X.
KUINKA KAPINALLISTEN LUKUMÄÄRÄ ENENEE.
"Mutta rumpu vastasi: 'Tulkaa!'"
Bret Harte.
Pitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan, sillä mitäpä puhumista siinä olisi ollut. Tuolla oli Annabel Leen hylky pohja ylöspäin, ollen enemmän kuolleen valaan kuin laivan näköinen. Joskus ei sitä näkynyt juuri ollenkaan, mutta joskus paljastui sen kuparoitu pohja kokonaan aaltojen kohistessa sen yli ja ympärillä, ja rikkoen sitä yhä enemmän. Se oli mennyttä kalua, ja nuo tyhmät espanjalaiset, jotka olivat tuhonneet sen, ampuivat siihen yhteislaukauksia särkän meren puolelta. Niin, siinä se oli, sille ei voitu enää mitään, ja ajatellessani sen kohtaloa purskahdin nauruun kurkkuni samalla omituisesti kuristuessa.
Luulen kumminkin heidän todellisuudessa koettaneen ampua meitä, eikä se hämmästyttänyt minua ollenkaan silloin, että heidän vihansa menettämänsä saaliin johdosta kiihoitti heidän kostonhimoaan niin, että he rupesivat ampumaan haaksirikkoutuneita, aseettomia ja avuttomia vihollisiaan. En tiedä, näkikö heidän tähystäjänsä meitä sumun ja tyrskyjen läpi, mutta heidän oli täytynyt arvata, mitä kuunarille oli tapahtunut, ja niin ollen olisivat he voineet säästää meidät noilta yhteislaukauksilta. Luodit eivät kumminkaan aiheuttaneet meille mitään vahinkoa, sillä niin pitkältä matkalta, jossa heidän oli pakko pysytellä, ei heidän tykeillään voitu ampua tarkasti neljännespeninkulmankaan päähän meistä, ja me katselimmekin noita hyödyttömästi ammuttuja veteen putoavia luoteja välinpitämättömästi.
Perämies muodosti kumminkin yhden poikkeuksen, sillä hänellä oli ehkä enemmän syytä valituksiin kuin meillä muilla. Pienet säästönsä oli hänellä ollut mukana laivassa, ja nyt hän oli menettänyt ne, sekä paikkansa. Hän oli jo vanhemmalla puolella ikää ja hänen mahdollisuutensa näyttivät todellakin synkiltä, semminkin kun hän tällä haavaa kärsi kovia ruumiillisia tuskia. Kun mastot katkesivat, löi muudan putoava raa'an nokka häntä kovasti päähän, ja veri oli hyytynyt ja maksoittunut hänen kasvoilleen, jotka olivat aivan sen peitossa. Hänen ylpeytensä oli myöskin saanut kovan kolahduksen, sillä kuulin, että hänen oli kiittäminen hengestään Froggieta, jota hän ehkä oli halveksinut ja moittinut enemmän kuin muita miehiämme. Mies oli kumminkin kiskonut hänet esille hylystä aivan samoin kuin kapteeni jälkeenpäin minut. Mies-raukan häviöt, hänen tuskansa ja vielä lausumattomat kiitokset painoivat luullakseni raskaasti hänen mieltään, mutta puhuessaan haukkui hän vain espanjalaisia, heidän keinojaan ja toimiaan niin tarmokkaasti ja sujuvasti, että se hämmästytti meitä kaikkia. Sitten hän keskeytti äkkiä, kääntyi Froggien puoleen ja alkoi puhua sopertaen kuin juopunut tuota omituista malaijin, hindustanin ja puolen tusinan muun kielen sekoitusta, jota hän tavallisesti käytti keskustellessaan miesten kanssa.
