IX.
ANNABEL LEEN TUHOUTUMINEN.
"Oo Jumala, miten kauhealta hukkuminen minusta tuntuukaan, koska veden kohinakin kuulostaa niin hirveältä korvissani!"
Shakespeare.
"Lastinpurkaminen lämpimissä maissa on kovaa hommaa", mumisin muutamia tunteja myöhemmin kuivatessani otsaani.
"No, miksi sitten tänne tulit?" murahti perämies myöskin lämpimissään, vaikka hän ei siitä mainninnutkaan muuten kuin murisemalla jonkun lisävastuksen sattuessa.
"Samasta syystä luullakseni kuin tekin", vastasin. "Ollaksemme mukana tässä kepposessa ja ansaitaksemme rahaa."
"No on tämäkin kaunis kepponen!" puhisi hän. "Ja mitä tulee rahan ansaitsemiseen, niin näyttääkö tämä sinusta sellaiselta? Saamme työskennellä kuin neekerit näiden hirtettäväksi tuomittujen kapinallisten vuoksi, jotka joko murhaavat meidät tahi tappavat toisensa piakkoin. Saat nähdä minun olevan oikeassa. Ainoaksi palkaksemme saamme luullakseni muutamien vuosien vankeuden. Joutuin siellä, te laiskat murjaanit!" huudahti hän vihaisesti työskenteleville miehille.
Mutta todellisuudessa ei sinä päivänä laivassamme ollenkaan laiskoteltu. Kaikki miehet työskentelivät kuumeisesti ymmärtäen täydellisesti meitä uhkaavan vaaran, sillä tuuli oli ensin kiihtynyt ja sitten vähitellen epäilyttävästi tyyntynyt. Jos sitä vain kestäisi pitemmälti, saavuttaisi tykkivene meidät varmasti, ja vaikka me silloin jo luultavasti olisimme purkaneetkin lastimme minkään muun kuin painolastin ja tyhjien ruumien jäämättä puolustettavaksemme kujanjuoksussa, oikeuttaisi kumminkin päättäväinen sotalaivan karttamisemme edellisenä päivänä ja nykyinen oleskelumme Tumabongissa meidän vangitsemisemme, minkä jälkeen ei mikään merituomioistuin maailmassa, olipa se sitten vaikka etuoikeutettu espanjalainenkin, voisi tuomita meitä ensi hädässä, kuten perämies viisaasti huomautti. Ja sitten, ellei ruvennut tuulemaan, merkitsi tämä tyyni ehkä myrskyn lähestymistä, ja me olimme suojattomalla rannalla, jossa karit ulottuivat noin parikymmentä peninkulmaa kummallekin taholle. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että kaikki työskentelivät kuumeisin kiirein.
Vuorottain poistuivat omat veneemme ja alkuasukasten kanootit laivan sivulta, kaikki vaarallisesti ylikuormitettuina noilla ruumisarkkuja muistuttavilla pyssylaatikoilla, ruutitynnyreillä, luotiarkuilla ja vaatepaaluilla, lörpöttelevien alkuasukasten tunkeutuessa joka paikkaan, jossa vain oli muutamia tuumiakaan tilaa. Toinen toisensa jälkeen pujahtivat veneet särkässä olevasta aukosta lannakseen, jonka poikki ne sitten kyllä onnellisesti pääsivät. Sitten purettiin tavarat rannalle, josta miehet, naiset, ja vieläpä lapsetkin kantoivat ne kauempana olevaan kyläänsä. Nämä pienet ruskeat alastomat veitikat valtasivat kaikki kevyemmät tavarat kantaen ne pois ihastushuutojen kera, mutta ellei sellaisia sattunut olemaan, näyttivät he viettävän kaiken aikansa vedessä polskutellen veneiden seassa laivan ympärillä, ja lisäten huudoillaan yleistä hämminkiä.
