XIX.
LUIZIN PELASTAMINEN.
"Uhraan kumminkin kaikki voimani rakkauteen, sotaan tahi rehelliseen tappeluun."
Bret Harte.
Kasim ja Felipe suostuivat hyvin mielellään tulemaan mukaani aiotulle retkelle. Heidän mielestään olivat vaarat ja vaikeudet hyvin mitättömät, ja vaikka ne olisivat olleet parikymmentä kertaa suuremmatkin, luulen, että Felipe olisi iloisesti käynyt niitä kaikkia vastaan, sillä hän oli niin riemuissaan kuultuaan suuren herransa vielä elävän.
Valmistuksemme oli pian tehty. Tarkoituksemme oli päästä seudun läpi niin nopeasti ja helposti kuin suinkin, sillä olimmehan kulkeneet sinä päivänä monta peninkulmaa. Senvuoksi päättivät nuo molemmat miehet yksimielisesti, etteivät he ota mukaansa pyssyjään eivätkä ampumavarojaan, päätös, jota en vastustanut muistettuani, miten äärettömän huonoja ampujia he olivat. Mutta minä otin mukaani revolverini, paljon patruunia, miekan, vahvan ruuvitaltan ja viilan, toverini tyytyessä tavanmukaisiin teräsaseihinsa.
Etuvartiot ei oltu sijoitettu niinkuin parasta olisi ollut, ja päätin, että jos pääsen turvallisesti palaamaan, puhun kenraalille asiasta. Se sopi meille kumminkin nyt mainiosti tässä tilaisuudessa, koska pääsimme leiristä pidättämättä ja kenenkään huomaamatta. Siunasimme noita nukkuvia vahteja sydämissämme.
Nyt alkoi pitkä ja väsyttävä kävely pimeässä. Felipe tiesi suunnan, mihin meidän oli mentävä, pysytellen sillä erehtymättä ihmeellisen alkuasukasvaistonsa avulla, huolimatta siitä, että ainakin puolet ajasta kuu ja tähdet olivat puiden tiheän lehvistön peitossa.
Matkallamme saimme toki kulkea muuallakin kuin viidakoissa, vaikka suurin osa tiestä olikin kapeaa polkua, jonka kummallakin puolella ainoastaan muutamien tuumien päässä meistä oli läpipääsemätön pensaikko. Sitten saavuimme aukeammille seuduille, jossa oli ketoja ja istutuksia, ja sivuutimme muutamia nukkuvia tahi hylättyjä kyliä niin hiljaa, etteivät koiratkaan kuulleet kulkuamme. Vihdoin pääsimme oikealle tielle, joka oli täynnä kuoppia, veden murtamia kohtia ja suunnattomasti tomua, mutta tielle kumminkin, jonka suuresti korjauksen tarpeessa olevat bambusillat johtivat virtain yli ja ilmaisivat meille jonkun kylän olevan läheisyydessä. Olimme kävelleet jo melkein kolme tuntia, jalkamme olivat hellät ja väsyneet, ja pelkäsin myöhästyneemme.
"Onko Cavité vielä kaukanakin?" kysyin Felipeltä.
"Olemme jo melkein perillä", kuului hänen rohkaiseva vastauksensa.
Katsoessani kelloani huomasin sen olevan melkein kaksitoista. Päivänkoittoon oli vielä viisi tuntia, joten me ehkä onnistumme suorittamaan tehtävämme.
Tunkeuduimme nyt eteenpäin kasvavin toivein ja saavuimme lopultakin tuohon pieneen nukkuvaan kylään. Siellä oli maakunnan laivatelakka ja asevarasto, paljon sotilaita oli sijoittunut sinne ja siitä emme tienneet mitään, että espanjalaisten näiden vesien koko laivasto oli ankkurissa sen linnoituksen tykkien suojassa. Mutta kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista, että vaikeudetta pääsimme tunkeutumaan kylään.
Felipe opasti meitä epäröimättä kadulta kadulle. Kuu loisti nyt niin kirkkaasti, että jokaisen vahdin, jos sellaisia nyt olisi ollut, olisi pakostakin pitänyt huomata meidät, sillä talojen varjossa pysytteleminen ei ollut aina mahdollista. Vihdoin oli edessämme tuo pieni kivitalo, jossa Luiz Valdez oli vankina.
