VIII.
TUMABONGIN MAHTIMIEHET.
"Heille suotu valta oli lyhytaikainen."
Saavuimme Tumabongiin enemmittä seikkailuitta ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna, ja ankkuroimme melkein parin sylen vedelle sopivan matkan päähän särkästä. Siinä oli kyllä aukko muutamien upoksissa olevien kallioiden vieressä, mutta särkän sisäpuolella oleva tyyni lannas ei sopinut niinkään pienten laivain kuin Annabel Leen ankkuripaikaksi, ja meidän oli siis tyydyttävä ulkopuolella olevaan, hieman vaaralliseen satamaan. Pieninkin olettaminen myrskyn alkamisesta tahi tuulen kääntyminen voivat milloin tahansa pakottaa meidät nostamaan ankkurin ja purjehtimaan merelle. Tähystäjän piti siis tarkastaa ilmaa ja pitää silmällä mahdollisesti näkyviin ilmestyviä tykkiveneitä.
Tumabongin taloja ei voitu nähdä rannalta. Särkän sisäpuolellakin voivat satunnaisen myrskyn seuraukset tuntua, ja sen vuoksi olikin kylä rakennettu noin puolen peninkulman päähän kukkuloilta virtaavan joen rannalle. Se teki sen aseman vieläkin edullisemmaksi vallankumouksellisten joukkojen ja tavarain varastopaikaksi, sillä ei mikään ahdisteleva tykkivene uskaltanut tulla särkän Sisäpuolelle, ja virran suu ja kylän välissä oleva raivaamaton viidakko oli mainio suoja tarkka-ampujille, joiden tehtäväksi oli annettu ampua kaikki veneihin maihinnousua varten sijoittuneet sotamiehet.
Annabel Leestä ammuttu laukaus toi kaikki kylän asukkaat heidän asuntojensa oville haukottelemaan ja tarkastelemaan, säikäytettyään ehkä heitä hieman. Mutta jos niin olikin laita, emme kumminkaan nähneet heistä jälkeäkään. Pian kuitenkin saapui eräs vartiovene virtaa alaspäin ja sen miehistö huudahti ilosta nähdessään kuunarin, jonka mastoon vedetyn tähtilipun vieressä liehui Filippiinien tasavallan äsken suunniteltu omaperäinen lippu aurinkoineen, kolmine tähtineen ja valkoisine kolmioineen punaisella ja sinisellä pohjalla, merkki, joka mielestäni oli melko pöyhkeilevä. Huuto oli kuulunut varmaankin kylään asti, sillä pian alkoi viidakosta ilmestyä miehiä, naisia ja lapsia, jotka nauroivat ja lausuivat meidät huutaen tervetulleiksi heiluttaen käsivarsiaan, aseitaan ja vaatteitaan, näitä viimeksimainittuja erittäinkin lapset, jotka näyttivät ajattelevan, etteivät he voi likaisia rääsyjään muuhun käyttääkään.
Miesten joukossa ei voitu huomata kurista eikä järjestyksestä jälkeäkään. Metsästä ilmestyi kumminkin pian kolme eurooppalaisiin vaatteihin pukeutunutta miestä, jotka kävelivät verkalleen ja jonkunmoisella oman arvon tunnolla joukon läpi, astuivat veneeseen, joka jo odotti heitä joen suussa, ja tulivat laivaan.
"Luullakseni ovat nuo paikallispäälliköitä", sanoi herra Valdez asettautuen kapteenin viereen ottaakseen heidät vastaan, hänen veljensä ja nuoren Luizin sijoittuessa hänen taakseen jonkunlaisiksi adjutanteiksi. Heidän taakseen olivat taasen järjestäytyneet nuo epäilyttävät "Kymmenen", jotka olivat nyt aivan erinäköiset kuin nuo pari vuorokautta sitten laivaamme hiipineet väsyneet ja kurjat olennot. Kapteeni oli nimittäin saanut käskyn luovuttaa lastin herra Valdezille, jonka käskystä oli avattu eräs khakiunivormuja sisältävä laatikko ja puvut lahjoitettu matkustavaisille. Sitäpaitsi oli heille vielä annettu pyssyt ja patruunavyöt, joten he nyt, peseydyttyään, syötyään kyllikseen ja vapautuneina hieman luonnollisesta pelostaan, muodostivat melko käyttökelpoisen ryhmän vallankumouksellisia sotilaita.
