V.
PETOS.
— "Tahdon teille huomauttaa suorin, selvin sanoin: Pimeyttä karttakaa ja turhaa kaikin tavoin! Kiinalaispakanat ovat omituisia."
Bret Harte.
Lukuunottamatta kanakapoikia, jotka nukahtivat mukavasti ja välittämättä mistään heti kun he saivat olla työttöminä hetkisenkään, eivät muut Annabel Leessä olevat saaneet sinä yönä nukkua ollenkaan. Silloin kun emme tehneet työtä nojauduimme laivanpartaaseen tahi kiipesimme rikiin tuijottaaksemme pimeyteen, ja otaksumisia lausuttiin erikoisesta asemastamme ja suoranaisista mahdollisuuksistamme.
Luonnollisesti olivat matkustajammekin yhtä levottomat kuin mekin. Molemmat vanhemmat Valdezit olivat kapteenin kanssa, näyttäytyen hyviksi luotseiksi heidän molempain niin hyvin tuntemallaan merellä. Nuori Luiz oli yhtynyt minuun ollen ystävällinen ja utelias, mutta hyvin hiljainen ja seuraten kaikkia toimiani poikamaisin mielenkiinnoin. Muut filippiiniläiset olivat kokoutuneet keulaan, jonne kiinalainen kokkimmekin oli mennyt heitä palvelemaan parhaansa mukaan. Milloin toi hän jollekin jotakin virvoittavaa, milloin hautoi hän jotakin ärtynyttä haavaa puhellen koko ajan ystävällisesti omituista mongerrustaan, jossa oli sanoja kymmenistä kielistä.
Abdulrahman ei ollut milloinkaan kaukana kiinalaisesta, lähestyen kumminkin silloin tällöin ruorissa olevaa Kasimia. Kerran sattuessani aivan heidän lähelleen kuulin palasen heidän keskustelustaan.
"Jos vain uskaltaisin käyttää tikariani, ei meillä olisi nyt eikä vastakaan mitään pelättävää häneltä", kuului Abdulrahman sanovan kiihkeästi.
"Sellainen ei käy nyt laatuun", vastasi Kasim synkästi. "Valkoisten miesten tapa ei ole sellainen, ja me olemme nyt heidän palvelijoitaan."
"Halloo, mitä tämä on?" ajattelin itsekseni. "Ketähän tuo villi malaiji haluaisi nyt pistää tikarillaan? Onko perämies sittenkin oikeassa, että olemme ottaneet laivaamme pari verenhimoista roistoa, jotka ovat valmiit pahoihin töihin?" Minut kutsuttiin kumminkin kokkaan, ennenkuin ennätin saada näihin kysymyksiin tyydyttävät vastaukset.
Tuuli pysyi aina vain samanlaisena, se kuljetti laivaa noin kuuden solmun nopeudella, ja Manilla oli jäänyt jo kauas taaksemme. Olimme niin ollen sivuuttaneet patterin, joka oli näkymättömänä mutta uhkaavana Cavitén vieressä, jossa olimme luulleet tuon pelätyn tykkiveneen odottavan meitä. Suurin vaara oli kumminkin vielä jäljellä. Aivan Manillan lahden kaulamaisessa suussa oli pieni Corregidor-niminen saari pattereineen, ja me lähestyimme juuri sen ja mantereen välistä kapeata salmea. Olimme kyllä kuulleet, että saaren tykit olivat vanhanaikaiset ja pienireikäiset, mutta se ei vaikuttanut suuriakaan asiaan. Meillä ei ollut mitään syytä pelätä, että espanjalaiset tykkimiehet koettaisivat tähtäämistaitoaan meihin, mutta jos he kerran avaavat tulen meitä vastaan, tehottomankin, heräävät mantereen puolella olevat vihollisemme ja sähköttävät Cavitésta tykkiveneen tahi pari ajamaan meitä takaa. Tämä oli meistä kohtalokkainta, sillä vaikka me hyvällä tuulella voimmekin uhmata noita pieniä aluksia, jotka oli luultu tarpeeksi päteviksi näille vesille, niin voittavat ne meidät kumminkin yhteisvoimin, jos tuuli sattuu tyyntymään.
Olimme kuulleet kerrottavan, että etelänpuoleisen salmen mantereen puoleiselle rannalle oli rakennettu toinen patteri, joten kapteeni päätti purjehtia pohjoisesta salmesta, pysytellen niin lähellä manteretta ja niin kaukana saaresta kuin suinkin. Nyt oli alituinen luotaaminen aivan välttämätön, ja perämies rupesi hommiin ottaen Abdulrahmanin avukseen. Saari tyynnytti hieman tuulta ja minä olin juuri mastossa kiinnittämässä koortinkeja, kun kuulin nopean loiskahduksen aivan kuin joku mies tahi joku muu raskas esine olisi pudonnut laivasta mereen.
"Putosiko raaka vai mikä se oli?" huusivat sekä kapteeni että perämies hiljaa. Jälkimmäisen matala ääni ilmaisi kumminkin sellaista suuttumusta, ettei se ennustanut hyvää moisen laiminlyönnin aiheuttajalle.
"Ei, läiskähdys kuului sieltä alhaalta", vastasin, ja lopetettuamme nopeasti työmme laskeuduin miesten kanssa kannelle.
Siellä vallitsi täydellinen hillitty sekasorto ja hämmennys kaikkien kokoutuessa perään ja tuijottaessa pimeyteen, josta ei voitu erottaa muuta kuin laivan vanaveden valkoiset vaahtokuplat. Tehtiin kysymyksiä, joihin ei saatu vastausta, ja ensimmäiset sanat, joihin kiinnitin tarkempaa huomiota, lausui ruorissa oleva Kasim.
