XIII.
KENRAALI HEMINGWAY.
"Kapteeni on hyvin rauhallinen;
hän ei ole kiireissään, eikä hänen äänensä
ole kova eikä matala,
ja hänen silmänsä suovat meille enemmän
valoa kuin taistelulyhtymme."
Walt Whitrnan.
"Hyvästi!"
Tämä hyvästeleminen erosi suuresti eilisistä iloisista jäähyväisistä, joilla Marcos Valdez oli toivottanut meille hyvää onnea. Nyt näytti siltä, että tuo hyvä onni oli jättänyt sekä hänet että meidätkin pulaan. Poistuimme hänen luotaan surullisin mielin, jättäen hänet hänen poikansa, veljensä ja tuon uskollisen henkivartijan huomaan. Hänen mielensä oli nyt rauhoittunut hänen velvollisuuksiinsa nähden eikä meistä kukaan voinut tehdä enempää hänen puolestaan. Hän oli jo suorittanut työnsä, mutta meidän tumabongilaiset velvollisuutemme olivat vasta alussa.
Uuden kenraalimme tapoihin ei kuulunut tuhlata kallista aikaa. Kylää ja siellä olevaa asevarastoa ja piirikunnassa muodostettavan armeijan ydintä uhattiin parilta suunnalta, joten oli heti ryhdyttävä toimiin niiden puolustamiseksi. Kapinalliset, vaikka he nyt olivatkin lyödyt ja alakuloiset, voivat nimittäin vielä palata, ja tykkiveneet saapuvat myöskin varmasti jonkun ajan kuluttua, ja pääsy jokeen on vielä aivan vapaa.
Tähän asiaan oli meidän ensimmäiseksi kiinnitettävä huomiomme. Uusi päällikkö käski minun kysyä noilta molemmilta tumabongilaisilta eversteiltä heidän komennuksessaan olevien miesten lukumäärää ja laatua. Sillä aikaa tarkasteli hän huolellisesti heidän kasvojaan saadakseen selville, kykenivätkö miehet mihinkään. Molemmilla oli noin parisataa niin sanottua "opetettua sotilasta", mutta niistä ei ollut kylässä tällä haavaa kuin noin puolet muiden mentyä kotiinsa joko luvalla tahi luvatta.
Kylän naiset ja lapset olivat paenneet viidakkoon muutamia tunteja sitten, silloin kun tuo raukkamainen Valdezin päälle hyökkääminen oli johtanut äkilliseen taisteluun puolueiden välillä, jotka joko kannattivat hänen päällikkyyttään tahi Lopezin kapinallisuutta. Mutta useimmat tumabongilaiset, muistaen varamaaherran viimeiset julmuudet ja vääryydet, olivat päättäneet taistella kenraalin heille lähettämän johtajan puolesta. Useimmat tunsivat nimittäin kenraalin nimeltä, kunnioittaen häntä heidän maansa tulevana vapauttajana. Nämä miehet eivät osanneet käyttää pyssyjä ja olivat pelokkaita ja päättämättömiä luonteeltaan, mutta he olivat taitavia ja kokeneita kalastajia. "He tuntevat jokaisen tuuman joestaan", sanoi Cuevas meille, "ja niin ollen voivat olla teille nyt suureksi hyödyksi."
"Luullakseni tämä Cuevas ei ole niinkään tyhmä", sanoi uusi päällikkö arvostelevasti. "Käske hänen viedä neljä- tahi viisikymmentä miestään, niiden joukossa parhaimmat ampujansa, tuonne joen suuhun. Sen itäiselle jyrkälle rannalle on hänen kaivettava juoksuhauta puiden suojaan ja asetettava parhaat miehensä siihen sellaisin määräyksin, että heidän on ammuttava niiden kaikkien espanjalaisten veneitten miehistöt, jotka koettavat tunkeutua jokeen tahi nousta rannalle. Jokaisen miehen on otettava mukaansa lapio, kuokka ja parikymmentä patruunaa. Sano hänelle, että hän panee muut miehensä laittamaan tätä kylää puolustuskuntoon. Hapenin miesten on koottava kaikki puhvelit ja tuotava ne tänne. Onnettomuudeksi ei Annabel Lee tuonut tänne tykkejä, mutta muistaakseni Valdez sanoi täällä jo olevankin muutamia entuudestaan. Vaikka ne eivät olisikaan sen suurempia kuin kiinalaiset nikat, voidaan niillä kumminkin ampua veneitä upoksiin. Jos löydän ne, tuon ne sinne jyrkänteelle ja laitan ne asemiin, mutta ellei niitä löydy, tuon sinne vain enemmän ampumatarpeita ja ruokaa. Oletko tulkinnut hänelle nyt tämän kaiken?"
