XII
PAHOJA UUTISIA TUMABONGISTA.
"Pelasta minut… kateellisten ilkitöiltä, kun he ovat pahansuopia."
Koraani.
Noin tunnin kuluttua saimme tuon tutun niemen näkyviimme. Auringonlaskuun ei ollut enää kuin pari kolme tuntia eivätkä tykkiveneet olleet näkyvissä. Olimme päässeet niiltä pakoon, mutta levottomuudessamme saada tietää mitä Tumabongissa tapahtui ei se voinut ilahduttaa meitä ollenkaan.
Särkän ulkopuolella ei ollut mitään kolmatta tykkivenettä emmekä huomanneet merkkiäkään vihollisten joukkojen sinne saapumisessa. Ampuminen jatkui kumminkin melkein yhtämittaa ja sen lomassa kuulimme nyt taistelevien miesten huutojakin. Nyt huudettiin siellä kuin riemusta, nyt taasen kuulosti ääni kuin toivottomuuden aiheuttamalta muskettien paukahdusten lomasta, ja vihreiden puiden yllä leijaili pieniä valkoisia savupilviä sinistä taivasta kohti puhuen omaa kieltään.
Kierrettyämme niemen saavuimme joen suulle. Siellä ei ollut mitään vartiovenettä, joka olisi tervehtinyt tahi pidättänyt meitä, eikä mitään "tervetuloa", ei ystävällistä eikä vihamielistä, lausuttu meille joen metsäisiltä jyrkiltä rannoilta. Lähestyessämme paikkaa edellisenä päivänä oli kenraali huomauttanut meille sen sotajohteellisesta arvosta, koska sieltä voitiin hallita yhtäaikaa sekä lannasta että jokea. Hän oli selittänyt ensimmäiseksi työkseen rakennuttavansa pienet patterit kummallekin rannalle, jos nyt nimittäin kylässä sattui olemaan kenttätykkejä, pieniäkin, tahi niiden puutteessa asettavansa sinne tarkka-ampujaosaston ampumaan vihollista, joka ehkä koettaa tunkeutua jokeen veneillä.
Mutta jos siellä nyt olikin miehiä, eivät ne kumminkaan näyttäneet merkkiäkään itsestään. Aivan ahdistamatta saimme etääntyä virralla, joka oli yhtä rauhallinen ja autio kuin ranta ja lannaskin. Rannoilla ei ollut niin sieluakaan eikä äänen värettäkään kuulunut poluilta, joilla, sitten kuin olimme kiertäneet viimeisen niemekkeen, joka oli kätkenyt kylän näkyvistämme, ilmestyi muutamia sen asukkaita eteemme.
Kuten niin monet muutkin tagabogilaisten kylät, oli Tumabonginkin useimmat majat rakennettu joen pohjaan isketyille paaluille. Kylän pari suurempaa rakennusta, kirkko, jonka sen puolikastilainen pappi nyt oli hylännyt, ja kunnantalo, oli kumminkin rakennettu lujalle maalle. Viimeksimainitussa, johon tiesimme eilen Annabel Leestä purettujen tavarain tulleen sijoitetuiksi, liehui vallankumouksellisten lippu ja sen ympärillä näytti juuri parhaillaan käynnissä oleva taistelukin tapahtuvan.
Kunnantalo oli lajinsa luonteenomainen rakennus, johon kylän viranomaiset kokoutuivat neuvottelemaan, jossa maaherra tahi hänen apulaisensa istuivat oikeutta tahi kokosivat veroja ja johon vieraat olivat aina tervetulleet yhdeksi yöksi. Se oli suuri pitkulainen rakennus raskaine olkikattoineen, joka samalla peitti koko rakennuksen etusivun pituisen kuistinkin. Ikkunat olivat joko lasittomat tahi varustettu ohuilla osterinkuoriruuduilla, yleinen tapa maissa, joissa lasi on kallista ja vaikeasti hankittavaa. Ovi aukeni kuistille, josta portaitten olisi oikeastaan pitänyt johtaa tielle, mutta ne oli nyt nostettu syrjään ja kuisti oli vahvasti linnoitettu. Oli niin ollen selvää, että kunnantalon nykyisiä asukkaita piiritettiin.