Kun nuo kolme hämäräperäistä henkilöä tulivat laivaan, kumarsimme kaikki kohteliaasti. He olivat pukeutuneet eurooppalaisiin univormuihin kiinnittäen pitkät miekat ja silmiinpistävät sapelitaskut kupeilleen. Tervehdykseemme vastasivat hekin kumartaen nostaen kätensä otsalleen alkuasukasten tavalliseen tapaan. Muudan muita pitempi, pöyhkeilevä ja suuri mies astui etummaiseksi ruveten puheenjohtajaksi välittämättä toveriensa vastustavasta muminasta.
"Hyvää huomenta, herrat! Onko minulla kunnia puhutella herra Marcos Valdezia?" kysyi hän puhtaalla espanjan kielellä, katsellen hieman epäilevästi edessään olevaa pientä hiljaista miestä, joka niin vähän muistutti noita tyypillisiä kapinan johtajia.
"Kyllä, olen Marcos Valdez", kuului tyyni vastaus tagalogin kielellä. Kaikkien arvonimien poisjättäminen ja alkuasukasten kielen käyttäminen sisälsivät pienen moitteen, jota ei tuo toinen tyhmyyksissään kuitenkaan huomannut.
"Ettekö puhu espanjan kieltä?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Kyllä", vastasi Valdez kylmästi, "mutta se on vihollistemme kieli. Puhun mieluummin omaamme, paitsi silloin kun puhun sellaisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärrä." Nyt oli nuhtelu jo aivan silmiinpistävä.
Lihava mies punastui. "Tietysti minäkin puhun omaa kieltämme", sanoi hän nopeasti, lisäten kumminkin espanjan kielellä: "Mutta joskus on kumminkin johtajien edullisempi keskustella kielellä, jota eivät heidän seuralaisensa ymmärrä", ja hän katsoi tarkoittavasti Valdezien taakse kokoutuneeseen pieneen miesjoukkoon ja silmäsi melkein pahansuovasti molempiin suuttuneihin tovereihinsa. Epäilemättä eivät he osanneet muuta kieltä kuin omaansa, ja voi hyvin käsittää, että tämä pöyhkeilevä olio oli antanut sen heidän hyvin ymmärtääkin.
Valdez hymyili. "Tämän sodan alkuun asti olin vain vaatimaton maanviljelijä, jolla ei ollut juuri mitään yhteyttä maamme vallanpitäjien kanssa. Toverini puhuvat puhtaampaa espanjan kieltä kuin minä. Muutamat heistä ovat entisiä kauppiaita Manillasta ja muista sellaisista kaupungeista, joissa sitä alituisesti puhutaan, ja veljeni, tohtori Matteo Valdez", hän viittasi tuohon herrasmieheen kädellään, "on opiskellut Madridin yliopistossa."
Vieraamme kumarsi syvään, mumisten jonkunlaisen anteeksipyynnön oppineelle tohtorille ja noille muille, nyt kumminkin omalla kielellään.
"Entä te, herra", kysyi Valdez nyt vuorostaan, "suonette kai minulle kunnian kuulla nimenne?"
"Olen Colonel Sebastian Jeromino Lopez, entinen Leonin maaherra, mutta nyt eversti isänmaallisissa joukoissa, ja tällä haavaa", hän katsahti epäilevästi molempiin tovereihinsa, "tänne kokoontuneitten joukkojen päällikkö."
"Mitä sanotkaan? Olemmehan mekin everstejä", pistivät nuo toiset vihaisesti väliin.
"Mutta minä ainoastaan olin maaherra!" tiuskaisi tuo lihava ylpeästi, jolloin toiset vaikenivat.