"Kyllä ja luullakseni on hän käsittänytkin määräyksenne."
"Amos, ota Kasim tulkiksesi ja muutamia näistä miehistä mukaasi, ja koeta etsiä nuo tykit ja niihin tarvittavat ampumavarat käsiisi. Minä rupean jakamaan patruunia miehille noista tuolla olevista laatikoista."
"Kyllä, kenraali."
"Entä minä sitten?" huudahdin kärsimättömästi peläten hänen unhottaneen minut ja haluten työskennellä.
"Hyvä on, poikaseni, minulla on sinulle paljon työtä varattuna. Vie nämä tumabongilaiset joen suuhun heidän omilla kanooteillaan ja käske jokaisen miehen ottaa mukaansa kirves tahi joku sellainen ase. Menkää aivan joen suuhun saakka, sillä siellä on pari kanavaa, jotka on tukittava. Käske miesten hakata puita ja vesoja siltä jyrkänteeltä, johon Cuevasin miehet asettuvat, ja tukkia niillä molempien kanavain suut. Toivoakseni ne estävät espanjalaisia tunkeutumasta jokeen. Tultuani sinne annan sinulle muuta tehtävää."
"Kyllä, kenraali."
Poistuin käskien tumabongilaisten seurata itseäni. He olivat jotensakin haluttomia ja epäluuloisia ensin eivätkä halunneet poistua kylästään, mutta selitettyäni heille, mitä heidän oli tehtävä ja miksi, seurasivat he minua melko mielellään. Useimmilla oli mukanaan jonkunlainen suuri taipuisa kassara, jollaista he aina käyttivät hakatessaan puita, ja muille annettiin kirveet. Sitten vetivät he majojen alla olevien paalujen välistä kuusi kanoottia, joihin me nousimme, ja aloimme meloa myötävirtaan kaikin voimin.
Tiesin, ettei meillä ollut varaa tuhlata aikaa. Jos vain espanjalaiset veneet pääsisivät jotenkin tunkeutumaan jokeen, ei kunnantaloa ja siinä olevia varastoja voitaisi mitenkään puolustaa. Niiden tarkoitus olisi tuhota se ja ensimmäinen yhteislaukaus heidän pikatykeistään riittäisi jo ehkä sen päämäärän saavuttamiseksi. Selitin miehilleni sen eikä minulla jälkeenpäin ollut syytä moittia heitä laiskuudesta. He eivät olleet vielä ottaneet sen tehokkaammasti osaa kapinaan kuin maksamalla heidän johtajiensa heille määräämän veron. He eivät olleet syypäät siihen, että heidän kyläänsä oli hyökätty ja heidän kunnantalonsa vallattu, ja luullakseni olisivat he vastustaneet kumpaakin, jos he vain olisivat uskaltaneet, mutta toiselta puolen olivat he tyytymättömät hallintoon, suuriin veroihin ja maaherran heitä kohtaan harjoittamaan sortoon, ja olivat tarpeeksi viisaat huomatakseen, että tuon pienen kapinallisarmeijan läsnäolo olisi saattanut heidät anteeksiantamattoman huonoon valoon espanjalaisten silmissä. Jos vain joku rangaistusretkikunta olisi noussut maihin täällä, olisi se merkinnyt heidän kotiensa, veneittensä ja pienien viljelyksiensä hävittämistä, ellei jotakin vielä pahempaakin. Silloin olisi voinut sattua sellaistakin, että kylän johtavat miehet olisi asetettu riviin jonakin kylmänä aamuna ja ammuttu kuin todelliset kapinalliset.
Katkottuamme solakoita nuoria puita ja koottuamme suuria risukimppuja ja paljon rottinkia patosimme niillä kummankin lantaasta jokeen johtavan kanavan. Kummallakin puolella olevat hiekka- ja korallimatalikot olivat lujia valleja, ja ainoastaan yksi kanootti kerrallaan, ja senkin olisi pitänyt olla aivan tyhjä, olisi voinut tunkeutua niistä nousuveden aikana. Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut odottaa palaavaksi ennen seuraavan aamun auringonnousua.
