VI.
KUINKA KAPINALLISIA TEHDÄÄN.
"Kapinoida tyranneja vastaan on Jumalan tahto."
(Erääseen vanhaan Jamaikasta löydettyyn tykkiin kaiverrettu tunnuslause.)
Pitäen kiinni entisestä kuvauksestani Luzonista, jolloin vertasin sitä omituisella pyrstöllä varustettuun kalaan, on minun nyt todettava, että määräpaikkamme oli juuri lähellä tuota kohtaa, jossa pyrstö yhtyy muuhun ruumiiseen kapealla vuorisella kannaksella.
Ennen kapinan alkua eivät ketkään muut, paitsi sen muutamat tusinat alkuasukkaat, jotka kaikki olivat puolikastilaisia, ja sen piiripäällikkö olleet kuulleet puhuttavankaan Tumabongista. Se oli likainen kalastajakylä, jota eräs Laguimano-särkän ulkoneva nokka suojeli myrskyiseltä mereltä. Sen pohjoisella puolella oleva kukkulajono oli melkein yhtä tarpeellinen varjelemaan sitä niiden takana olevan maakunnan puolueriidoilta. Särkän maanpuolella oleva vesi oli täynnä kaloja ja kylän takana olevat pellot hankkivat sen asukkaille toista tukevaa ravintoa, riisiä. Bamburuo'oista ja palmuista rakennettiin taloja, huonekaluja, veneitä ja muita välttämättömiä kapineita. Kylän läpi virtasi vielä leveä joki, ikäänkuin vartavasten tuodakseen sen asukkaille riittävästi juomavettä. Niin, heillä oli kaikkea, mitä he tarvitsivatkin, ja voiko ihminen silloin pyytää enempää.
Eräänä kylän asukkaille onnettomana hetkenä sattui muudan kapinanjohtaja tulemaan sinne, ja huomattuaan paikan aseman strateegisesti merkitykselliseksi päätti hän tehdä siitä ympäröivään maakuntaan kohdistuvien liikkeiden tukikohdan. Vuoristo suojattuine solineen sopi hyvin pitämään espanjalaiset yhtä helposti loitolla kuin espanjalaiset olivat tähän asti pitäneet alkuasukkaita sisäänsuljettuina. Särkän sisäpuolella oli erinomainen satama olipa sitten ilma millainen hyvänsä pienille alkuasukasten laivoille, ja ulkopuolella suotuisilla ilmoilla voi suurikin laiva purkaa sellaisen lastin, johon ei sisältynyt suuria tykkejä, etu, jolle kapinalliset osasivat antaa arvoa, suuriin veneihin, joilla se sitten tuotiin maihin. Sellaiset asukkaat, joita ei oltu pakotettu liittymään kapinallisiin tahi joita ei ennen oltu kutsuttu sotapalvelukseen kuninkaallisiin joukkoihin, rakensivat varastohuoneita, purkivat rahtilaivoja niiden saavuttua satamaan, leikkasivat viljaa, kuivasivat kalaa vallankumoukselliselle armeijalle ja vahtivat alituisesti läheisyydessä risteilevien hallituksen laivain liikkeitä.
Kapinallisten joukkojen keskinäisestä yhteydestä, niiden asiamiesten toimista maalla ja salaisten välittäjäin hommista Manillassa ja Iloilossa pidettiin huolta vakoilijoiden avulla, eikä voitu epäilläkään, että juuri sellaisilta oli tuo silmäpuoli kiinalainenkin kuullut, ettei Tumabongia juuri silloin pidetty silmällä, joten me voimme turvallisesti purkaa lastimme ja viedä matkustajamme sinne. Olimme huomanneet itsekin, miten huolimattomasti Manillan lahden rannoilla olevat patterit ja vahtilaivat suorittivat tehtäväänsä, ja ellei kiinalainen kokkimme olisi kavaltanut meitä, olisi ollut melkein varmaa, että tehtävämme olisi onnellisesti suoritettu maakunnan viranomaisten siitä mitään tietämättä. Varmaa on kumminkin, että tuhansia pyssyjä, suuria määriä ampumatarpeita ja muita tarpeellisia tavaroita ja paljon maastakarkoitettuja vietiin maihin saaren eri osiin viranomaisten siitä mitään tietämättä ja huolimatta monista sotalaivoista ja muista saaristossa olevista sotilaallisista laitoksista.