"Abdulrahman, veljeni, sano minulle totuus! Tapoitko hänet ja heititkö ruumiin mereen?"
"En, veljeni. Tiedäthän heidän kieltäneen sellaista tekemästä ja minun on toteltava määräyksiä."
"No niin. Mutta missä hän nyt on?"
"Ah!" Abdulrahman tunkeutui joukkoon katsellen jokaisen kasvoja tarkasti. Sitten hän huudahti: "Ehkä alhaalla. Valkoiset miehet ovat luultavasti lähettäneet hänet sinne", lisäsi hän kiiruhtaen kannen alle.
"Onko joku mies pudonnut mereen?" kysyi kapteeni kärsimättömästi alkaen lukea miehiään ja käskien herra Valdezin tekemään samoin. Mutta ennenkuin puoletkaan miehistä oli huudettu esiin, tuli Abdulrahman hengästyneenä ja vapisten takaisin ollen melkein hulluna jännityksestä ja raivosta ja syyttäen itseään.
"Voi! Nyt se on tapahtunut! Hän on paennut! Syökööt hait hänen ruumiinsa ja viekööt meripeikot hänen sielunsa. Unhotin hänet hetkeksi, tyhmä ja hullu kun olen, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen paetakseen."
"Hän? Ketä tarkoitat?" huusin, sillä päällikköni käskivät minun tulkita miehen sanat. Molemmat malaijit olivat nimittäin niin kiihdyksissä, etteivät he voineet puhua muuta kuin omaa kieltään.
"Chin, tuo petturi", vastasi Kasim. Sitten hän sanoi vihaisesti ystävälleen: "Otaksuin, että pidit häntä silmällä, Abdulrahman, mutta petit luottamukseni."
"Niin, se on totta", sanoi Abdulrahman jälleen, ja riisuen jakkunsa yritti hypätä mereen. Kapteeni sai kumminkin häntä käsivarresta kiinni.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän ankarasti.
"Haluan seurata häntä. Tahdon tappaa hänet tuolla mustassa vedessä!" raivosi malaiji.
"Se on liian myöhäistä, et saa häntä enää kiinni, sillä hän on jo päässyt turvaan", sanoi kapteeni vetäen hänet pois laivan partaalta. Kasim, jolla aina näytti olevan suuri vaikutusvalta kansalaiseensa, toisti hänen sanansa.
"Miksi et antanut minun tappaa häntä silloin kun halusin?" huusi
Abdulrahman katkerasti.
"Senvuoksi, ettei se saanut tapahtua. Kapteeni ei olisi sallinut sellaista. Valkoiset miehet olisivat sanoneet sitä murhaksi, ja niin sai tuo petturi elää kavaltaakseen meidät kaikki. Luulin sinun kumminkin pitävän häntä silmällä, veljeni."
"Ei se minunkaan syyni kokonaan ollut", vastasi Abdulrahman nöyrästi. "Tämä valkoinen herra tässä lähetti hänet kannen alle huolimatta varoituksestani."
"No, mitä hän sanoo?" kysyi vanha Livingston tiukasti, ymmärrettyään, että hänestä puhuttiin. Sitten kuin olin selittänyt hänelle, mitä oli kerrottu, sanoi hän peittelemättä: "Peijakas, kuinka ihminen sentään voi olla tyhmä! Unohdin varoituksesi ja lähetin tuon roiston hakemaan silmälasejani alhaalta. Toivon, että voisin ampua palan lyijyä hänen nahkaansa!" lisäsi hän sormitellen revolveriaan uhkaavasti.
"Ja kohdistaa patterin tulen meihin", vihjaisi kapteeni kuivasti. "Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta luulen haikalojen hienontavan hänet, ennenkuin hän ehtii maihin. Otaksutko hänen tietävän, minne olemme matkalla?"
"En, jollei hän saanut kuulla sitä joltakin noista kirotuista filippiiniläisistä tuolla. Hän on häärännyt, hitto hänet vieköön, heidän ympärillään koko yön, paitsi silloin kun pidin häntä luonani", ja tuo vanha tulinen mies alkoi kiroilla ja sadatella kokkia, matkustajia, laivaa ja kaikkia siihen kuuluvia.
"Sinun ei tarvitse enää ollenkaan kiroilla", sanoi kapteeni tyynesti. "Tykkivenheet lähtevät vasta aamulla ajamaan meitä takaa, sillä espanjalaiset eivät viitsi tänä yönä ryhtyä mihinkään, semminkin kun Lubangin ja mantereen välillä on paljon kareja, joille he saattaisivat ajaa. Meidän on senvuoksi hyödyttävä tästä yöstä niin paljon kuin suinkin. Olemme sivuuttaneet Corregidorin nyt, joten voimme nostaa ylimmät purjeemme." Olimme nimittäin tähän asti purjehtineet ainoastaan alimmilla purjeilla, jottei laivaamme voitaisi huomata tummaa maata vasten. "Kun nostamme kaiken vaatteen, jonka laivamme kestää, niin on vauhtimme avoimelle merelle päästyämme melkoinen."
Tuuli puhalsi vinhasti maista, ja huojuen purjeittensa painosta pisti pieni hyvä laivamme keulansa aaltoihin kiitäen hurjasti tuulessa ja hypellen kuin elävä eläin pelastuttuaan vaarasta. Olimme jättäneet nukkuvat tykit ja vahdit kauas taaksemme, ja rannikon tummien ääriviivojen näkyessä toiselta puoleltamme pääsimme lopultakin lahdesta eteläisen mantereen edustalla aaltoilevalle avonaiselle merelle, kiitäen eteenpäin ainakin vapauden, ellei elämämme puolesta.