VII.
KIPERÄ PAIKKA.
"Nopeus oli nyt ainoa tarinamme."
Bret Harte.
Syötyäni aamiaisen kiipesin jälleen mastoon jääden sinne joksikin ajaksi. Tuijotin etäisyyteen levottomin mielin, kunnes joku luotettava vahti vapautti minut.
Aamulla oli maatuuli kokonaan tyyntynyt, mutta pian kumminkin alkoi säännöllinen monsuuni puhaltaa. Vuodenaika oli kumminkin niin myöhäinen, ettei se enää ollut oikein tasainen. Sitäpaitsi tiellämme olevat lukemattomat saaret ja Mindoro-nimisen suuren saaren pohjoisrannikolla olevat vuoret vaimensivat sen voimaa muuttaen sen myrskyiseksi ja puuskaiseksi, merivirtojen vielä siinä sivussa häiritessä kulkuamme, mutta itse asiassa edistyi matkamme kumminkin melko nopeasti. Koko matkallamme oli vauhtimme ollut keskimäärin noin viisi solmunväliä tunnissa, ja me tiesimme, etteivät tykkiveneet, koska ne olivat vanhat ja korjauksien tarpeessa, vaikeasti lämmitettävät ja riittämättömästi miehitetyt, voineet kulkea tuota matkaa puolta nopeammassa ajassa, tahi sinne päinkään. Kun olimme ottaneet huomioon kaikki asiat — pitkän etumatkamme, heidän tavallisen hitautensa matkalle lähtiessä ja heidän epäilyksensä välittömistä aikeistamme — arveli kapteeni, ettei nopeinkaan niistä ilmesty näkyviimme ennen keskipäivää. Sitäpaitsi ei se tällaisen hyvän tuulen meitä auttaessa saisi meitä kiinni, ennenkuin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua siitä, jolloin se saa meidät näkyviinsä. Senvuoksi jatkoimmekin samaan suuntaan niin täysin purjein kuin kuunarimme suinkin vain voi sietää.
Aamupäivällä hätyytettiin meidät kumminkin turhaan monta kertaa. Joskus luuli nimittäin jännittynyt tähystäjämme jotakin saarta, hiekkamatalikkoa tahi vesilintuparvea joksikin sotalaivaksi. Kello oli kuitenkin jo kaksi, ennenkuin mastonhuipussa oleva mies ilmoitti takanamme olevalla taivaanrannalla näkevänsä pilkun, joka todellakin näytti leviävän pitkäksi savujuovaksi.
Nyt kiipesi kapteeni itse mastoon käskien minun tulla mukaan.
Tarkasteltuaan huolellisesti tuota mitätöntä mustaa juovaa huokaisi hän.
"Luullakseni on se muudan niistä", sanoi hän hitaasti. "Jää sinä tänne, Williams, ja pidä sitä tarkasti silmällä puolisen tuntia. Tule sitten ilmoittamaan minulle, miksi sitä arvelet. Älä huuda, sillä on turha hälyyttää miehistöä vielä. Menen nyt alas keskustelemaan asiasta Valdezien kanssa."
Tein kuten hän käski, tarkastellen hänen kiikarillaan tuota takaamme näkyvää pientä pilveä. Asteettain ja kieltämättä lyheni välimatka ja lopulta luulin voivani nähdä laivan itsensä. Tosiasiaa, että se ajoi meitä takaa, ei voitu kieltää, sillä se seurasi meitä hieman suuntamme sivulle ja luonnollisesti saavutti meitä aina silloin kun meidän oli käännyttävä. Määrätyn ajan kuluttua laskeuduin kannelle ilmaisten kapteenille huomioni, jota hän kuunteli hyvin tyynesti.
Hän piti perää herra Valdezin seisoessa hänen vieressään, perämiehen miehinemme, niihin luettuina tohtori Valdez ja nuori Luiz, joille ei merimiesammattikaan ollut aivan outo, hääriessä purjeiden kimpussa. Ne valettiin vedellä, että ne pysyisivät tiheinä, ja muutenkin käsiteltiin niitä niin taitavasti ja tottuneesti kuin suinkin oli mahdollista. Ja palattuani kapteenin määräyksestä tähystyspaikkaani huomasin, että aloimme olla tasaväkiset nopeudessa. Jos tuuli vain olisi jatkunut tasaisena, olisimme kyllä pysyneet tarpeeksi edellä pimeään asti, jolloin sen suojassa ehkä olisimme päässeet pakoon, mutta kun tuuli vähitellen heikkeni meidän joutuessa pois suunnastamme ja päästessä jälleen eteenpäin jonkun matkaa vain vihurien hetkisen pullistaessa purjeitamme ja sitten jälleen tyyntyessä, tiesin ponnistelumme turhiksi. Laivojen välinen matka oli jo supistunut kuudeksi peninkulmaksi, ja ellei joku sattuma muuttaisi tykkiveneen suuntaa, pääsisi se ampumamatkalle noin tunnin kuluttua, ja auringonlaskuun oli vielä neljä tuntia.