Kuistilta, ikkunoista ja jokaisesta tarkoitukseen sopivasta bambuseinissä olevasta raosta ja halkeamasta näkyi musketinpiippuja, ja keskeytymättä pamahtelevien laukausten olisi oikeastaan pitänyt aiheuttaa niin lyhyeltä matkalta suurta mieshukkaa piirittäjien riveissä. Mutta vaikka ampuminen olikin hirveätä, oli tähtääminen sellaista kuin se oli — oikein alkuasukasmaista. Olen sittemmin joutunut näkemään sitä lähempää, kun kaikki on ollut miesten kylmäverisyyden ja tähtäystarkkuuden varassa, ja olen ymmärtänyt, miksi kapinaa jatkui niin kauan tässä maassa huomattavimmitta seurauksitta, kunnes amerikkalaisen laivaston saapuminen muutti äkkiä kaiken.
Toinen puolue näytti lukuisemmalta, hyvin päättäväiseltä, mutta ei silti erikoisen välinpitämättömältä rakennuksesta tuiskuavaa tulta kohtaan. Jos vain joku pieni joukko olisi rohkeasti hyökännyt suoraan tuon paaluille rakennetun rakennuksen alle, olisi se voinut lattian raoista ampua suoraan puolustajia, joiden olisi ollut pakko karkoittaa hyökkääjät tikareillaan, koska he eivät olisi voineet käyttää muskettejaan. Mutta ottaen huomioon, miten helposti syttyvä tuo rakennus oli, muutamien sinne kerättyjen tavarain räjähtävän luonteen, sekä piirittäjän että piiritettyjen ajattelemattomuuden ja nuo lukemattomat kerrat, jolloin nuo huonot pyssyt eivät lauenneet, ihmettelin vain, ettei koko kylä ollut jo räjähtänyt ilmaan.
Mutta ei mitään harkittua yritystä tehty kumminkaan piiritettyjen karkoittamiseksi suojastaan tulella, mikä olisi ollut ainoa keino näissä olosuhteissa. Tämä seikka ja päättäväiset ponnistukset valloittaa rakennus tuhoamatta sitä, näyttivät meille varmasti, että piirittäjät tunsivat rakennuksessa säilytettävien tavarain arvon toivoen pääsevänsä noiden sotavälineiden omistajiksi eikä hävittäjiksi. Ymmärsimme syyn tähän kaikkeen, huomattuamme, että hyökkäystä johti ei sen mitättömämpi henkilö kuin Leonin varamaaherra ja tämän paikan itseoikeutettu päällikkö ennen Valdezin tuloa — Colonel Sebastian Jeromino Lopez. Sanon johtaja mieluummin kuin päällikkö, sillä hän luovutti tuon vaarallisen paikan kenelle vain, joka halusi ottaa sen vastaan, anastaen itselleen arvokkaamman ja turvallisemman aseman muutamasta läheisyydessä kasvavasta metsiköstä, josta hän kiihoitti miehiään etenemään uhkauksin, houkutuksin, lyönnein ja lupauksin tulevista ryöstöistä.
"Halloo!" huusimme kukin kielellämme, mutta yksimielisen uteliaasti veneemme liukuessa parin aution talon väliseen aukkoon ja nähdessämme selvästi, mitä kunnantalon edustalla oli tekeillä. "Mitähän tämä tarkoittaa?"
"Luullakseni on täällä syntynyt kapina", sanoi kapteeni tyynesti.
"Kapinako?"
