi en antanut kukoistavan tytön kukoistaa — miksi katkasin minä elämänuoransa … haa … minun täytyi se niin tehdä — minun täytyi … hän tiesi osan salaisuudestani ja … joka sen tietää sillä on hauta valmis…

Vaimon kasvot olivat kauheat, silmistään loisti helvetin tuli. Hän nousi, hän kohensi hiileksi palannutta valkeaa takassa.

Ovi aukeni, Aato tuli sisään, Emma ei häntä havannut.

— Niin se on — sanoi hän — tehty on tehty, tietä jonka jälkeen ihminen käy, tie, joka ihmisen takana katoo, … tietä … tätä tietä täytyy jokaisen käydä perille saakka; miksi minä siis suren … ei … eteenpäin — eteenpäin. — Onko se minun syyni että minä olen tämmöinen, että minä olen murhaaja … ei, miksi hän petti minua … miksi toi sattuma kirjeeni pikku Emman käteen…

— Emma! — sanoi ääni takanansa. Emma käänsi äkisti silmänsä puhujaa kohden.

Valkean edessä poskessaan nousneet ruusut pakenivat ja lumivaaleana kysyi Emma: Aato oletko kuullut mitä olen puhunut.

— Olen, onnetoin tyttö! Minä…

— Sinä olet kuullut … sinä olet kuullut … mikä toi sinun tänne … sattumus … sattumus.

— Ei Emma! Minä tulin puhumaan kanssasi. Minä tiedän, kauan olen tietänyt että sinä salaat jonkun hirveän tapauksen elämässäsi… Sinä sait aamulla kirjeen, sinä tahdot lähteä Ruotsiin, minä tiedän mitä vasten.

— Sinä tiedät … sinä tiedät … ethän sinä niin sanonut.

— Emma minä tiedän, minä olen Eliakselle sanonut, mitä minä tiedän, vaan hän ei usko minua.

— Sinä olet sanonut… Elias ei usko!…

— Emma, — sanoi Aato vakaisesti, — uskotko yhden Jumalan päälle.

Emma ei vastanut.

— Uskotko että yksi kaikkivaltias löytyy, jonka edessä ihmisten pimeämmätkin ajatukset ovat selvät ja tiedyt, uskotko Emma?

— En usko — vastasi Emma hiljaa.

— Mutta Jumala löytyy. Jumala tietää ajatuksemme, hän näkee tekomme … hän sallii meidän tehdä, sillä hän on mieleemme istuttanut lakinsa ja tahtonsa. Hän on sanonut: Tee se, niin saat elää. Hän on meitä auttava kuin me tyköönsä rukouksessa tulemme… Oletkos sinä koskaan rukoillut?

— Olen, — vastasi Emma ja viime veripisare katosi kasvoistaan.

Aato ei tietänyt, ei osannut aavistaa miten viime sanansa olivat käyneet Emmaan. Jos hän olisi nähnyt Emman ajatukset niinkuin ne Jumala näki; mitä olisi hän ajatellut?… Emma ajatteli… Minä olen rukoillut: Jumala! salli kädelleni voimaa, salli sydämmeensä puukkoni käydä, minä olen ainoan kerran rukoillut — Lindin vuoteella…

— Onko Jumala kuullut rukouksesi? — kysyi Aato, Emman vastattua.

— On, — vastasi Emma hirveällä äänellä.

— Ja sinä et kumminkaan usko Jumalan päälle.

— En… Mikä on ihminen? Luontokappale, joka ajattelee, joka elää, joka kuolee… Mikä on Jumala? ihmisen luoja … ha, ha, ha … minunkin luojani.

— Älä häväise, Jumala elää, hän pitää murheen meistä, hän kulkee sivullamme; hän on sinunkin luonut.

— Sinä tiedät kuka minä olen … sanoitko äskön niin?

— Niin.

— Haa! saas nähdä elääkö, löytyneekö Jumala.