Sillä aikaa olivat Cuevasin miehet työskennelleet rannalla yhtä ahkerasti. Jyrkänteet, joille heidän oli määrä asettua, kohosivat noin neljänkymmenen jalan korkeuteen joen kummaltakin puolelta. Kolmannella puolella oli tiheä läpipääsemätön viidakko ja neljännellä kylän merenpuolella oleva metsäinen mäki, jonka läpi vei ainoastaan pari kapeata polkua, joita ei voitu sanoa teiksikään. Se oli erinomainen asema, jossa tusina miehiä voi pitää puoliaan kymmentä kertaa lukuisampaa vihollista vastaan ja jossa muutamat taitavat ampujat voivat oleskella puiden ja pensaiden suojassa, joilla vallin merenpuoleinen osa oli heti peitetty sen valmistuttua, turvallisesti tappaen alempana olevia vihollisia yhtä helposti ja mukavasti kuin jos he olisivat ampuneet lakassa olevia kyyhkysiä.
Muistaen kumminkin heidän äärettömän huonon tähtäämistaitonsa kunnantalon puolustamisessa epäilin, voisiko koko tuo joukko ampua tusinaakaan kunnollista laukausta. Levottomuutta herättävämpi oli kumminkin epäilyni, jota en kuitenkaan lausunut julki, voisivatko he pysyä tyyninä ja rohkeina suurten tykkien aloittaessa ampumisensa laivastosta ja luotien alkaessa viheltää heidän yläpuolellaan.
Toivoin saavani tähän kysymykseen pian joko myönteisen tahi kielteisen vastauksen, sillä tykkiveneet olivat jo aikoja sitten olleet näkyvissä ja jyrkänteellä oleva tähystäjä voi jo seurata niiden liikkeitä. Niiden suora kulkusuunta ei jättänyt mitään epäilyksiä niiden aikeista, sillä kierrettyään särkän niin läheltä kuin suinkin ohjasivat ne kulkunsa suoraan meitä kohti haluten epäilemättä hyvin kiihkeästi kostaa meille täydellisesti viimeisten päivien pettymykset. Olimme, sovittuamme siitä jo ennakolta, lähettäneet sananviejän ilmoittamaan uudelle päällikölle niiden lähestymisestä, ja minä odotin juuri kenraalin tuloa paikalle, kun eversti Cuevas ilmestyi joen törmälle ja pyysi minua innokkaasti tulemaan sinne neuvottelemaan hänen kanssaan.
Käskettyäni miesten jatkaa työtä, joka nyt olikin jo melkein loppuunsuoritettu, meloin nopeasti rantaan sellaiseen paikkaan, josta helposti voin kiivetä törmälle, ja menin tapaamaan alkuasukaspäällikköä. Upseereineen, joina toimi pari nuorta ymmärtäväistä alkuasukasta, tuijotti hän kiinteästi merelle, ja kaikki kolme näyttivät minulle, mikä heitä luonnollisesti oli niin suuresti hämmästyttänyt. Tykkiveneethän sen olivat tehneet. Ne olivat pysähtyneet erään noin kolmen peninkulman päässä särkässä olevan aukon edustalle ja niiden vesille laskemat pari venettä olivat jo tunkeutuneet aukosta ja lähestyivät rantaa.
Olimme sellaisessa paikassa, ettemme voineet nähdä rannalle, mutta huomasimme laivan tykkien olevan suunnatut sinne veneiden maihinpääsyn suojelemiseksi. Aikoivatko miehet nousta maihin siellä ja tunkeutua viidakon läpi hyökätäkseen Tumabongiin? Ei varmastikaan, sillä ei kukaan päällikkö, joka vähänkin tunsi seudun luontoa, voinut ehdottaa niin harkitsematonta liikettä.
Ei, sellainen ei heidän aikomuksensa ollutkaan. Lyhyen matkan päässä siitä, josta arvelimme rannan alkavan, lakkasivat miehet soutamasta, ja eräs toisen veneen perässä istuva mies nousi ja näytti rupeavan keskustelemaan jonkun rannalla olijan kanssa.
"Lopez, tuo roistomainen petturi!" huusin.