"Niin. Valdez miehineen on piiritettynä tuolla talossa ja Lopez ja kaikki muut, jotka hän on voinut houkutella ja pakottaa yhtymään suunnitelmiinsa, tappelevat saadakseen käsiinsä ampumatarpeet, jotka merkitsevät valtaa. Katsokaahan nyt!" lisäsi hän, kun jälleen hurja hyökkäys oli saatu torjutuksi melko vaikeasti ja Lopezin miehet peräytyivät nyrpeinä ja rohkeutensa menettäneinä neuvotellakseen johtajansa kanssa. "Luulen heidän nyt ampuneen ruutinsa loppuun. Nyt, pojat, vetäkää vene maalle, pysykää yhdessä ja seuratkaa minua."
Teimme, kuten hän käski, ja noustuamme maalle sijouttauduimme aivan johtajamme taakse. Hänellä oli ladattu winchesterinsä kädessään huomattavasti uhkaavassa asennossa. Livingston ja minä pidimme revolverejamme niin vaikuttavasti ja tehokkaasti kuin suinkin vain kykenimme, ja takanamme olevat kolme malaijia heiluttivat erilaisia puukkojaan hyvin ihastuneesti. Jos siinä syntyisi tappelu, toivoivat he vain saavansa ottaa siihen tehokkaasti osaa. Pienen, mutta yhtenäisen ja hyvin asestetun ryhmämme ilmestyminen hämmästytti selvästi sekä piiritettyjä että parittajia, etääntyessämme hitaasti ja harkitusti kunnantaloa kohti. Sieltä huudettiin meidät heti tervetulleiksi minkään pettymyksen aiheuttaman murinan sekoittumatta tervehdykseen, sillä meidät tunnettiin heti samoiksi valkoisiksi miehiksi, jotka olivat tuoneet Valdezin sinne ja senvuoksi olivat hänen ystäviään. Sitäpaitsi luulivat he, että kuunarimme molempine vaskitykkeineen, jotka olivat täyttäneet alkuasukasten sydämet kauhulla, oli lahden suulla ankkurissa. Viimeisen onnistumattoman hyökkäyksensä johdosta rohkeutensa menettäneet ja ampumavarojen puutteessa olevat kapinoitsijat rupesivat epäröimään, ja he pakenivat tällä haavaa lihavan, mutta ei juuri erikoisen arvokkaalta näyttävän päällikkönsä henkilökohtaisesti heitä johtaessa.
Piiritetyt ampuivat muutamia nähtävästi aivan hyödyttömiä laukauksia pakenevan vihollisensa jälkeen, tullen sitten miehissä kuistille toivottamaan meidät tervetulleiksi. Muutamat rupesivat kyhäämään karkeatekoisia portaita käytettäväksemme, mutta ennenkuin ne oli ennätetty asettaa paikoilleen, ilmestyi Luiz Valdez ovelle, hyppäsi keveästi kuistin kaidepuun yli maahan ja juoksi luoksemme. "Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat mustuneet savusta, ja patruunavyö oli vieläkin paikoillaan hänen vyötäisillään. Näimme selvästi, että hän oli miehuullisesti ottanut osaa puolustukseen, mutta hänen lähestyessään huomasin hämmästyksekseni kyynelten valuvan hänen poskilleen rinnan kohoillessa nyyhkytysten voimasta.
"Tervetuloa, ystäväni!" huusi hän tervehtien meitä hänen rodulleen ominaisin kohteliaisuuksin ja tarttuen sitten kapteenin käteen. "Voi, herra kapteeni, isäni, minun isäraukkani!" sanoi hän katkonaisesti.
"Isännekö? Mikä häntä vaivaa?"
"Hän on kuolemaisillaan noiden roistomaisten kapinallisten murhaamana! Hän ei elä tuntiakaan enää, sanoo setäni, mutta kun hän kuuli ilohuudot, joilla miehemme tervehtivät teitä, heräsi hänessä kiihkeä halu saada puhutella teitä. Tahdotteko tulla hänen luokseen?"