Sielläkin oli kaikki hiljaista, mutta katsoessamme karkeasti kyhätylle kuistille, joka näkyi selvästi kuun kirkkaassa kylmässä valossa, näimme erään liikkumattoman olennon seisovan muutaman oven edustalla. Vartija oli siellä ja jos hän vain sattuu kuulemaan tahi huomaamaan meidät, voi hän heti kutsua avukseen komppanian talossa nukkuvia sotilaita.
"Onko hän valveilla?" kuiskasin Kasimille.
"Ei valveilla eikä nukuksissa. Hän ei näe mitään, vaan ainoastaan kuulee. Olet kai nähnyt laivassa ollessasi miehiä sellaisessa tilassa, tuan?" sanoi malaiji katseltuaan kauan ja tarkkaavaisesti tuota liikkumatonta olentoa. Tunsin tuon tilan hyvin, sillä, ollen yhtä herkkä kuin koiran uni, heikoinkin ääni voi tunkeutua tuon miehen korviin, joka ei vielä nähnyt mitään. Meidän oli senvuoksi lähestyttävä hyvin varovaisesti. Felipe ja minä riisuimme kenkämme, Kasimilla ei sellaisia ollutkaan, ja sitten hiivimme eteenpäin, kunnes saavuimme aivan sen ikkunan alapuolelle, jonka tiesin johtavan Luizin huoneeseen. Kasim asettui seisomaan seinää vasten, Felipe kumartui tarjoten minulle selkänsä ensimmäiseksi porrasaskeleeksi ja melkein äänettömästi kiipesin malaijin olkapäille.
Pääni oli nyt ikkunan kohdalla ja koetin katsoa huoneeseen, mutta täällä varjon puolella oli kaikki sysimustaa enkä senvuoksi voinut nähdä mitään. Kuuntelin hengittämättä ja erotin selvästi huoneessa olevan ihmisen tapaisen huokumisen.
"Luiz!" kuiskasin, odotin sitten hetken aikaa ja sanoin jälleen: "Luiz!"
"No?" mumisi hän, ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin kuultuani hänen äänensä. "Mikä on hätänä?"
"Hush!" kuiskasin. "Täällä olen minä, Evan."
"Evanko?" Hän hyppäsi seisoalleen ja tuli nopeasti ikkunan luo pistäen kätensä siitä ulos epäilevästi ja uskomatta korviaan saadakseen selville olinko siellä. "Kas, siellähän sinä todellakin olet! Luulin uneksivani."
"Hush!" kuiskasin jälleen kertoen hänelle sitten, miksi olimme tulleet sinne ja mitä aioimme tehdä.
Hänen ikkunassaan olevat rautatangot olivat paksut ja kömpelöt. Niitä ei oltu kiinnitetty ruuveilla, kuten olin toivonut, vaan muurattu paikoilleen lujalla muurilaastilla ehkä noin sata vuotta sitten. Se oli nyt poistettava hakkaamalla, eikä se voinut tapahtua melutta.
Selitin asiain tilan tovereilleni ilmaisten samalla pelkoni, että vahti voi kuulla hakkaamisen ja laastin palasten putoilemien.
"Ei ole pelkoa", kuiskasi Felipe takaisin. "Odottakaa vain minuutin verran. Tiedätte kai tunnussanan. Mikä se on?"
Sanoin sen hänelle ja hän hiipi tiehensä hiljaa. Vasta sitten kuin en enää voinut kutsua häntä takaisin, ymmärsin hänen tarkoituksensa. En voinut pidättää häntä silloin enää enkä tiedä, olisinko niin menetellytkään tietäessäni ystäväni hengen olevan kysymyksessä. Tuskin minuutin kuluttua palasi Felipe jälleen yhtä hiljaa kuin oli poistunutkin, mutta nyt hän kuivaili tikariaan mekkoonsa.
"Arvasin voivani tehdä sen", sanoi hän kylmästi, "eikä siinä mitään vaikeuksia ilmennytkään. Noustessani portaita kuistille sanoin tunnussanan, eikä hän epäillyt minua ollenkaan. Sitten — no niin, hän ei ennättänyt äännähtääkään ja muut nukkuivat."