Cuevas ja nuo molemmat nuoret upseerit katsoivat minuun ensin epäillen, mutta alkoivat sitten hyvin vastahakoisesti ja harmistuneina uskoa minua. Minun ei tarvinne toistaa heidän huomautuksiaan, ja sanonkin vain, etten olisi voinut kuvitellakaan alkuasukasten kielen sisältävän niin runsasta ja monipuolista varastoa kirouksia, joilla he sadattelivat petturia, sillä pian ei meidän enää tarvinnut epäilläkään hänen aikeitaan. Veneet lipuivat kauemmaksi rantaan päin kadoten kokonaan näkyvistämme, mutta ilmestyivät jonkun ajan kuluttua jälleen otettuaan mukaansa muutamia uusia tulokkaita, joiden joukosta ystäväni helposti tunsivat entisen toverinsa. Veneet palasivat heti laivoihin ja hinattiin kannelle niin nopeasti kuin suinkin.
Olimme olleet niin syventyneet tämän kaiken katselemiseen, ettemme olleet huomanneet mitään liikettä takanamme, ja Cuevasin miesten kaikuva huuto oli meidän ensimmäiseksi saamamme merkki kenraalin tulosta. Hänen takaansa näkyi Kasimin ruskea naama loistaen onnesta. Meidän olisi oikeastaan pitänyt jo kuulla heitä seuraavan kulkueen synnyttämä hälinä melko kaukaa ja vielä päälle päätteeksi myötätuuleen, sillä oli omituista, että kaikenkokoiset ja -laiset puhvelit eivät näyttäneet ollenkaan pitävän valkoisen miehen hajusta. Sieltä ne tulivat, kahdeksan aina yhdessä valjakossa, vaikeasti ja puhkuen huonoa tietä pitkin ja paiskellen kuormiaan puita, kantoja ja juuria vasten niin etteivät mitkään köydet näyttäneet voivan kestää jännitystä. Mutta jokaisen kuormitusta oli ollutkin valvomassa merimies, joka nyt marssi kulkueen edellä ollen hyvin mielissään onnistuttuaan hankkimaan kolme pientä vaskitykkiä patterinsa tehokkuuden lisäämiseksi. Oli varmaa, ettei suurinkaan niistä ollut isompi kuin neljän naulan ja muut, joilla oli lavetitkin, eivät olleet puolenkaan suuruiset. Ne olivat sitäpaitsi toivottomasti vanhanaikaiset ja kömpelöt.
"Mutta ne ovat tykkejä kumminkin kaikesta huolimatta!" sanoi kapteeni — hänen vanha arvonimensä tahtoi väkisinkin nousta huulilleni vielä kauan aikaa tämänkin jälkeen — "ja elleivät ne halkea ensimmäisessä koetuksessa, panemme ne paukkumaan jossakin tilaisuudessa. Halloo, mitä sinun miehesi oikein tuijottavatkaan?"
Kerroimme hänelle, jolloin hän lisäsi pienen sarjan amerikkalaisia nimityksiä entisiin eversti Sebastian Jeronimo Lopeziin kohdistuviin arvosteluihin. Sitten hän sanoi tyynesti:
"Syrjäyttämällä kavalluksen, joka näitä miehiä epäilemättä kauheasti hävettää, ei meille luullakseni paremmin olisi voinut käydäkään. Kun Lopez pakeni kylästä, olivat kaikki asiat mullin mallin, Valdez kuolemaisillaan ja joki suojauslaitteitta. Hän kertoo espanjalaisille sen ja he tulevat luultavasti viipymättä tarkastelemaan asemaa, jolloin annamme niille perinpohjaisen opetuksen. Sano Cuevasille tämä ja käske hänen kertoa se miehilleen."
Seurasi enemmän kiroilua, sadattelua ja huutoja, kun miehet, joista muutamat olivat huomanneet laivoihin palaamisen ymmärtämättä sitä kumminkaan, kuulivat heidän viimeisen johtajansa kavalluksen suuruuden. Mutta ymmärrettyään uuden päällikkönsä selitykset he rohkaisivat mielensä heidän rodulleen ominaisen häilyväisesti. He olivat lapsia joka paikassa ja ajatteleminenkin oli tehtävä heidän puolestaan, mutta he olivat nopeat toimimaan. He rupesivat työskentelemään kaikin voimin saadakseen tykit asemiin, ja minä palasin miesteni luo lopettaakseni tehtäväni.
Käskin nyt viedä kanootit pois näkyvistä ensimmäisen virran mutkan toiselle puolelle, ja sitten kuin pattereista suunnattu odottamaton tuli olisi pannut veneitten miehistöt jonkunlaiseen epäjärjestykseen, aioin ilmestyä joukostani valitsemieni vapaaehtoisten kanssa ahdistaakseni heitä uudelta suunnalta. Päällikkömme oli hyvin levoton, että me syöksyessämme esiin hetken jännityksen huumaamina joutuisimme hänen tykkiensä ammuttaviksi, mutta minä taasen pelkäsin, että mieheni kieltäytyisivät kokonaan lähtemästä mihinkään.