"Tietysti!" vastasi kapteeni hänen vakavien kasvojensa ja äänensä ilmaistessa hänen mielenliikutuksensa, ja sanomatta sen enempää kiiruhti hän portaille tahi oikeammin sanoen pykälöidylle paalulle, joka nyt johti maasta kunnantalon kuistille.
Puristettuani Luizin kättä myötämielisesti läksin minäkin kiipeämään paalua pitkin, joka oli hyvin vaikea tehtävä eurooppalaisin jalkinein. Loput joukostamme tulivat sitten jälkeenpäin. Saavuttuani tuohon suureen rakennukseen, jossa oli vain muutamia ikkunoita pitkälle esiinpistävän paksun olkikaton alla, ei ollut mikään helppo asia erottaa mitään sen sisässä vallitsevassa hämärässä, jota vielä huoneessa leijailevat savupilvetkin lisäsivät. Kun lopulta rupesin näkemään, huomasin useita miehiä makaavan muutamalla huoneen tuonnimaisessa päässä olevan ikkunan viereen kyhätyllä lavalla. Toiset olivat käpristyneet kokoon kuin tuskassa, toiset vaikeroivat ja kieriskelivät levottomasti, parin kolmen maatessa jo niin hiljaa, ettei unesta voitu erehtyä. Voitto heidän omista puoluelaisistaan ja ehkä jossakin suhteessa heidän sukulaisistaan oli kalliisti ostettu.
Vähän matkan päässä noista toisista oli pieni ryhmä miehiä. Herra Valdez makasi maassa pitkin pituuttaan kääritty nuttu päänsä alla, kuolonkalpeana ja hengittäen lyhyesti, säännöttömästi ja vaikeasti. Hänen valkoinen takkinsa oli auki, ja sekä se että hänen paitansa olivat aivan veriset. Hänen veljensä oli polvistunut hänen viereensä ja hänen päänpohjissaan seisoi eräs noista kolmestatoista ladatuin pyssyin. Tarvitsin vain vilkaista tämän viimeksimainitun kasvoihin huomatakseni, että hän oli päättänyt henkensäkin uhalla puolustaa kuolevaa johtajaansa kaikilta mahdollisesti vielä sattuvilta onnettomuuksilta. Tällaisin päätöksin ja vaipuneena suruunsa ei hän ollut vielä huomannutkaan, että taistelu oli jo lakannut. Kapteenin lähestyessä häntä kohotti hän päänsä vihaisesti ja sormi lähestyi jo uhkaavasti liipasinta, mutta sitten hän tunsi tulijan ja tervehti pyssyllään mumisten joitakin kuulumattomia sanoja.
Kenraali koetti heikosti kohottautua käsivartensa varaan, mutta hänen veljensä painoi hänet lempeästi takaisin käskien hänen kuiskaten makaamaan hiljaa. Sitten hän antoi kenraalille jotakin virkistävää eräästä ohuesta pullosta, ennenkuin hän viittasi kapteenia tulemaan hänen paikalleen kuolevan miehen vierelle. Käskettyään vahdin vetäytyä etemmäksi olisi hän itsekin poistunut, ellei hänen veljensä olisi pyytänyt häntä jäämään.
"Minulla ei ole mitään salattavaa sinulta, Matteo", sanoi hän hiljaa katsoen hellästi häneen, "eikä rakkaalta Luiziltanikaan, eikä muiltakaan rakkailta ystäviltäni", lisäsi hän tervehtien meitä ystävällisesti hymyillen. Sitten hän ojensi kätensä kapteenille. "En voi sanoin ilmaista teille, miten tervetullut olette, herra kapteeni", sanoi hän innokkaasti. "Huomaatte kai, miten asiat ovat täällä kehittyneet? Varoituksenne oli oikeutettu. Tuo petturi onnistui pujahtamaan vartijain ohi ja haavoittamaan minua tänä aamuna. Hän luuli ehkä, että kun minä olen poissa, pääsevänsä tämän paikan itseoikeutetuksi päälliköksi, mutta hän ei ottanut huomioon miesten lojaalisuutta eikä noiden toisten häntä kohtaan tunteman vihan katkeruutta." Hän katsahti erääseen kauempana olevaan ikkunaan päin, jonka vieressä nyt näin nuo pari muuta tumabongilaista everstiä, Hapenin ja Cuevasin, keskustelevan vakavasti ja samalla katselevan sinne päin, jonne kapinalliset olivat paenneet.