Herra Colonel Lopez oli virkansa puolesta melkein koko ajan rannalla. Hän oli luopunut miekastaan, jolla oli ollut kumma taipumus tunkeutua hänen jalkainsa väliin ja kammeta hänet kumoon. Sen sijaan oli hän nyt varustautunut paksulla kepillä ja kävellä lylleröidessään sinne tänne lyödä huitaisi hän epäröimättä jokaista, jonka hän luuli laiskottelevan tahi muuten hätiköivän. Nuo molemmat toiset everstit pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä "hänestä jäljitellen kumminkin vaatimattomasti hänen tapaansa saada miehet nopeasti tottelemaan. Saatoimme huomata, että heidän miehensä suhtautuivat upseereihinsa jonkinlaisin pelon tuntein.
"Tuollainen kuri ei mielestäni kelpaa, sillä se voi aiheuttaa kapinan", sanoi kapteeni tyynesti, kun herra Valdez oli kiinnittänyt hänen huomionsa asiaan.
"Niin, ja kapina on usein syynä tappioon", vastasi filippiiniläinen vakavasti. "Huomaan nyt, miksi minut? lähetettiin tänne. Kuten muutkin viisaat miehet, tietää kenraalimmekin enemmän kuin hän puhuu."
Siten työskentelimme koko pitkän kuuman päivän vain sellaisin väliajoin, jotka olivat välttämättömät aterioidaksemme. Kaikki pyssyt saatiin maihin ja vietiin sieltä kylän yleiseen kokoustaloon. Haalasimme jo viimeisiä ruutitynnyreitä ja raskaita kuulalaatikkoja kannelle, kun kapteeni sanoi minulle: "Williams, mene vapauttamaan Kasim mastosta! Ole hyvin tarkkaavainen, poikaseni, sillä en tiedä, kumpiko tulee ensin, tuuliko vai tykkiveneet, vai tulevatko ne yht'aikaa."
Puolen tunnin kuluttua huusin hänelle: "Näen mustan pilkun lounaassa ja tuulen aiheuttamaa värettä noin kolmen peninkulman päässä!"
"Pidä niitä molempia silmällä!" vastasi hän. Näin kumminkin, että laivan veneet erotettiin muiden joukosta ja hinausköydet kiinnitettiin niihin. Sitten määrättiin kanootit siirtymään peräpuolelle, ankkuri nostettiin ja veneemme alkoivat kiskoa kuunaria kauemmaksi särkästä. Kun kapteeni arveli meidän päässeen tarpeeksi kauaksi, ankkuroitiin laiva jälleen ja purkaminen aloitettiin taasen kuumeisin kiirein. Suuri pelastusveneemme ja ruuhemme eivät ottaneet kumminkaan enää siihen osaa. Ne oli sidottu laivan perään nostettavaksi kannelle heti kun tuuli kiihtyisi niin paljon, että voisimme koettaa pelastua niillä.
Jonkun ajan kuluttua huusin jälleen kapteenille: "Näen taivaanrannalla pari savujuovaa, joista toinen on hieman toisesta edellä! Tuulen väreitä samalla suunnalla kuin äskenkin, mutta leveämmällä alalla!"
Nyt hinattiin veneet laivaan, muutamia purjeita nostettiin, vallankumouksellisten lippu laskettiin alas ja perämies seisoi valmiina ankkuritouvin vieressä kirves kädessään — toinen nuristen suotu lahja, jonka Filippiinit saivat osalleen. Laivassa oli enää vain muutamia paaluja tavaraa, jotka heitettiin nopeasti mereen. Useat alkuasukkaat olivat kumminkin innoissaan palanneet liian aikaisin takaisin noutamaan enemmän lastia tottelematta määräystä tuoda soraa ja kiviä kanooteissaan meille painolastiksi. Laivamme oli nyt hyvin vähän veden pinnan alapuolella, ja se oli vaarallisesti keveä, jos se nyt joutuisi myrskyn kynsiin.
Mutta nyt ei ollut enää aikaa korjata epäkohtaa. Lounaassa olevat pilvet synkkenivät synkkenemistään ja jokainen vihurinpuuska tuli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Kapteeni käski tiukasti kaikkien vieraiden poistua laivasta, jolloin alkuasukkaat kiiruhtivat veneihinsä. Nuo kymmenen läksivät muiden mukana ja viimeiseksi Valdezit.