Mutta vaikka he yleensä ovatkin hyvin pelkureita, olisin voinut säästää itseltäni tämän huolen. Heidän oli nyt puolustettava perheitään ja kotejaan, ja se herätti heissä kaiken rohkeuden, johon he suinkin kykenivät. Kun halusin vapaaehtoisia mukaani, syöksyivät kaikki kanootit eteenpäin, ja ainoa vaikeuteni oli nyt pidättää heitä niin kauan kuin saisimme käskyn yhtyä taisteluun. Luullakseni oli heidän vaikeampi kuin minun, jolla ei ollut kotia puolustettavana eikä rakastettua, jonka puolesta olisin taistellut, istua siinä toimettomina näkemättä ollenkaan lähestyvää vihollista ja pakotettuina olemaan hiljaa. Minäkin purin kynsiäni katsellessani joka suunnalle kiihkeästi päästäkseni mukaan.
Sitten lopulta kuulin kumminkin ääniä ja airojen loisketta jostakin kaukaa tyynen illan hiljaisuudessa. He olivat vielä matalikon ulkopuolella, mutta kumminkin tulossa. Miesteni kourat puristautuivat melojen ympärille ja heidän hartiansa nytkähtelivät, mutta minä pidätin heidät viittauksella, ja me odotimme — tuntikausia, kuten jännittyneistä mielistämme tuntui. Äkkiä pamahtivat sitten tykit törmällä ja niiden kumeaan paukkinaan sekautui pian muskettien rätinääkin. Luulin erottavani joukosta winchesterin kimakamman äänen ja iloitsin tietäessäni sen omistajan olevan siellä tukemassa ja rohkaisemassa miehiään.
Veneistä kuului hämmästyneitä ja toivottomia huutoja ja vastaan ammuttuja laukauksia, jotka olivat niin huonosti tähdättyjä, etteivät ne vahingoittaneet ketään, ja kului jonkun aikaa, ennenkuin hämmästyneet merisotilaat saivat konekiväärinsä kuntoon ampuakseen kaikille suunnille. Törmältä ammuttiin kumminkin niin yhtämittaa ja harmillisesti, että veneet hyökkäsivät kanavaan päästäkseen suojaan.
Mutta siellä kohtasivat niitä uudet vaikeudet. Johtavat veneet törmäsivät näkymättömiin ja odottamattomiin vastuksiin, toiset tunkeutuivat niiden päälle takaa tehden vain sekamelskan suuremmaksi. Nyt oli meidän vuoromme. Meloimme virran keskelle ja aloimme ampua, ja vaikka en voinut toivoakaan, että harjautumattomat mieheni huonoine ja vanhoine musketteineen saisivat suurtakaan vahinkoa aikaan, lisäsi kumminkin yhteislaukauksemme yleistä hälinää ja, mikä oli vielä hyödyllisempää, sai vihollisen sellaiseen luuloon, että heidät oli saarrettu, lisäten siten heidän masentuneisuuttaan.
Veneistä vastattiin kyllä tuleemme ja kun heidän konekiväärinsä kuulat alkoivat vinkua yläpuolellamme, istuutuivat muutamat mieheni nopeasti veneittensä pohjalle. Mutta huomattuaan, ettei kukaan haavoittunut, nousivat he jälleen häveten hieman käyttäytymistään ja ampuivat toisen yhteislaukauksen joen suulla taistelevien joukkoon. Meistä näyttivät he erottamasti sotkeutuneen toisiinsa, veneet olivat tarttuneet kiinni paaluihin, seipäihin ja rottinkisilmukoihin, kaikki miehet huusivat määräyksiä ja neuvoja toisilleen ampuessaan umpimähkään ja työnnellessään toisia veneitä tieltään pois, keksit, airot ja pyssyt heiluivat hurjasti yhtämittaa, ja koko joukko näytti yhtä huonosti harjoitetulta kuin Lopezinkin miehet kunnantaloa vastaan hyökätessään.