Kapteenin katse sen kääntyessä noista toisista jälleen kenraaliin oli hyvin epäilevä, mutta tämä viimeksimainittu hymyili luottavaisesti. "He ovat rehellisiä ja lojaalisia, luullakseni", sanoi hän espanjan kielellä. "He ovat kyllä tyhmiä ja uskomattoman turhamaisia, mutta he olisivat suojelleet minua ja tulevat suojelemaan seuraajianikin. Heidän miehensä ovat samaa mieltä. Nyt, herra kapteeni, pyydän teiltä erästä suosionosoitusta."
"Jotakin siis, jonka voin suorittaa, arvaan", vastasi kapteeni vaatimattomasti ja suoraan.
"Teidän on vain vietävä sana kenraali Aguinaldolle. Jos voitte saada laivanne läpi, kertokaa hänelle nämä tapaukset ja pyytäkää häntä lähettämään tänne joku mies minun sijaani — joku voimakas mies päälliköksi. Veljeni pitää huolta asioista siksi kunnes hän saapuu."
"En ole mikään sotilas", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti.
"Tiedän sen." Kuoleva mies näytti huolestuneelta. "Mutta sinä olet uskollinen asiallemme ja teet senvuoksi parhaasi, ja —"
"Odottakaa hieman!" keskeytti kapteeni muuttuen yhä vakavamman näköiseksi. "Ajateltuani asiaa, luulen, etten voi suorittaa pyytämäänne tehtävää."
"Mitä? Ah niin", Valdezin kalpeat kasvot punastuivat, "olin unhottanut. Tehän olette muukalainen ja tietysti on tehtävä hyvin vaarallinen, joten —"
"Erehdytte kokonaan", keskeytti kapteeni punastuen hiusmartoa myöten. "Tässä ei nyt ole kysymyksessä tahto, vaan kyky. Jos olisin arvostellut vaaraa sentinkään edestä, ette nyt olisi täällä, herra kenraali, mutta tosiasia on, että pieni laivani on joutunut haaksirikkoon, eikä minulla ole mitään keinoja ilmoituksen perille viemiseen."
Vastaukseksi heidän innokkaihin ja pahoitteleviin kysymyksiinsä kertoi hän koko jutun lisäten siihen puoleksi leikillisesti puoleksi surullisesti edellisenä yönä tekemämme päätöksen yhdistää kohtalomme kapinallisiin. "Ja luullakseni olemme valmiit vaikka minkälaiseen onnenkauppaan", lisäsi hän, "ja minä olen valmis viemään sananne kenraalille yhtä mielelläni kuin kukaan muu ameriikkalainen tahansa, kunhan se vain voi tapahtua maitse."
"Muukalaisen on melkein mahdoton siitä suoriutua", vastasi kenraali päättäväisesti ojentaen samalla vielä kerran kätensä kapteenille. "Pyydän teiltä anteeksi äskeisiä epäluulojani, ystäväni. Poikani ja Felipe, eräs noista viidestäkolmatta ja tietääkseni uskollisempi asiallemme kuin moni muu, vievät sanan perille varmemmin kuin muut. He tuntevat seudun ja Luiz voi sitäpaitsi pukeutua naiseksi. Mutta minulla on eräs toinenkin asia pyydettävänä teiltä, herra kapteeni." Hänen äänensä alkoi muuttua hyvin hiljaiseksi, mutta hän ponnisti voimansa äärimmilleen puhuakseen selvästi. "Kerroitte minulle kerran taistelleenne kansalaistenne puolesta espanjalaisia vastaan, ja nyt sanotte haluavanne taistella filippiiniläisten puolesta. Pyydän teitä nyt rupeamaan minun sijaisekseni tänne niin kauaksi, että kenraali ennättää lähettää tänne toisen päällikön tahi vahvistaa nimityksenne. Silloin olisit sinäkin, Matteo, tyytyväisempi, koska sinun ei tarvitsisi ryhtyä siihen itse."