Palatessani kannelle, ilmoittaakseni viimeiset ikävät huomioni, näin kapteenin, perämiehen ja noiden molempien Valdezien keskustelevan melko kiihkeästi keskenään. He olivat levittäneet jonkun kartan eteensä katsellen milloin sitä, milloin takaa-ajajaamme ja luoden silloin tällöin silmäyksen alihangan puolella olevaan maahankin, jolloin he näyttivät hyvin toivorikkailta. Kapteenin kasvot näyttivät todellakin niin julman tyytyväisiltä, ettei se ollenkaan sopinut yhteen tukalan asemamme kanssa.
"Luullakseni saavat he kumminkin pitkän nenän", sanoi hän kuultuaan ilmoitukseni. "Tämä suo niille vielä tunnin välillämme olevan matkan lyhentämiseen ja vie meidät niin lähelle heitä, että he ovat valmiit melkoisiin uhrauksiin, ennenkuin he suostuvat luopumaan meistä. Hyväksyn suunnitelmanne hyvin mielelläni, herra Valdez. Luuletteko voivanne varmasti luotsata meidät tuosta kanavasta läpi?"
"Tunnen jokaisen tuuman siitä", vastasi herra Valdez varmasti. "Asuin tässä lähellä muutamia vuosia ja olen kalastellut kaikilta näiltä kareilta, en ainoastaan uivia kaloja, vaan —"
"Helmiäkinkö?"
Herra Valdez hymyili. "Ainoastaan muutamia — ei tarpeeksi tekemään miestä rikkaaksi, mutta kumminkin miellyttävä lisä silloisiin pieniin tuloihini. Nyt olen kumminkin jo irti siitä. Maaherra alkoi tiedustella, ja minun olisi pitänyt maksaa enemmän lupakirjoista, oikeudesta ja hänen minulle tekemästä palveluksesta kuin noista helmistä sainkaan. Niin, siten loppuvat melkein kaikki yritykset tässä maassa", lisäsi hän huokaisten. "Mutta palatkaamme jälleen tuohon kanavaan. Joen suu on vielä noin viiden peninkulman päässä kauempana rannikolla, ja näin pienet laivat kuin tämä kuunarikin voivat purjehtia jokea jonkun matkaa ylöspäin. Sen suussa on kumminkin ilkeä matalikko, jonka yli ei voida päästä muuten kuin nousuveden aikana, ja ellen tietäisi vuoksen alkavan heti sen jälkeen kuin kuljemme sen yli, en rupeaisi ollenkaan luotsaamaan Annabel Leetä jokeen. Tykkiveneen päällikkö ei ihmettele luullakseni ollenkaan, että olemme valmiit mihin tahansa välttääksemme vangiksijoutumisen, ja kun hän huomaa meidän suuntaavan kulkumme jokea kohti, luulee hän varmasti meidän koettavan päästä särkän yli. Hänen karttansa ilmaisevat hänelle, ettei hän voi seurata meidän esimerkkiämme eikä seurata meitä joelle, joten hän koettaa kaiken voitavansa sulkeakseen tiemme tahi tuhotakseen meidät kokonaan ennen lopulliseen turvapaikkaan pääsemistämme."
"Mutta hänhän voi lähettää veneensä jälkeemme", huomautti kapteeni.
"Kyllä", vastasi Valdez miettiväisestä. "Mutta hän tietää teillä olevan pari pientä tykkiä laivassanne", Valdez viittasi niihin, "ja luulee teitä hyvin toivottomiksi. Sitäpaitsi ei hän tiedä, kuinka lähellä lähimmät vallankumouksellisten joukot ovat. Kun ajattelen asiaa, niin luullakseni on hänestä parempi hyökätä kimppuumme avoimella merellä, vaikka se olisikin onnenkauppaa."
"Varmasti! Niin minäkin tekisin hänen sijassaan."
"Pitkin tätä rannikkoa suojellen joen suuta — näette sen selvästi tästä kartasta — on kuin ketjussa pieniä saaria, joiden ja mantereen välinen meri on täynnä kareja, paitsi yhdessä kanavassa."
"Niin, näen sen olevan merkityn tähän", vastasi kapteeni, seuraten sormellaan siihen merkittyä kanavaa, jonka syvyys vaihteli puolestatoista sylestä kahteen syleen.
