XI
JÄLLEEN TAKAA-AJETTUINA.
"Mitä hyötyä meille siitä on, jos taistelun voitammekin? 'Mukaan kun tuut, saat nähdä sen', oli vastaus rumpujenkin."
Bret Harte.
Noustessani aikaisin aamulla noin tuntia ennen auringonnousua, huomasin myrskyn lakanneen, kuten kapteeni oli ennustanutkin. Aamu oli ihmeellisesti ihana kirkkaasti loistavine tähtineen, ja ainoastaan tyrskyjen kaukainen kohina muistutti enää edellisen päivän onnettomuuksista. Abdulrahman, jonka vapautin, ilmoitti kaiken olevan hyvin. Mereltä ei ollut näkynyt mitään tulia eikä merkkejä, jotka olisivat ilmaisseet tykkiveneitten olevan vielä läheisyydessä, eikä viidakostakaan ollut kuulunut muuta kuin lintujen ja petojen liikehtimistä. Nyt kuuluikin niiden meluaminen selvästi — varpuset, kyyhkyset ja lukemattomat muut linnut tirskuivat ja huutelivat, apinat rähisivät, ja silloin tällöin olin kuulevinani sian röhkinää ja hirvien hirnuntaa — kaikki viidakoissa tavallisesti ennen päivänkoittoa esiytyviä ääniä. Siellä ei ollut ihmisiä liikkeellä, sillä jos asian laita olisi ollut niin, olisivat nuo huudot vaienneet, ja kaikki olisi ollut niin hiljaista ja rauhallista kuin keskipäivän kuumimmalla hetkellä.
"Nuo ovat kaikista parhaimpia vahteja", sanoi Abdulrahman ja tiesin hänen olevan oikeassa.
Kun alkoi hieman hämärtää, tuli kapteeni luokseni ja sanomatta sanaakaan menimme yhdessä rannalle ja koetimme tuijottaen hämärään saada Annabel Leen näkyviimme särkkien sisäpuolella vyöryvien maininkien välistä. Lopulta viittasin äänettömänä ja kapteeni nyökäytti päätään.
Voimme erottaa sen nyt, tahi toisin sanoen, kaikki, mitä siitä oli jäljellä, jota ei suinkaan ollut paljon. Sen ympärillä kellui melkoinen joukko kaikenlaista tavaraa, suurimman osan tultua heitetyksi särkälle, upottua veteen tahi ajauduttua rannalle. Laiva itse oli kumminkin vielä samassa paikassa, johon sen tuo viimeinen jättiläiskine oli viskannut ja jossa se tulisi olemaankin, kunnes tuuli ja aallot heittäisivät sen menemään pala palalta viimeiseen asti. Se oli jo tehnyt tehtävänsä.
Kun se ensimmäisen kerran tarttui kiinni, murtui sen vasen kylki, seuraava särki sen kokonaan, ja kun se lopullisesti kääntyi kyljelleen, rikkoutui sen kansikin palasiksi. Saatuaan nämä suuret ammottavat reiät avukseen olivat aallot esteettä vyöryneet sisään huuhdellen keulasta ja keskilaivasta melkein kaiken mukaansa. Siinä se nyt oli, mutta ainoastaan murskautunut kuori, ja tyhjä sekin. Sen peräpuoli ei ollut niinkään pahasti rikkoutunut, sillä jykevä kölinjatko oli suojellut sitä melko hyvin. Oli hyvin mahdollista, että taitava sukeltaja kauniilla ilmalla ja uhraten tarpeeksi aikaa voi pelastaa arvokkaammat tavarat kajutasta ja peräruumaan jääneet kauppa- ja ruokatavarat.
"Asian näin ollen", sanoi kapteeni tyynesti, "ei meillä ole aikaa muuhun kuin koneitten, laivan paperien ja ehkä joidenkin vaatteiden ja muiden välttämättömien tavarain pelastamiseen kajuutasta, jos nyt Kasim ja Abdulrahman uskaltavat ryhtyä siihen. Herätä kaikki miehet nyt, Williams, sillä aikaa kun minä menen tutkimaan venettä."