Nuori Luiz katsoi ylös huutaen jäähyväiset minulle.
"Hyvästi vain!" vastasin. "Tapaan kai sinut jolloinkin jälleen!" lisäsin aavistamatta ollenkaan, miten pian se tapahtuisikaan.
"Olkoon matkanne onnellinen!" kuulin kenraalin huutavan seisoessaan muutamia minuutteja veneessään hattu kädessään tuon pienen laivaston jäädessä taaksemme.
Nyt tarttui tuuli purjeihimme, Annabel Lee kallistui, mutta suoristautui jälleen ja matkamme Tumabongista oli alkanut. Kulkumme oli alussa melko hidasta, sillä tuuli oli puuskainen ja kieppuva, mutta se tasautui kumminkin joka puhalluksella. Päästyämme kauemmaksi maasta enenivät vihurit, eikä meidän tarvinnut tarkastella pilviäkään ymmärtääksemme, että myrsky oli tulossa. Se oli meille kumminkin vain hyödyksi niin kauan kuin tuuli pysyi sillä kulmalla, sillä tykkiveneet lähestyivät nopeasti ja ainoastaan kiitämällä tuulen mukana voimme toivoa pääsevämme pakoon.
Purjehdimme samaan suuntaan noin tunnin ajan tuulen pysyessä hyvin tasaisena. Kuunarin vauhti oli melkoinen, noin yhdeksän solmunväliä luullakseni, mikä oli ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin tykkiveneitten. Mutta kapteeni tiesi, ettei sitä voinut kestää hyvinkään pitkälti, ja näin hänen katsahtavan silloin tällöin hyvin levottomasti etelään.
Tuuli heikkenikin vähitellen tyyntyen vihdoin kokonaan, meidän jäädessä lepattavin purjein merelle, joka aaltoili jo tarpeeksi, heilutellakseen meitä melko ilkeästi. Taivaalle keräytyi mustia pilviä, erittäinkin etelän puolelle, josta pian alkoi tuntua heikkoja tuulen henkäyksiä ilmapuntarin laskeutuessa nopeasti.
Kokosimme nokka- ja keulapurjeet, ja reivasimme ison purjeen, sillä tiesimme nyt tuulen rupeavan puhaltamaan äärettömin voimin. Meidän ei tarvinnut sitä kauan odottaakaan. Vinkuen syöksyi ensimmäinen vihuri kimppuumme ja pieni laivamme kallistui niin, että raakojen nokat melkein koskettivat veteen.
Vanha Livingston ja Kasim seisoivat mastojen vieressä kirveineen odottaen kapteenin määräystä, sillä oli epätietoista, jaksaisiko kuunari enää nousta kohdalleen, koska se painolastittomana ei voinut kestää mastojen painoa. Se suoristautui kumminkin hitaasti ja tuulenpuuskan mentyä ohi olisi se noussut kokonaan, ellei painolastimme olisi siirtynyt. Nyt se jäi kallelleen, mitä emme voineet ihmetelläkään, kun muistimme, miten nopeasti ja hätiköiden sora oli laivaamme otettu. Kallistuminen ei olisi kuitenkaan merkinnyt mitään eikä se tavallisissa oloissa olisi meitä huolestuttanutkaan, ellei laivamme olisi ollut niin keveästi lastattu, että kaikki, mikä häiritsi laivan tasapainoa, oli merkityksellistä meille annetun tehtävän ratkaisemisessa.