Herra Valdez hymyili jälleen. "Mittaukset tätä karttaa varten tehtiin maakunnan viranomaisten toimesta monta vuotta sitten melko tarkasti, mutta sen jälkeen melkein heti ja ehkä muutamien pienien paikallisten maanjäristysten vaikutuksesta, muuttui meren pohja näillä paikoin omituisesti. Toisin paikoin maa kohosi ja toisin paikoin taas laskeutui sellaisin seurauksin, että tämä kanavakin kokonaan muuttui." Sanottuaan sen otti hän taskustaan muistikirjan, käänteli sen lehtiä, kunnes hän löysi hakemansa muistiinpanon ja sanoi sitten tyynesti: "Luvallanne teen tähän karttaan pieniä korjauksia", alkaen nopeasti muutella kanavan varrella olevia kuvioita toisenmuotoisiksi.
Kapteeni katseli hänen työtään tarkasti ja perämies hyvin hämmästyneenä. Selän takana nimitteli tämä viimeksimainittu Valdezien veljeksiä neekereiksi huolimatta siitä, ettei heidän ihonvärinsä ollut paljonkaan tummempi kuin monen muunkaan hänen saarilla tapaamansa espanjalaisen. Ei sekään, että nuorempi oli saavuttanut tohtorin arvon Pariisin ja Madridin yliopistoissa, ollut voinut kumota hänen ennakkoluulojaan. "Hän tulee vielä hulluksi jonakin päivänä, kuten kävi eräälle länsi-afrikalaiselle neekerille, joka oli lukenut tohtoriksi Edinburghin yliopistossa", selitti hän vain. Mutta nähdessään nyt tuon toisen veljen, joka ei voinut vedota mihinkään yliopistossa saavuttamaansa sivistykseen eikä milloinkaan ollut purjehtinut perämiehenäkään saaristoaluksessa, haluavan ja osaavankin korjata karttoja, tietävän vuoksen, luoteen ja merivirtojen ominaisuudet, joutui hän kokonaan ymmälle. "No, vie sinun!" mumisi hän vain tuijottaen suurin silmin ja avoimin suin.
"Nyt", sanoi filippiiniläinen täydennettyään työnsä, "olen varma, ettei tykkiveneen kapteeni tiedä mitään tästä kanavan muutoksesta, vaan ajaa meitä takaa sinne täydellä vauhdilla. Ellei hän silloin joudu karille niin pitkäksi aikaa kuin toinen tykkivene irroittaa heidät siitä, hämmästyn suuresti."
"Mainiota!" sanoi kapteeni, ja minä unhottaen hänen läsnäolonsa ja alotetun laivan upseerin arvoni hurrasin äänekkäästi.
Hän vain hymyili lempeästi, sillä miestemme katseet olivat kiintyneet meihin, ja hän oli epäilemättä hyvin mielissään, että he saivat nähdä ja kuulla uudistuneen toivomme. Sitten hän käski minun palata tähystyspaikalleni ja heti ilmoittaa takaa-ajajamme muuttuneista liikkeistä ja jonkun muun höyrylaivan mahdollisesta ilmestymisestä näkyviin. Ollessani tässä toimessa muutti hän laivan suuntaa hieman maihin päin.
Tykkiveneestä huomattiin kumminkin heti tämä liikkeemme. Sen piipusta tupruava paksu savu ja huomattava vauhdin lisäys ilmaisivat, että sen kapteeni oli tehnyt toivomamme johtopäätöksen siitä. Hän näytti varmasti luulevan, ettei tuhoamisemme enää ollut kuin muutaman tunnin asia, jos nyt laskuihin ollenkaan voi luottaa, ja nähtävästi peläten, että vaaralliset matkustajamme pääsevät pakenemaan rannalla oleviin viidakkoihin, jos nimittäin laivamme joutuu haaksirikkoon virran suussa olevalle matalikolle, koetti hän saada meidät tykkiensä kantomatkan sisäpuolelle, jos suinkin sellainen voi olla mahdollista, ennen meidän turvaan pääsemistämme.
Sen takana oleva taivaanranta oli puhdas. Jos nyt toinenkin tykkivene ajoi meitä takaa, täytyi sen olla kaukana jäljessä, ja niin ollen kuluisi monta tuntia, ennenkuin se voi ruveta ahdistamaan meitä toverinsa sijasta tahi ryhtyä hinaamaan tätä, jos se nimittäin täyttäisi toivomme ajamalla karille. Nyt voin jo maston huipusta erottaa tuon pienistä saarista muodostuneen ketjun tuulen puolella olevine mataloine ruskeine vesineen ja petollisine vihreine juovineen. Manner oli metsäinen, mutta näytti aivan asumattomalta, ulottuen kaukana siniseltä kajastavan vuoriston juurelle asti, joen kiemurrellessa sen läpi kuin valkoinen nauha. Tykkiveneen tähystäjä huomasi sen myöskin, jolloin piipusta rupesi tupruamaan yhä enemmän savua. Veneen keulaan äkkiä ilmestyvä valkoinen savupilvi ilmaisi kuulan tuloa ja se putosikin veteen kauas taaksemme kehoittaen meitä pysähtymään.'