Vene oli saanut melkoisia kolahduksia, mutta se oli niin vahva ja hyvin rakennettu, että se pienin korjauksin saataisiin päteväksi tyynessä vedessä tehtävää matkaa varten. Toivoimme sitäpaitsi löytävämme hylystä sen korjaukseen tarvittavat aineet. Aallot olivat tietysti huuhdelleet kaiken sen sisällön mereen, mutta muutamista rannalle ajautuneista katkenneista raa'oista saataisiin kyllä tarvittava masto ja airot, ja ellei purjekangasta ollut saatavissa, kelpaisi kyllä joku huopakin purjeeksi. Veneen pahimmat reiät tukittiin heti tilapäisesti saatavissa olevin ainein, pääasiallisesti kookospähkinäin kuiduilla ja bamburuo'on kuorella, ja pari tukevaa bambuvesaa katkaistiin sauvoimiksi. Sitten malaijit, jotka olivat mielellään suostuneet sukeltamiseen, sauvoivat kapteenin laivaan, Froggien ja minun ruvetessa kokoilemaan rannalle ajautuneitten palasten joukosta hyödyllisimpiä tavaroita talteen. Perämiehelle, joka oli mitä vastahakoisin sairas, joutuivat kaikki helpommat tehtävät, kuten tähystäminen ja tulen sytyttäminen, huolimatta hänen tyytymättömästä murinastaan, että hänen oikeutensa oli häneltä riistetty. Tuli oli senvuoksi tarpeellinen, että otaksuimme sukeltajain löytävän hylystä ruokavaroja aamiaiseksemme ja tervaa veneeseemme. Se oli kuitenkin sammutettava heti, kun tykkiveneitten savu ilmestyisi taivaanrannalle. Etsijät onnistuivat yli odotuksiemmekin. Malaijit pääsivät tunkeutumaan kajuuttaan pelastaen sieltä kapteenin työkalu- ja paperilaatikon, joka oli onneksi vedenpitävä. Sitten heidän onnistui aukaista eräs kaappi ja tuoda sieltä muutamia liha- tee- ja maitotölkkejä, joita ei vesi ollut vielä ehtinyt turmella. He toivat sieltä myös muutamia kulhoja ja yhden hopeaisen haarukan, aivan hyödyttömän välineen, jolle me iloisesti nauroimme aterian aikana. Heidän löytöjensä huippu oli kumminkin kapteenin monta kertaa laukeavan winchesterin, pienen ruutisarven ja muutamien luotien pelastaminen. He olivat nähneet sen omistajan ampuvan, ja ollen täysiverisiä malaijeja oli heistä hänen tähtäystaitonsa hänen merimiestaitoansa arvokkaampi, sillä he luulivat kapteenin voivan saada aikaan yhdellä laukauksella enemmän kuin tavallinen mies tusinalla. Jälkeenpäin venematkallamme sattuvien vapaahetkien kestäessä olivat nämä sotaiset veitikat hyvin onnellisia saadessaan hangata, puhdistaa ja raapia jokaisen ruostepilkun ja vahingon merkin pois tuosta ihmeellisestä aseesta.
Tällä haavaa sisältyi heidän hylystä pelastamiinsa tavaroihin paitsi tuota pyssyä paljon sellaistakin, jota kapteeni oli halunnut sieltä saadakin. Niiden joukossa olivat työkalulaatikko ja pieni pakka hamppukangasta, josta perämies rupesi valmistamaan purjetta veneeseen. Sitten saimme vielä vähän köyttä ja joitakin vaatteita, jotka, vaikka ne olivatkin märät ja melkein turmeltuneet, olivat kumminkin hyvin tervetulleet.
Olomme rannalla olisi muodostunut tukalaksi, ellemme olisi löytäneet noita tarvitsemiamme raa'an kappaleita mastoa ja airojamme varten, ja avattua ja särkynyttä vesitynnyriä, jonka me kumminkin onnistuimme korjaamaan ja täyttämään virrasta. Myöhemmin pelastimme eräälle hukkuneelle miehellemme kuuluvan arkun, jonka sisältö jaettiin heti epäröimättä meidän eloon jääneiden kesken kapteenin ottaessa haltuunsa siitä löydetyt muutamat dollarit, joita ei niiden omistaja luultavasti milloinkaan enää tulisi vaatimaan takaisin.
Sitten söimme aamiaisen toivorikkain mielin ja iloiten kaikesta huolimatta. Noita pelkäämiämme savuja ei ollut vielä ilmestynyt taivaanrannalle. Jos meillä oli vain hiemankin onnea, luulimme pääsevämme Tumabongiin ennen pimeätä, mutta jos meidän oli pakko kätkeytyä päiväksi, oli meidän sitten yöllä otettava menetetty aika takaisin päästäksemme perille seuraavana aamuna. Toivoimme kenraalin toivottavan meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja suovan meille kaikkea mahdollista apua. Me puolestamme luulimme pääsevämme sinne siksi ajoissa, että voimme auttaa heitä tykkiveneitten hyökkäyksen torjumisessa.