Tämän vuoksi ei Annabel Lee voinutkaan kestää uudistuvien tuulenpuuskien sysäyksiä. Vihurit syöksyivät kimppuumme, ensin aina noin neljännestunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin ja vihdoin melkein alituisesti. Ehkä, jos me olisimme saaneet taistella vain raivoavia luonnonvoimia vastaan, se olisi päässyt tuhoutumatta siitä, sillä vaikka nopeutemme ei nyt ollutkaan suuri, onnistuimme kumminkin pitämään sen saman matkan päässä rannasta, eli noin parin peninkulman päässä särkkää vasten syöksyvistä nälkäisistä tyrskyistä. Mutta huolimatta myrskyn raivosta olivat nuo molemmat tykkiveneet yhtyneet rohkeasti leikkiin. Sukellellen ja keikkuen ja kadoten silloin tällöin näkyvistä niiden yli syöksyviin kuohuihin, ilmestyivät ne jälleen jonkun aallon harjalle ja lähestyivät tasaisesti vakain aikomuksin anastaa laivamme. Heti kun ensimmäinen oli päässyt ampumamatkalle laukaisi se tykkinsä luodin pudotessa aivan viereemme ja käski merkinannoin meitä pysähtymään.
"Luuletteko saavanne meidät käsiinne tyrskyistä, jos ohjaamme sinne, te kirotut espanjalaiset?" murisi vanha Livingston. "Ette suinkaan aio antautua?" kysyi hän sitten kapteenilta.
"Kyllähän ne saavat nähdä jotakin toista ensin!" vastasi kapteeni tuimasti. "Hinatkaa suurin tähtilippumme mastoon, että he saavat nähdä, kenen kanssa he ovat ryhtyneet tekemisiin."
"He eivät välitä siitä enempää kuin mekään heistä", sanoi perämies ivallisesti mennessään täyttämään määräystä.
Hänen ennustuksensa, ainakin tykkiveneitä koskeva asia, toteutui pian. Ne lähenivät molemmat päättäväisesti, ja vaikka niiden ilman vuoksi olikin suotava meille laaja liikkumistila, pysyttelivät ne kumminkin ampumamatkalla ja kuulia alkoi tipahdella tiheästi. Heidän tähtäämistaitonsa oli kumminkin yhtä huono kuin ennenkin ja me suhtauduimme luoteihin, jotka joko lensivät ylitsemme tahi putosivat läiskähtäen mereen milloin millekin puolellemme hyvin välinpitämättömästi. Mutta juur kun taistelimme muudatta äkäistä vihurinpuuskaa vastaan, tuli eräs luoti vinkuen ja paremmin sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen perusteella, uskallan sanoa, rikkoi peräsimemme, peräsinvartemme, ja suuren osan ympäröivästä laudoituksesta.
Laiva kääntyi heti poikittain tuuleen, kallistui ja alkoi ajelehtia tuulen mukana. Kasim ja muut malaijit alkoivat valmistaa malaijilaismallista peräsintä meidän muiden koettaessa ohjata laivaa purjeiden avulla, mutta tuuli oli liian voimakas meille. Vinkuen köysistössämme kuin riemuiten vihollisemme voitosta kuljetti se meitä vain lähemmäksi noita peloittavia tyrskyjä.
Vastustajillamme ei näyttänyt olevan hiventäkään ritarillisuutta. Seuraava laukaus pudotti isonmaston nokan muutamaan kannen nurkkaukseen piiloutuneitten kanakapoikien päähän ja hartioille. Toinen kuoli heti ja toinen vahingoittui niin pahasti, että hänkin kuoli suuria tuskia kärsien muutamia minuutteja myöhemmin. Jostakin syystä olimme me muut kaikki samaa mieltä tapahtuman ikävästä vaikutuksesta, että nämä ystävälliset, pelkurimaiset olennot, jotka olivat vaarattomimmat ja avuttomimmat meistä kaikista, saivat ensimmäiseksi kärsiä lainrikkomuksestamme. Mutta sen sijaan, että tapaus olisi tehnyt meistä katuvia ja nöyriä, kuten sen ehkä olisi pitänyt vaikuttaa, synnytti se vain rintaamme kiihkeän toivon saada kostaa. Laivassamme ei ollut yhtään miestä, eloonjääneet kanakapojatkin mukaan luettuina, joka olisi vapaaehtoisesti suostunut sillä hetkellä laskemaan lippumme alas, vaikka kaikki tiesimme, millaiseen kuolemanvaaraan olimme joutuneet. Ja mitä siihen tulee, niin luullakseni ei antautuminen olisi meitä ollenkaan hyödyttänytkään. Tykkiveneet eivät nimittäin uskaltaneet tulla niin lähelle, että ne olisivat voineet ruveta hinaamaan kuunaria tahi pelastamaan meitä, vaikka ne olisivat sellaista halunneetkin. Ja todella, niiden ainoa halu näytti nyt olevankin saada pieni laivamme tuhotuksi. Epäilemättä olivat ne jo huomanneet kevyestä kellumisestamme vedessä ja vaikeista liikkeistämme, että olimme jo purkaneet lastimme, ja halusivat enää vain tuhota meidät päästäkseen palaamaan Tumabongiin.