— Emma! Me olemme ihmiset, me emme saa määrätä Jumalan tehtäväksi mitään. Jumala viipyy usein apunsa kanssa, vaan se tapahtuu niinkuin hän tahtoo, se tapahtuu meidän hyväksi, ehkä välistä emme ymmärrä miksi se tapahtuu toisin kuin me rukoilemme…

— Sinä tiedät, sinä tiedät … että minä olen murhaaja! — Emma oli nousnut ylös, hänen ryövöstä vapisi Aato.

— Murhaaja, sanoi hän hirveällä äänellä. Mene, sano … sano; minä olen kaksinkertainen murhaaja … minun käteni laski puukon … Aato, tämä käsi laski puukon pettäjän sydämmeen. Silloin rukoilin minä Jumalaa, minä rukoilin: Jumala salli minun osata sydämmeensä… Minä löin ja minä osasin, pettäjä kuoli… Niin kuulee Jumala rukouksemme … ha … ha … ha.

Aato oli yhtä vaalea kuin Emma.

— Ja sinä olet veljeni Eliaksen vaimo. Oi Jumala, mikä kirous makaa sukumme yli… Miksi on kätesi niin kova…

Koko Aaton ruumis värisi… Hän oli usein puhunut veljelleen kirjeestä, jonka hää-iltana oli saanut käsiinsä, vaan Elias ei uskonut mitään.

— Emma, — sanoi hän — oletko sinä ihminen vai paha henki?

Emma ei vastanut mitään. Hän tointui niinkuin unesta, kasvoinsa muuttuivat entiselleen; hän näki Aaton, meni hänen tykönsä. — Mitä olen minä sanonut? — kysyi hän suloisella äänellä.

— Voi suuri Jumala! mikä hirveä petos. Niin nuori ja jo tuommoinen.

— Aato, — sanoi Emma, — sinä et vastaa, mitä olen minä puhunut? Minun mieleni muuttuu välistä niin kummaksi… Minä näen välistä näköjä, niin hirmuista että järkeni katoaa … niin oli nytkin… Aato! huomena saat kuulla koko elämäni.

Huomen tuli — vai mimmoinen!

Sillä aikaa kuin Emma ja Aato näin haastelivat, istui ukko Anströmi tyttärensä sivulla kamarissaan. Ukko oli vielä — jos sen saattaa sanoa — vanhenut, hänen silmänsä olivat jo hämärät ja korvansa milt'ei lukossa, hän tunsi vanhuutensa hyvin, hän tiesi että elämänsä loppu oli käsissä. Viime viikkoon ei hän ollut kyennyt mihinkään. Sivullansa istui Hanna, valkea kuin liinavaate kesä-auringon paisteessa.

— Isäni! — sanoi Hanna, minä olen luvannut sinulle salaisuuden ilmoittaa, mutta lupaa minulle vuorostasi ett'ei kukaan saa aavistaakaan mitä sanon — tämän sanoi tyttö suunsa pitäen isänsä korvaa niin likellä kuin taisi.

— Minä lupaan sen.

— Se on sanottu kolmella sanalla — hän kuiskutti isänsä korvaan —
Minä rakastan Eliasta!

— Eliasta!

— Minä rakastan Eliasta — lisäsi Hanna niinkuin olisi itsekseen puhunut. — Minä rakastan — olen rakastanut.

Ukko puisti päätänsä ja suuri kirkas kyynel lankesi Hannan jääkylmälle kädelle.

— Lapsi raukkani! — ja syleili sydämmellisesti tytärtänsä.

— Nyt tiedät salaisuuden, älä ilmoita sitä? — ei e'eskään kuin hauta minun pitää ja multa peittää.

Nää viime sanat sanoi Hanna hiljan, hän ei tahtonut murehuttaa vanhusta.

Hautaa sinä rakastit, hauta sun nyt kätkee, vaan hautasi on … onko mullassa, kirkkomaassa? — ei, vedessä — aalloissa.