"Ottaen huomioon Tumabongin aseman, eivät espanjalaiset voi sille mitään suuremmitta joukoitta, ja luullakseni tyytyvätkin he vain viidakon pommittamiseen. Tiedän sen, mutta luulen kumminkin heidän pistäytyvän tännekin matkallaan koettaakseen saada meidät vangituksi. Jos me vain pääsemme matkaan hyvissä ajoin, on meidän asetettava tänne pieni ansa heille — joku väärä viidakkoon johtava polku, sitten kuin kaikki lähtömme jäljet on huolellisesti peitetty. Nähdessään pienen laiva-raukkamme surulliset jäännökset ruuhen palasten kelluessa sen vierellä, eivät he voi aavistaakaan, että suuri veneemme on säilynyt, ja luullakseni tuhlaavat he tunnin tahi pari etsiessään meitä tuosta metsästä."
"Niin minustakin!" huusin suu täynnä ruokaa.
Perämies, ollen sairas jälleen ja "jonkunlainen naismatkustaja", kuten häntä nimitin hänen äärettömäksi mieliharmikseen, oli saanut haarukan käytettäväkseen. Me muut nautimme ruokamme malaijien tavoin sormin ja veitsin, mutta nälkä ja kiire muodostivat sellaisen kastikkeen, että se maistui äärettömän hyvältä. Sitten aloimme virkistynein voimin ja mielin korjata ja kuormittaa venettä.
Kaikki saatiin valmiiksi ennen keskipäivää, jolloin heti lähdettiin matkalle. Se ei ollutkaan ollenkaan liian varhain, sillä sammuttaessamme tulta ja laittaessamme väärän viidakkoon johtavan polun niin uskottavan näköiseksi kuin uinkin, ilmoitti pisimmän palmun latvaan kiivennyt tähystäjämme näkevänsä ohuen savupilven koillisella taivaanrannalla. Ennen poistumistamme tästä pienestä lahdesta oli tuo ohut savujuova pidennyt viivaksi, ja katsoessamme kiikarilla näimme sen takaa ilmestyvän toisenkin savujuovan näkyviin. Molemmat tykkiveneet olivat siis jälleen alkaneet ajaa meitä takaa.
Maatuuli oli tietysti tyyntynyt jo aikoja sitten, mutta sen jälkeen oli alkanut tuulla idästä, ja kun kuiva monsuuni yhtyisi siihen pian, oli se juuri sellainen tuuli, jota halusimmekin päiväksi tahi pariksi. Mutta kuten on tavallista tuulen kääntyessä, oli se nytkin kieppuva ja puuskainen, ja matalassa vedessä, jossa oli paljon kareja, näkymättömiä kallioita ja kartoittamattomia matalikkoja, oli pientä venettämme ohjattava hyvin taitavasti. Kapteeni ja Kasim saivat yhdessä vastata sen rikistä meidän muiden muodostaessa tarvittavan ja lopulta toivottavankin apujoukon, mutta tulokset eivät tyydyttäneet heitä kumminkaan. Vene pysyi kyllä hyvin tasapainossa, sen masto raakoineen kesti hyvin purjeen painon ja se purjehti niin päin tuuleen kuin kukaan ikinä voi toivoakaan, mutta kuuden miehen paino, tahi viiden miehen ja yhden suuren pojan, jos nyt niin halutaan sanoa, oli sille aivan tarpeeksi painaen sen niin syvälle veteen, että huonosti tukitut reiät vuosivat melkoisesti. Yksi mies ammensi kuitenkin vettä alituisesti, ja toiset soutivat aina silloin kun tuuli tyyntyä eikä purjeesta ollut mitään hyötyä. Silloin tällöin nousi aina joku perätuhdolle seisomaan tarkastellakseen vihollisen liikkeitä.
Nuo pari savujuovaa seurasivat uskollisesti toisiaan. Joko tuo nopeampi alus sovitti vauhtinsa toverinsa vauhdin mukaan tahi oli se kärsinyt jonkun vaurion törmätessään karille pari päivää sitten, menettäen siinä paremmuutensa. Olkoonpa nyt syy ollut mikä tahansa, olivat olosuhteet meille näin ollen suotuisammat, vaikka laivat tälläkin vauhdillaan tavoittivat meitä tasaisesti. Maan asema kätki niiden rungot vielä näkyvistämme, ja me toivoimme sen piilottavan vielä meidätkin melkoiseksi ajaksi niiden mastoihin kiivenneiltä tähystäjiltä. Näimme kumminkin selvästi savujuovan suunnasta ja sen läheisyydestä maahan, että ne hakivat meitä, ja ellei jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi niiden suunnan, pääsisivät ne tunnin tahi parin kuluttua niin lähelle, että ne huomaisivat meidät.