Ne koettivat ampua laivamme runkoon ja onnistuivatkin pari kertaa osaamaan veden rajan alapuolelle. Vettä alkoi virrata sisään ja se pani jo ennestäänkin kovan kohtalon alaiseksi joutuneen pienen kallellaan olevan laivamme yhä enemmän kallelleen, parantaen kumminkin jossakin suhteessa tilaamme, sillä se lisäsi laivamme painoa, ja me ajelehdimme nyt hitaammin tyrskyjä kohti. Malaijilainen peräsin oli saatu lopultakin kuntoon, vaikka se ei toiminutkaan kehuttavasti. Mutta huolimatta halkaisijasta ja etupurjeesta, jotka olivat vielä ylhäällä, ja ponnistuksistamme, emme voineet kääntää laivaamme tuuleen. Me taistelimme ja ajauduimme meikein kyljittäin tyrskyjä kohti; mutta vauhtimme vähentyminen ja melamme osittainen teho peränpidossa olivat herättäneet kapteenissa heikon toivon säilyttää henkemme ja vapautemme, ellei juuri laivaamme.
Vähän matkan päässä edessämme olevassa särkässä oli aukko, jota ei oltu merkitty karttaan, mutta joka selvästi oli aivan vapaa kivistä. Sen kummallakin puolella särkyivät aallot vaahdoksi kallioihin, mutta siinä kohden ne vyöryivät murtumatta, kuten meistä ainakin näytti, lannakseen. Jos me vain onnistuisimme pääsemään portista turvallisesti, saapuisimme jälleen tyynempään veteen särkän sisäpuolelle. Syvyys oli ehkä niin vähäinen, että kuunari lannakseen päästyään tarttuisi kiinni, mutta se ei kumminkaan pirstoutuisi niin nopeasti palasiksi siellä kuin särkän ulkopuolella olevilla kallioilla. Silloin olisi myös meillä jonkunlainen mahdollisuus pelastua hengissä vähine tavaroinemme, sillä tykkiveneet eivät voineet seurata meitä sinne eivätkä lähettää veneitänsäkään myrskyn kestäessä.
Yritys oli onnenkauppaa, mutta se oli nyt ainoa mahdollinen, ja kaikki miehet tekivät voitavansa, että se voitaisiin panna toimeen. Hitaasti mutta varmasti ajelehdimme aukkoa kohti onnistuen vaivoin pysyttelemään tyrskyjen ulkopuolella ennen sen suun kohdalle pääsemistämme. Mutta silloin, juuri kun iloitsimme luullessamme saavuttaneemme tarkoituksemme, näimmekin jotakin, jonka sumu ja särkkää vasten särkyneitten aaltojen tyrskyt olivat tähän asti piilottaneet meiltä.
Sillä ainoastaan kanavan suupuoli näyttikin vain olevan vapaa kallioista. Ei kolmannesosankaan matkan päässä siitä rantaan oli toinen pienempi ja kallioisempi, melkein vedenalainen kari, josta silloin tällöin kuohuvan veden sitä huuhdellessa paljastui joku terävä kiven nokka. Sen kummallakin puolella taipui särkkä sisäänpäin, kuten puolikuu, jättäen ainoastaan kapean kanavan kallioiden väliin. Kauniillakin ilmalla, vaikka pieni kuunarimme olisi ollutkin hyvässä kunnossa ja totellut peräsimen pienintäkin vääntöä, olisi sitä tuskin mitenkään voitu ohjata kanavasta läpi, saati sitten nyt, ja kaikki luultavasti huomasivatkin sen mahdottomuuden.