Tempasin lakkini päästä ja kumarsin hurraten. Luiz Valdez vastasi kannelta toisella hurraahuudolla, joka kuulosti aivan kukon kimeältä kiekumiselta, jollaista luulen hänen otaksuneen minun tahtoneen jäljitelläkin. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt englantilaisen hurraahuudon tarkoitusta ollenkaan. Näin kolmen kanakapoikamme rientävän keulaan käsivarret kohotettuina ylös, ikäänkuin suojellakseen itseään kuulilta, joiden he epäilemättä luulivat lentelevän laivan yli. Muut laivassa olevat eivät näyttäneet ollenkaan välittävän koko ampumisesta. Ohjaten entiseen suuntaan lähenimme vähitellen maata.
Tykkivene lähestyi kumminkin lähestymistään ampuen silloin tällöin nähtävästi vain peloittaakseen meitä, sillä olimme vielä ampumamatkan ulkopuolella. Se saavutti kumminkin meitä joka hetki. Minuutit tuntuivat aivan tuntien pituisilta, ennenkuin todellakin pääsimme kanavaan, ja silloin, vaikka tiesinkin tavattoman hyvän näköni vuoksi olevani enemmän hyödyksi täällä ylhäällä, halusin laskeutua kannelle ottamaan tehokkaammin osaa muiden hommiin.
Sillä tietysti ei kulkumme tuon kanavan kauttakaan ollut aivan vaaraton. Vaikka Annabel Lee ei näin lastissakaan ollessaan tarvinnut kuutta jalkaa enempää vettä ja kanavan matalimmassa kohdassa oli sanottu olevan kahdeksan jalkaa, oli ehkä sen jälkeen kuin herra Valdez oli purjehtinut siitä niin usein, joko toinen vaipuminen tahi kohoaminen voinut tapahtua, ja niin ollen voimme odottaa, että laivamme keula milloin tahansa raapaisee pohjaa. Eikä se ollut ainoa vaara. Tuuli oli niin puuskainen ja kieppuva, että pieninkin erehdys ohjaamisessa ja purjeiden hoitamisessa voi aiheuttaa pienen, hyvän laivamme tuhon.
Vihdoin saavuimme virran suuhun ja tykkivene oli tullut kanavaan jäljessämme. Näimme sen miehistön kokoutuvan keulaan, kuulimme sen koneiden jyskytyksen ja miesten huudot, sen ampumien kuulien putoillessa vaarallisesti lähellemme. Muutamia satoja metrejä vielä eteenpäin ja se ajaisi matalikolle, joka nyt oli sen karttaan merkityn kanavan sijalla. Voidakseen paremmin kestää mahdollisesti siihen osuvat luodit oli kuunarin keula käännetty suoraan rantaa kohti. Nyt ryhtyi tykkivene hyökkäykseen tullen meitä kohti hirmuista vauhtia ja ampuen samalla kuulan isonpurjeemme läpi osumatta kumminkaan köysistöön. Silloin kääntyi kuunari jälleen tuuleen, ja tuulen alkaessa pullistaa sen lepattavia purjeita huusivat miehemme äkkiä riemusta, sillä tykkivene oli heiluttuaan hetkisen pysähtynyt, hypähdellyt hetkisen paikoillaan ja linkoutunut sitten taasen muutamia jalkoja pysähtyäkseen lopulta kokonaan.
"Hurraa, hurraa!" huusin. "Nyt se on kiinni!"
Kuulimme sen koneiden työskentelevän hurjasti propellien myllertäessä mutaa pohjasta, mutta siinä se vain pysyi avutonna ja liikkumatonna, kunnes joku ystävällinen höyrylaiva nousuveden aikana hinaisi sen syvälle vedelle jälleen. Ja Annabel Lee tervehdittyään lipullaan ivallisesti purjehti turvallisesti tiehensä.
Tykkivene ampui muutamia laukauksia jälkeemme repien purjeitamme ja köysistöämme hieman, saamatta kumminkaan mitään suurempaa vahinkoa aikaan. Siihen se jäi paikoilleen ikävöimään kostoa ja lähettelemään merkkejä yhä vieläkin näkymättömissä olevalle toverilleen.