Tämän kaiken kestäessä katselimme sopivaa lahtea tahi jokea, johon voisimme piiloutua. Luultavaa oli, että meidän oli ohjattava veneemme maihin, vedettävä se rannalle ja kätkettyämme sen paettava viidakon hämäriin lehtoihin. Mutta jo nytkin näkivät luultavasti mastoihin kiivenneet tähystäjät tämän korkean ja jyrkän rannan peninkulmien pituudelta ja niin ollen luultavasti meidätkin ajakseen meitä tarmokkaammin takaa. Suuntamme oli kuitenkin meille ainoa mahdollinen.
Mutta kuten jokainen mies oli toivonut ja ehkä rukoillutkin sydämessään, seurasivat veneet suuntaa, jonka kapteeni oli ennustanutkin. Kun ne saapuivat, kuten me otaksuimme, särkässä olevalle aukolle, josta me olimme edellisenä iltana pelastuneet, alkoi savu nopeasti haihtua kadoten lopulta kokonaan.
"Hurraa, hurraa!" huusin, mutta kumminkin hyvin hiljaa. Perämies, ollen yhtä jännittynyt ja epäjohdonmukainen kuin minäkin, haukkui niitä nerokkaasti, koska ne näyttäytyivät olevansa sellaisia tyhmeliinejä kuin olimme otaksuneetkin. Hän teki sen kumminkin matalin äänin, vaikka ei ollutkaan pelkoa, että sanat kuuluisivat meitä erottavien monien peninkulmain päähän ja ilmaisisivat aikeemme vihollisillemme. "He ovat huomanneet hylyn ja pysähtyneet! Jos he nyt vain lähettävät miehensä maihin ja samoilevat viidakossa tunnin tahi pari, vedämme heitä vieläkin nenästä."
Kapteeni hymyili innostukselleni. "Luullakseni he tekevätkin sen ja niin ollen pelastumme tällä kertaa." Sitten näytti hän äkkiä hyvin pelästyneeltä. Hän kohotti kätensä merkiksi, että olisimme vaiti, vei sen sitten korvansa taakse ja kuunteli tarkkaavaisesti: "Oletteko varma, Williams, että nuo molemmat tykkiveneet ovat tuolla?"
"Olen! Näin nuo molemmat savujuovat hyvin selvästi niiden ollessa koko ajan noin neljännespeninkulman päässä toisistaan."
"Sitten on tykkiveneitä täytynyt ollakin kolme, ellei — Sinun kiinalaisesi Manillasta sanoi kaiken olevan rauhallista täällä, ja Valdezkin ilmoitti, ettei Tumabongin läheisyydessä ole espanjalaisia joukkoja. Kumminkin kuulen nyt ampumista siltä suunnalta."
Rupesimme nyt kaikki kuuntelemaan ja erotimmekin sen ajoittain. Ensin oli se kaukaista ja epäselvää jyrinää, mutta kuta lähemmäksi tulimme, sitä selvemmäksi se muuttui. Ne eivät olleet mitään säännöllisiä yhteislaukauksia eivätkä määrä-ajoin ammuttuja yksittäisiäkään, jollaisia harjautunut sotaväki ampuisi ja jotka olisivat osoittaneet, millaista kuria uusi päällikkö tahtoi noudatettavan joukoissaan, vaan silloin tällöin kaukaa ammuttuja muskettien pamahduksia, joihin toiset vastasivat yksitellen nopeasti ja säännöttömästi toinen toisensa jälkeen. Katselimme toisiamme hämmästyneinä ja säikähtyneinä. Mitähän siellä tapahtuikaan?
Ensimmäinen huolemme sulautui tähän uuteen, sillä me unhotimme melkein kokonaan jäljempänä olevat tykkiveneet ja sen tosiasian, että matruusit ja merisotilaat saatuaan varmuuden, ettemme olleetkaan viidakossa, luopuivat juuri nyt hakemisestaan palatakseen laivoihinsa. Emme ajatelleet sitäkään mahdollisuutta, että tämä toinen pettymys luultavasti vain lisää vihollistemme katkeruutta meitä kohtaan tehden heidät vain päättäväisemmiksi saamaan meidät haltuunsa rangaistakseen meitä. Ainoa päämäärämme oli nyt vain päästä Tumabongiin ottaaksemme osaa siellä parhaillaan tapahtuviin joko onnellisiin tahi onnettomiin tapahtumiin.