Mutta haaksirikkoutuminen tuolle sisemmälle särkälle ei ollut hetikään niin peloittava asia kuin pirstoutuminen ulompia kallioita vastaan. Olivatko ne kummatkaan edullisemmat vangiksi joutumista ja vankeutta oli asia, josta emme nyt kyenneet päättämään, sillä väännähdys tuolla kömpelöllä perämelallamme oli kääntänyt kuunarin keulan maata kohti vieden meidät tyrskyihin, jotka kohisivat ympärillämme nakellen meitä aallon harjalta toiselle. Suunnan muuttaminen oli niin ollen aivan mahdotonta. Malaijilainen perämies ei voinut tehdä muuta kuin ohjata laivaa tuulen suuntaan ja antaa sen ajelehtia.
Kuunari oli nyt kallistunut niin paljon, että jokaisen miehen oli tarrauduttava johonkin kiinni pysyäkseen mukana. Kapteenin ääni hukkui tuulen ja aaltojen synnyttämään kohinaan, aaltojen, jotka ajoivat takaa toisiaan kuin raivostuneet hevoset, lähtiessään ulommaisen särkän kummastakin päästä, sisemmästä särkästä, takaisin paiskautuvia kuohuja vastaan ja taistellen puolivälissä niiden kanssa vallasta. Hän viittasi kumminkin kädellään varmasti suunnan, jota oli seurattava, ja nuo molemmat malaijit ponnistivat kaikki voimansa pysyttääkseen laivan siinä, sillä he tiesivät varmasti, että jos laiva törmäisi tässä karille, se kaatuisi ja tuhoutuisi heti.
Ensimmäinen osa läpäistiin onnellisesti, ja vastaukseksi kapteenin käskyyn väännettiin nyt mela tiukasti sivulle suoriutuaksemme kanavan loppuosastakin. Mutta mela ei kestänytkään. Kuului ropsahduksia, kun köydet katkesivat ja tuo jykevä mela irtautui ollen vähällä pyyhkäistä peränpitäjät mereen. Kerran vielä joutui laiva sivuttain tuuleen, ja me ajelehdimme avuttomina ja voimattomina särkkää kohti.
Takanamme kohoava ääretön aalto tarttui Annabel Leehen, kuten lapsi varpaaseensa, kuljetti sitä uskomattoman nopeasti ja kauhealla voimalla eteenpäin, paiskaten sen lopulta kallioita vasten niin voimakkaasti, että sen mastot katkesivat kuin tulitikut ja vahvat lankkukyljet murtuivat kuin munan kuoret. Sitten seurasi toinen hirviö huolimatta ensimmäisen palaavista pyörteistä, kietoi laivan ja meidät sen mukana syleilyynsä nostaen pienen laivamme kokonaan karin yli ja paiskaten sen lopulta kyljelleen särkän toisella puolella olevaan tyyneen veteen.
"Hypätkää nyt mereen, jokainen!" huusi kapteeni malaijin-kielellä, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.
Jokainen hypätä loikkasi veteen, toiset onnettomuudeksi liian likelle, juuri kun kuunari kääntyi kyljelleen viimeiselle leposijalleen.
Ajattelin, että loppuni oli tullut samalla kuin Annabel Teenkin. Voimatta selviytyä sotkeutuneista köysistä ja revityistä purjeista imeydyin palaavan laineen mukana laivan alle. Törmäiltyäni muutamia sekunteja, jotka tuntuivat aivan iankaikkisuudelta, joitakin näkymättömiä esineitä vastaan ollen vähällä ruhjoutua, tulla sokeaksi ja tukehtua, suuni, korvieni ja nenäni täyttyessä vedellä niin, että olin vähällä pyörtyä, oli minulla kumminkin vielä sen verran ymmärrystä jäljellä käsittääkseni, että ellen voi vapautua ennen kuunarin lopullista kaatumista, murskaudun sen alle auttamattomasti palasiksi.