Voin hyvin käsittää, millaista iloista elämää Leonin maakunnan asukkaat olivat viettäneet hänen hallituskautenaan. Nämä alimaaherran virat uskottiin mieluummin maakuntain espanjalaisten maaherrain alaisten virkamiesten hoidettaviksi, mutta joskus pyrkivät niihin innokkaasti juuri tällaiset Lopezin kaltaiset henkilöt, jotka halusivat lyhytaikaista valta-asemaa. He elivät usein tuhlaavan ylellisesti, sillä ellei joku köyhtynyt talonpoika voinut maksaa verojaan, oli maaherran täytettävä vajaus, saaden kumminkin väliajoilla käyttää kaikkia keinoja — vankeutta, pieksämistä, kovennettua työtä ja vieläpä silpomistakin — kiristääkseen tuon puuttuvan summan syntipukilta.
"Minulla on kirjeitä teille, Colonel Lopez, sekä eversteille Hapenille ja Cuevasille", (noiden molempien nöyryytettyjen kasvot kirkastuivat ja he ojensivat kätensä), "päälliköltämme, kenraali Aguinaldolta", aloitti Valdez.
"Kenen valtuuttamana on Aguinaldo ottanut tuon viran haltuunsa?" keskeytti Lopez nopeasti. "Se kuuluisi oikeastaan minulle, sillä hän oli vain maaherra, kuten minäkin, ja nyt —"
"Nyt on kansa valinnut hänet meidän johtajaksemme", jatkoi Valdez yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Sitten kuin maamme on vapautettu, tulee hän presidentiksemme."
"Tahi, paremmin sanoen, diktaattoriksemme!" pisti toinen vihaisesti väliin.
"Sama kai se on", myönsi Valdez rauhallisesti. "Tällainen sekaverinen kansa, joka ei ole tottunut hillitsemään itseään, tarvitsee ankaran hallitsijan, jota voitte nimittää miksi haluatte — presidentiksi, diktaattoriksi tahi —"
"Kuninkaaksi", sanoi lihava ivallisesti.
"Hän ei halua tuota arvonimeä, emmekä me sitä hänelle tarjoakaan", vastasi Valdez. Sitten hänen äänensä koveni ja siihen ilmautui jotakin käskevää, joka selitti minulle, miten hän oli saavuttanut nykyisen asemansa. "Nykyään on hän, kuten jo sanoin, joukkojemme ylipäällikkö, ja on lähettänyt minut tänne, kuten nämä kirjeet teille näyttävät, kenraalin valtakirjalla varustettuna, järjestämään teidän komennettavina olevia joukkoja tarmokkaampaan toimintaan yhdessä hänen joukkojensa kanssa. Nämä toverini", hän viittasi noihin kymmeneen, "on valtuutettu kokoamaan ja opettamaan rekryyttejä, ja toimimaan kokonaan minun määräysteni mukaan, ja tämä herra", hän kumarsi kapteenille, "tuopi maihin aseita, ampumavaroja ja muita tarvitsemiamme tavaroita. Tahdotteko nyt olla niin ystävällinen ja mennä maihin lähettääksenne sieltä tänne jokaisen käyttökelpoisen veneen noiden tavarain kuljettamista varten? Pari tykkivenettä ajaa nimittäin meitä takaa, ja tavarat olisi hyvä saada maihin, ennenkuin niiden ampumat kuulat alkavat putoilla keskuuteemme."
Tämä viimeinen vihjaus oli ratkaiseva. Otettuaan kirjeensä ja sanottuaan pikaiset jäähyväiset laskeutuivat nuo kolme everstiä veneeseensä mennäkseen maihin.
"Saatte vielä tekemistä noista kolmesta, herra Valdez", sanoi kapteeni vakavasti.
"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Valdez tyynellä tavallaan. "Mutta minun on opetettava heille, ettei täällä voi olla muuta kuin yksi päällikkö."
"Jonka on hankittava luotettava suojelujoukko turvakseen", vihjaisi kapteeni.
"Sellainen minulla jo onkin, veljeni ja poikani", sanoi Valdez hymyillen luottavaisesti. "Näillä toisilla ystävilläni on muutakin tekemistä."
Keskustelu oli nyt lopetettava, sillä kaikki, matkustajammekin, rupesivat purkamaan tavaroita veneisiin, joita oli kokoutunut tusinan verran laivan viereen.