"Kuulehan sinä Hui-Hai", aloitti hän, "sinä pelastit henkeni äsken, enkä minä ole kiittämätön. Jos minä vielä joskus maailmassa pääsen perämieheksi johonkin laivaan, jonka miehistöön sinäkin kuulut, niin saat sen huomata aivan varmasti. Ota tämä", ja hän kopersi housujensa taskusta vanhan hopeaisen taskukellon ojentaen sen siamilaiselle, "muistoksi minulta, sillä se on ainoa noiden espanjalaisten minulle jättämä esine, jolla on jotakin arvoa."
"Etkö halua antaa hänelle muutamia dollareita tuon kellosi asemasta,
Amos?" kysyi kapteeni nopeasti, "sillä sinustahan se on hyvin arvokas."
"Minustako?" Vanhus suoristautui huomattavin ponnistuksin ja sanoi selvemmästi: "Niin kyllä, mutta henkeni on kumminkin arvokkaampi. Hän tietäisi noiden dollarien tulevan sinulta, mutta minä haluan antaa hänelle jotakin sellaista, joka on kokonaan omaani, ymmärrätkö?" Lopettaessaan paksuni hänen äänensä äkkiä ruveten värisemään ja hän katsoi kapteeniin omituisen vetoavasti. Sitten hänen päänsä retkahti nopeasti rinnalle ja hän kaatui tiedottomana ja hervottomana viereemme.
Hyppäsimme kaikki pystyyn huolestuneina ja moittien itseämme, että olimme antaneet haavoittuneen miehen olla niin kauan hoidotta ja alttiina myrskyn raivolle. Sillä sade valui päällemme tasaisesti ja rankasti, tuuli ulvoi ja vinkui ympärillämme, ja huolimatta ilman sillä hetkellä epäilemättä korkeasta lämpömäärästä, värisytti meitä kuitenkin kaikkia märissä vaatteissamme.
Muutamien metrien päässä meistä kohosi maa jotensakin jyrkästi rannasta muodostaen kentän, jossa muutamia kokospalmuja ja bamburuokoja heilui tuulessa. Rannalla ei voitu huomata jälkeäkään ihmisasunnoista eikä mikään viidakkoon johtava polkukaan ilmaissut sellaisen olemassaoloa sisämaassakaan, ja vaikka puiden juurella olisi joskus ollutkin maja, oli se kuitenkin nyt kadonnut jäljettömiin pensaitten ja pitkän aroruohon valloitettua sen sijan. Muun suojan puutteessa tuntuivat kumminkin puut paremmalta turvalta kuin avoin taivas, ja me kannoimme perämiehen niiden juurelle ja rakensimme bamburuo'oista, lehvistä ja ruohosta niin hyvän katoksen hänen suojakseen kuin vain voimme. Menin sitten hakemaan raikasta vettä ja löydettyäni erään virran läheisyydestä, valoimme muutamia tippoja hänen suuhunsa kapteenin hautoessa hänen haavaansa ja sitoessa sitä huivilla ja paidasta revityillä siekaleilla.
Hän vaipui melkein heti levottomaan uneen meidän muiden istuutuessa hänen läheisyyteensä toimettomina ja hyvin epämukavasti, torkkuaksemme silloin kun voimme ja puhuaksemme muulloin matalin äänin tämän onnettoman ja vaiherikkaan päivän tapahtumista. Olimme vetäneet veneen niin korkealle, etteivät aallot voineet ulottua siihen, ja silloin tällöin hyökkäsimme sateeseen, joka oli tuskin kosteampi kuin vettä tippuva ja höyryävä suojuksemmekaan, korjaamaan paaluja, jotka uhkasivat kaatua kovassa tuulessa, tahi sateen painosta taipuvaa majan kattoa. Silloin tällöin kiipesi joku malaijeista puuhun tuoden meille nuoria kokospähkinöitä ja ilmoittaen samalla, ettei tykkiveneistä enää kuulunut eikä näkynyt jälkeäkään, mutta lukuunottamatta näitä hommia emme voineet tehdä mitään. Myrskyn raivotessa emme voineet lähteä merellekään veneellämme, ja sellaisessa ilmassa ja lisäytyvässä pimeydessä oli yritys tunkeutua takanamme olevan viidakonkin läpi yhtä vaarallinen.