Huomioni ei ollut mikään ilahduttava, mutta se antoi minulle kumminkin voimia ponnistuksiin henkeni pelastamiseksi. Tartuin erääseen yläpuoleltani esiinpistävän parrun päähän ja ponnistaen raivokkaasti onnistuin kohottautumaan hieman saaden pääni veden pinnalle, mutta ruumiini ja jalkani olivat vielä kietoutuneet märkiin köysiin ja purjepalasiin, jotka vetivät minua alaspäin äärettömin voimin.
Jatkaessani kamppailua hurjasti, mutta melkein toivottomasti, tunsin jonkun suuren ja mustan esineen putoavan taakseni ja erään käden, joka ilmestyi jostakin sen yläpuolelta, tarttuvan käsivarteeni ja vetävän minua sitä kohti, veitsen välähdellessä minun ja ympärilleni kietoutuneiden köysien välissä.
"Nyt, tuan!" kuulin huudettavan niin kovasti ja iloisesti, että se vaimensi kaikki muut korviini kuuluvat äänet, herättäen sammuneen toivoni jälleen eloon.
Potkin raivokkaasti ja pääsin kun pääsinkin vapaaksi. Sitten veti käsi minua taaksepäin juuri kun rytisevät ja ritisevät katkenneet lankut putosivat paikkaan, jossa vasta olin ollut.
Se oli ohi muutamissa sekunneissa, ja minut oli nähtävästi nykäisty varman kuoleman kynsistä. Ensin en voinut oikein ymmärtääkään mitä oli tapahtunut, mutta huomasin sitten melkein vaistomaisesti pitäväni kiinni kumossa olevan pelastusveneemme kölistä kapteenin maatessa poikittain sen päällä ja kannattaessa minua kainaloista. Kun hän huomasi minun jo voivan pysytellä kiinni omin voiminenikin, voi hän peräytyä mukavampaan ja varmempaan asemaan, jolloin näin Kasimin istuvan hajasäärin kölillä aivan hänen takanaan ja asettavan juuri tikariaan vyöstään riippuvaan tuppeen. Hän siis oli katkonut nuo köydet, jotka vetivät minua syvyyteen kapteenin vetäessä minut esille laivan alta. Molemmat olivat antautuneet sitä tehdessään melkoiseen vaaraan, sillä siinäkin oli jo melkein tarpeeksi työtä, että jaksoi pysytellä märässä ja liukkaassa kölissä kiinni veneen keikkuessa ja sukellellessa korkeassa aallokossa.
Kauempana olivat Abdulrahman, perämies ja siamilainen Froggie, kaikki pysytellen kiinni veneessä. Muista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Luullakseni olivat he kuunarin kaatuessa joutuneet sen alle ja murskautuneet kuoliaiksi, tahi hukkuneet surkeasti sotkeuduttuaan purjeiden mutkiin kuin rotat loukkuun.
Sukeltaen, hyppien ja heiluen, ollen milloin milläkin kyljellä ja pudistellen meidät paikoiltamme melkein joka liikkeellään, ajautui vene hitaasti eteenpäin tarttuen lopulta pohjaan kiinni. Silloin se kääntyi kyljelleen heittäen heidät kaikki veteen, mutta madaltuva vesi oli valmisranut meidät siihen ja me onnistuimme kääntämään sen jälleen kohdalleen. Sitten työntäen sitä edellämme horjuimme tyrskyjen läpi ja vedimme sen korkealle maalle. Ja suojassa välittömältä vaaralta ja tuntien sellaiseen tilaan joutuneitten ihmisten tavoin omituista avutonta laiskuutta, istuuduimme tuolle asumattomalle rannalle katselemaan edessämme olevaa vieläkin autiommalta näyttävää merta.