Laivojen suuret tykit vaikenivat ehkä senvuoksi, että niiden suuntaajat pelkäsivät ampuvansa omia miehiään, tahi siksi, ettei tilannetta ymmärretty siellä. Veneitten konekiväärit, jotka olisivat heti suistaneet meidät veteen, jos englantilaiset sotilaat olisivat niitä suunnanneet, olivat joko rikki tahi huonosti hoidetut, sillä ne näyttivät useammasti pettävän kuin laukeavan. Nyt täydensi sitäpaitsi eräs vaskitykkimme hyvin tähdätty luoti vihollisen tappion. Se sattui nimittäin muutaman veneen vesirajaan, ja tuo pieni alus alkoi heti täyttyä vedellä ja upota. Miehistö, peläten ympärillä uiskentelevia haikaloja ja vihollista, jonka yleinen tapa oli ampua vangit armotta ja joka nyt ympäröi heidät melkein joka suunnalta, tuli aivan raivoisaksi pelosta. He huusivat ja kiljuivat koettaessaan kiivetä toisiin veneihin, ollen vähällä kaataa ne kumoon. Näin selvästi, miten eräs matruusi kohotti aironsa ja lyödä läimäytti erästä veneen laidasta kiinnipitävää miesraukkaa päähän. Mies kumartui väistääkseen lyöntiä ja koetti sitten päästä erääseen toiseen veneeseen, jossa häntä kumminkin kohdeltiin yhtä raa'asti. Polskuttaen ja huutaen hurjasti, koettaen nähtävästi siten peloittaa haikalat etemmäksi, läksi hän uimaan kauempana olevaa rantaa kohti. Vasta sitten kun hän oli saavuttanut sen ja kiivennyt törmälle, huusivat sekä omat mieheni että törmällä olevat hämmästyksestä, ja häntä kohti ammuttu luotituisku ilmaisi minulle, kuka hän oli ja miksi espanjalaiset merimiehet olivat kohdelleet häntä niin töykeästi. Pakolainen ei ollut kukaan muu kuin Lopez, petturi, jonka hänen uudet liittolaisensa luulivat ehkä pettäneen heidätkin, sillä hänhän juuri oli saattanut heidät tähän tilanteeseen.
Vihollisemme olivat jo nähtävästi käsittäneet, ettei heidän hyökkäyksensä onnistu, ja nyt saattoi uppoava vene heidät aivan kauhun valtaan. Arvokas peräytyminen muuttui äkkiä hurjaksi paoksi. Ampuen tuskin laukaustakaan meitä kohti kiiruhtivat nuo kolme jäljellä olevaa venettä särkässä olevaa aukkoa kohti niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle.
Lopez pääsi pakoon. Luullakseni sattui häneen pari laukausta, mutta hän onnistui kumminkin vetäytymään viidakkoon. Kun mieheni yrittivät lähteä häntä takaa-ajamaan, palautti kenraalimme ankara käsky heidät takaisin maan suojaan.
Sillä nyt olivat laivan tykit alkaneet paukkua, ja me olisimme tarjonneet niille erinomaisen pilkan virran yli kulkiessamme. Mutta ollessamme näin suojassa eivät ne saaneet juuri mitään vahinkoa aikaan. Matka ei kyllä ollut liian pitkä niiden suurille tykeille, jollaisia oli luullakseni kolme kummassakin laivassa, mutta varmaan oli valaistus huono eikä suuntaaminenkaan parempi kuin parissa edellisessäkään tilaisuudessa. Muutamia suuria luoteja vihelsi patterin yli sen takana olevaan metsään. Muutamia putosi läiskähtäen sen edustalle veteen ja jokeen jonkun matkan päähän meistä ja ainoa niiden aiheuttama sanottavampi vahinko oli muutaman katkenneen oksan putoaminen erään miehen päähän. Miehemme olivat uudistaneet tulikasteensa meille odottamattoman suotuisten olosuhteitten vallitessa, ja heidän ensimmäinen taistelunsa uuden päällikkönsä alaisina oli ollut kieltämättömästi onnellinen, sillä se oli nyt jo melkein ohi. Lyhyt troopillinen auringonlasku alkoi, ilta pimeni nopeasti ja tykkituli harveni lakaten vihdoin kokonaan.
"Niin pitkälle on nyt siis kaikki hyvin", sanoi kenraali yhdyttyäni häneen kuunnellessaan alipäällikköjensä sydämellisiä onnentoivotuksia, "mutta luullakseni eivät espanjalaiset päästä meitä näin vähällä. Olemme tarjonneet heille ruokaa kolme kertaa ja heillä on nyt pitkä lasku meille maksettavana."