Kasim oli juuri laskeutunut puusta tuoden meille, joista kaikki muut paitsi perämies olivat valveilla, hedelmiä ja ilmaisten samalla huomionsa. Syötyämme tämän harvinaisen päivällisen aloimme keskustella tykkiveneitten otaksutuista liikkeistä.
"He uskaltavat tuskin ankkuroida tuon särkän läheisyyteen tällaisena yönä", sanoi kapteeni, "eivätkä he uskalla lähteä Tumabongiinkaan tällaisessa tuulessa. Senvuoksi kulkevat he luullakseni kauemmaksi seuraten rannikkoa löytääkseen turvallisemman ankkuripaikan. Elleivät he voi panna aikeitansa täytäntöön, pysyttelevät he koko yön jonkun hyvin tuntemansa lahden läheisyydessä. Luullakseni tulevat he tänne huomenna, ainakin toinen, sellaisin toivein, että he saisivat meidät kiinni, sillä he haluavat viedä Manillaan jotakin nähtäväksi, etteivät he aivan turhaan ole kuluttaneet hiiliä, ruutia, luoteja eivätkä tarmoaan."
"Luuletteko niin!?" sanoin levottomasti muistaen viimeisen vierailuni vankilassa ja tahtomatta enää uudistaa tuttavuuttani espanjalaisen vankilan kanssa.
"Kun he tulevat, huomaavat he lintujen lentäneen tiehensä", vastasi kapteeni tyynesti arvaten epäilemättä ajatukseni. "Tuuli on kieppuva ja puuskainen jälleen, ja myrsky on raivonnut raivottavansa tunnin tahi parin kuluttua. Sillä aikaa särkyy pieni laivamme aivan palasiksi ja meille hyödyllisiä tavaroita ajautuu maihin. Luullakseni ei veneemme ole hyvinkään pahoin ruhjoutunut. Paikattuamme sen rikaamme siihen maston purjeineen, ja otettuamme muutamia airoja ja ruokatavaroita, ellei — muuta ilmesty, niin onhan meillä ainakin noita pähkinöitä — mukaamme, lähdemme Tumabongiin, pysytellen särkän sisäpuolella ollaksemme suojassa hyrskyiltä ja voidaksemme, nousta maihin päivisin piiloutuaksemme sinne, jos nyt nimittäin tykkiveneet sattuvat ilmestymään näkyviin."
"Aikomuksenne on siis palata takaisin Tumabongiin?"
"Kyllä. Ystävämme ovat siellä, ainoat koko saarilla, siitä saat olla varma, sillä ei mikään konsuli uskalla tehokkaasti suojella ilmitullutta ja paljastettua sodanaikaisen kieltotavaran tullikavaltajaa. Sitäpaitsi, ellen nyt hyvin suuresti erehdy, voimme olla hyödyksikin tuolla Tumabongissa, jos vain haluamme. Mutta muistakaa, pojat, että heti, kun olemme päässeet sinne, maksan teille palkkanne, ja jokainen saa mennä sitten minne itse haluaa. Olen nimittäin varma, että kenraali Valdez voi järjestää turvallisen kulun johonkin paikkaan, josta helposti voidaan päästä Suluun, tuohon vapaaseen satamaan, missä ei teiltä kysellä syitä, miksi olette poistuneet viimeisestä satamasta."
Katsahdin häneen nopeasti. "Entä te sitten, kapteeni?"
"Jään Tumabongiin, jos vain Valdez voi antaa minulle jotakin työtä."
"Silloin jään sinne minäkin, jos vain saan."
"Ymmärrätkö, millaiseen uhkapeliin silloin antaudut, Williams? Sinun on yhdyttävä kapinallisiin, joko sitten haluat tahi et."
"Luullakseni teimme sen jo ottaessamme nuo kolmetoista laivaamme
Manillasta."