"Varmasti!" vastasi tohtori Valdez iloisesti. "Kapteeni Hemingway ymmärtää sotataitoa paremmin kuin minä. Lupaan kumminkin auttaa häntä niin uskollisesti kuin olisin auttanut sinuakin, Marcos."
"Tiedän sen", sanoi hänen veljensä tyynesti. "Ja nyt, kapteeni, saanko kuulla vastauksenne?"
Kapteeni tuijotti häneen hämmästyneenä. "Mutta minähän olen — muukalainen."
"Ette sen jälkeen kuin yhdistitte kohtalonne meihin", sanoi kenraali selvästi.
"Noiden miesten mielestä olen ainakin sellainen", vastasi kapteeni katsahtaen tumabongilaisiin eversteihin.
"Luullakseni erehdytte. Kutsu heidät tänne, Matteo!"
Nuo molemmat alkuasukkaat lähestyivät heti vaitiollen, mutta täynnä kunnioittavaa myötätuntoa ja henkilökohtaista varovaisuutta. He olivat huomanneet pätevän johtajan tuottaman hyödyn menettääkseen hänet heti, ja he olivat, kuten myöhemmin saimme kuulla, todellakin peloissaan omasta kohtalostaan heidän johtajansa kuoleman jälkeen. Haluten säästää veljensä voimia niin paljon kuin suinkin selitti tohtori Valdez heille nopeasti kuolevan veljensä toivomukset, kapteenin päätöksen auttaa kapinallisia ja edun, jonka sellaisen seuraajan Saaminen kenraali Valdezin sijalle tuottaisi. He kuuntelivat huomattavasti huojentuen ja sitten kuin tohtori oli lopettanut selittämisensä, kääntyivät he innokkaasti ameriikkalaisen puoleen.
"Päätös on mielestämme hyvin harkittu. Lupaamme palvella teitä uskollisesti", vannoivat he kapteenille, joka tuijotti heihin melkein hullunkurisen pettymyksen ilmeellä.
"Mutta enhän minä osaa heidän kieltänsäkään", vastusteli hän vielä.
"Nuori toverinne osaa kumminkin", sanoi tohtori Valdez katsahtaen minuun. "Ja minäkin lupaan olla tulkkinanne niin kauan kuin sellaista tarvitsette. Uskokaa minua kapteeni", lisäsi hän kiihkeästi, "Veljeni on oikeassa. Tähän päällikkyyteen tarvitaan joku voimakas mies, kykenevä ja varovainen", hän katsoi surullisesti veljeensä, "ja ennen kaikkea sellainen, joka on johtanut miehiä. Kaikista nyt täällä olevista olette te ainoa sopiva siihen hommaan. Ettekö halua ottaa sitä vastaan?"
Kapteeni katsoi heitä ja meitä kasvoihin ja sitten kuolevan johtajan kiihkeästi rukoileviin silmiin. Kaikissa, paitsi yhden, oli sama ilme, kaikki, paitsi yksi, pyysivät häntä ottamaan tuon vastuunalaisuuden hartioilleen. Ainoastaan perämies näytti epäilevältä ja mumisi: "Ajatelkaa, George Hemingway, millaiseen vaaraan antaudutte. Jos espanjalaiset saavat teidät vangiksi, tappavat he teidät säälimättä."
Luullakseni se ratkaisi asian. "Otaksun, etten rukoilekaan armoa", sanoi hän hymyillen ja kohottaen päätään. "Suostun pyyntöönne, hyvät herrat. Jos joskus erehdyn, on teidän suotava minulle anteeksi, mutta parastani tahdon koettaa."