Tiesimme kumminkin, etteivät meidän suunnitelmamme olleet niin helposti toteutettavissa, vaan että ne koetettaisiin tehdä tyhjiksi kaikin mahdollisin keinoin, sillä ei ainoastaan lastimme maihinsaanti olisi ainoa suuri kolaus espanjalaisten vallalle saarilla, vaan vaarallisempi olisi kostonhimoisten matkustajiemme hajautuminen maissa olevien tyytymättömien eri joukkoihin. Sellaiset, jotka eivät olleet vielä tarttuneet aseihin sortajiaan vastaan, olivat jo valmiit kapinaan, johon heitä kehoittivat hyvittämättömät julmuudet ja täyttämättömät lupaukset. He tarvitsivat vain kipinän räjähtääkseen melkein yht'aikaa. Tulin pian huomaamaan, etteivät ketkään muut olisi sopineet paremmin eivätkä olisi olleet innokkaammat sytyttämään tuota kipinää kuin laivassamme olevat kolmetoista filippiiniläistä.
Hieman ennen auringonnousua voimme jo hämärästi erottaa ympärillämme olevat esineet, ja alituinen luotaaminen ei niin ollen ollut enää tarpeen. Ilmassa oli kumminkin vielä niin paljon sumua, ettemme voineet huomata, ajettiinko vai eikö meitä vielä takaa. Seisoin kannella toimetonna muutamia minuutteja nuoren Valdezin pysytellessä vierelläni. Katsoimme molemmat pohjoiseen koettaen nähdä sumun läpi ja ajatuksiemme luonnollisesti kohdistuessa mustaan savupatsaaseen, joka milloin tahansa voi tulla näkyviin.
"Otaksun niiden ryhtyneen jo takaa-ajoon", sanoi nuori Valdez niinkuin hän olisi odottanut kieltävää vastausta.
"Varmasti!" vastasin, voimatta saada ääneeni sellaista myötätuntoa kuin hän ehkä oli odottanut. En nimittäin vielä tuntenut minkäänlaista henkilökohtaista kiintymystä tähän kapinaan enkä kapinallisiin, ja vaikka tietysti toivoin, että pääsisimme turvallisesti pakoon, olisin tuntenut pettymystä, ellei meitä olisi ajettukaan takaa. Kujanjuoksu on kuulemma jännittävää urheilua ja tämä näytti hyvin lupaavalta.
Luiz huokasi katsoen jälleen entiseen suuntaan.
"Pelkäätkö sinä niitä?" kysyin hieman halveksivasti.
"Ketä? Noitako epanjalaisia?" Hänen silmänsä säkenöivät ja otsa vetäytyi ryppyihin. "En sodassa enkä silloinkaan, kun heillä on suuria tykkejä ja kun heitä on kaksi yhtä vastaan, kuten viime lokakuussa, jolloin he saivat selkäänsä. Voi", lisäsi hän nauraen, "miten me heitä juoksutimmekaan!"
"Sinäkö?" Katsoin häneen epäluuloisesti. "Et suinkaan sinä ollut tuossa taistelussa mukana?"
"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa, ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan meidät heille, hän sen tekee?"
"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen kuitenkin, että olisin osannut.
"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.
"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen. Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti, "luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"
"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.
"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme, ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen, voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni. Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"
"Lennämme ilmaan!" murahti tuo vanhus.
"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme", vihjaisin kainosti.
Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen kuuluvasti mennessään.
Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"
"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin, tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran, semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"
"Ei suinkaan herrasmiehiä sellaiseen pakoteta?" huudahdin.
"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."
"Eivätkö sellaiset saa joskus kuulaa kalloonsa?"
"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —" hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa. Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"
"Olen kuullut useistakin vangitsemisista Manillassa, jos niitä tarkoitat."
"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme 'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin, johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö sitä?"
"En todellakaan", vastasin lämpimästi.
"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä. Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"
"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."
Hän ojensi minulle kiikarinsa ja minä kiipesin nopeasti mastoon katsellen levottomasti osoitettuun suuntaan. Sumu oli nyt jo haihtunut, aurinko noussut ja ilma oli ihmeellisesti kirkas. Pohjoisella taivaanrannalla ei näkynyt pilkkuakaan ja tiesin voivani erottaa höyrylaivan savun noin kahdentoista tahi kolmentoista peninkulman päähän, Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin, olimme heistä hyvän matkaa edellä. Jäin maston nokkaan joksikin ajaksi, kunnes joku miehemme vapautti minut, jolloin laskeuduin kannelle syödäkseni aamiaisen. Sen oli valmistanut eräs hurjimman näköinen mies noista filippiiniläisistä, mutta joka tohtori Valdezin sanojen mukaan oli erinomainen kokki.