"Olet oikeassa, Williams", vastasi hän vakavasti, "ja olen pahoillani saatettuani sinut tällaiseen tilanteeseen."
"Mutta minäpä en!" sanoin varmasti.
"Kuinka? Oletko myötämielinen noita kapinallisia kohtaan? Olet englantilainen, jonka mielipiteet kapinallisista ovat luullakseni samat kuin useimpien muidenkin kansalaistesi."
"Niin kyllä, mutta —" Keskeytin muistaessani keskusteluni nuoren Valdezin kanssa edellisenä päivänä. "Olen ollut espanjalaisessa vankilassa, johon minut luullakseni viekkaasti pyydystettiin, espanjalaiset tykkiveneet ovat ajaneet minua takaa ja ampuneet minua silloin kun olin haaksirikkoutunut ja aseeton, ja minut saadaan hirttää, elleivät he ole tehneet minusta nyt yhtä kostonhimoista kapinallista kuin muistakin filippiiniläisistä."
"Kuulen sinun nyt ensimmäisen kerran puhuvan järkeä, poikaseni!" kuulin vanhan Livingstonin murahtavan takanani. Hän oli ollut valveilla jonkun aikaa kuunnellen keskusteluamme vaitiollen ja huvitettuna. "Olen kanssanne, Hemingway, sillä minustakin on tullut hurja kapinallinen."
"Peijakas, millaisia tyhmeliinejä me sentään olemme!" lisäsi hän nauraen hyväntuulisesti.
"Minäkin olen kapinallinen", sanoi Kasim vakavasti, lisäten omalla kielellään: "Ja sellainen olen aina ollutkin."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Abdulrahman.
Kasimin selitettyä vannoi Abdulrahman melkein tarpeettomasti aina olleensa ja tulevansakin olemaan noiden vihattujen espanjalaisten vihollinen.
Sitten tuli Froggien vuoro. Hän sanoi hänenlaisekseen mieheksi tavattoman tulisesti: "Minä olen myöskin vallankumouksellinen. Englantilaiset ovat ystävällisiä köyhälle ruskealle miehelle, mutta espanjalaiset käyttäytyvät kuin siat! Profeetan parran ja kaikkien pyhimysten nimessä", (Froggie oli kerran maailmassa ollut oppilaana eräällä lähetysasemalla, vaikka hän olikin hyvin vaitelias siellä saamistaan kokemuksista. Senvuoksi olivat kumminkin hänen malaijin ja ranskan kielellä lausumansa valat hyvin sattuvia.) "haluan taistella heitä vastaan niin kauan kuin minulla on vielä tippakin verta suonissani."
"Luullakseni ovat mieheni hurjimpia vapaaehtoisia, mitä näillä saarilla on olemassa", sanoi kapteeni kuivasti. "No olkoon sitten niin, pojat. Olemme nyt vannoneet yhtyvämme kapinallisiin taistellaksemme espanjalaisia vastaan. Ja nyt nukkumaan. Ensimmäinen vahtivuoro on minun, toinen Kasimin, kolmas Abdulrahmanin ja neljäs Williamsin, sillä jos jotkut alkuasukkaat sattuvat hiipimään kimppuumme, eivät he saa tavata meitä nukkumasta. Voi sattua nimittäin, että he luulevat meitä espanjalaisiksi, ja katkaisevat kurkkumme, ennenkuin rupeavat meiltä kyselemään."
Se voi olla hyvinkin mahdollista, sillä vieressämme olevan pensaikon suojassa olisi kokonainen armeijakin voinut piileskellä, saati sitten muutamat miehet. Kumminkaan eivät nämä otaksumat eivätkä huolemme, menneet, nykyiset eivätkä tulevat, voineet pitää meitä hereillä sinä yönä, sillä väsyneinä päivän työstä ja levottomuudesta nukuimme raskaasti, kunnes kunkin oli aika nousta vahtimaan.