Tunsin kylmän hien kohoavan kasvoilleni ja käteni vapisivat hieman riisuessani nuttuni, kietoessani sen tankojen ympärille ja alkaessani hakata laastia irti. Oliko tällainen sotimista vai murhaamista, kysyin kauhuissani itseltäni. Mutta sitten unhotin vahdin, epäilykseni ja kauhuni huomatessani ilokseni, että laasti murtui hiljaa ja helposti lyönneistäni. Irroitin ensin toisen tangon päät ja vasta sitten toisen, ja kiskottuani ne sitten melkoisin vaikeuksin irti kuopistaan voi Luiz ryömiä ikkunasta syliini.
Miehet auttoivat hänet maahan ja minä seurasin. Sitten istuutui Kasim tyynesti ruohikkoon ja kuivasi hikiset kasvonsa. Silloin vasta huomasin, millaista kestävyyttä tuo miesraukka oli osoittanut seisoessaan siinä kärsivällisesti ja kannattaessaan minua hartioillaan koko tämän pitkän toimituksen ajan.
Niin pian kuin hän jaksoi liikkua, läksimme paluumatkallemme. Felipe opasti Luizia, minä kuljin hänen takanaan ja Kasim muodosti jälkijoukon. Hiivimme hiljaa tuon vanhan varastohuoneen varjosta ja katselimme tarkkaavaisesti sen julkipuolta. Kaikki oli rauhallista ja ainoastaan tuo liikkumaton olento oven edustalla oli vajonnut yhteen kasaan lattialle. Nähtyämme sen ei meillä ollut halua viipyä siellä kauemmin.
Silloin, onneksi meille, liukui ohuita pilviä kuun päälle pimittäen sen valon, sillä tultuamme kadulle kuulimme vahtipatrullin säännölliset askeleet. Se lähestyi meitä luultavasti vapauttaakseen Luizin vankilan edustalla olevan vahdin.
Katsoimme hieman levottomasti toisiimme, mutta sitten kohotti Felipe kättään. "Hän ei huomaa meitä. Tulkaa tätä tietä. Tiedän toisen tien linnoituksen sivu ja sitten meren rantaa pitkin. Tulkaa vain mukaani!" Emme kaivanneet toista käskyä, vaan seurasimme nopeasti ja äänettömästi häntä. Sivuutettuamme hiljaisen linnoituksen saavuimme kaupungin ulkopuolelle ja kiiruhdimme rantaa pitkin eteenpäin pelon suodessa nyt voimia väsyneille jaloillemme. Olimme jo kulkeneet melkoisen matkan ja aloimme hengittää vapaammin, kun äkkiä kuulimme lännestä päin uusia ääniä: kaukaista tykkien jyrinää.
Seisahduimme heti. Kun joku asia on kiinnittänyt tunneiksi huomiosi puoleensa, on ikävä huomata, että? maailmassa on muitakin ihmisiä ja pyrinnöitä, ja ensimmäinen ajatuksemme oli, että nämä uudet äänet yhtyivät jollakin tavoin meidän hommiimme. "Ne ovat edellämme!" läähätti Luiz. "Miten ne sinne ovat päässeet? Missä asti ne ovat? Mikä niillä on mielessä?" kysyimme toisiltamme kuin mielipuolet, jotka eivät osaa vastata omiin kysymyksiinsä. Silloin nauroi Felipe, tuo kokenut sotavanhuksemme. "Tuo ampuminen ei tarkoita meitä ollenkaan", sanoi hän varmasti. "Se kuuluu tuon suuren lahden suulta. He eivät ole lähettäneet tuulen mukana eivätkä noita lankoja pitkin, jotka puhuvat maiden ja merien yli viestiä, että olette karannut vankilasta, rakas isäntäni, tahi että minä olen tappanut vahtisotilaan. Nuo tykit paukkuvat Corregidor-saarella, jossa suuri majakkakin sijaitsee."
Tiesin tuon saaren hyvin, sillä olimmehan livahtaneet sen ohi tuona kohtalokkaana yönä, jolloin Annabel Lee poistui Manillasta ja jolloin näytti siltä, että majakan valon varmasti täytyi ilmaista meidät noiden suurien tykkien vahdeille. Mutta ne olivatkin sallineet meidän jatkaa matkaamme pidättämättä meitä. "Miksi ne ampuvat tähän aikaan yöstä?" kysyin uteliaasti.
"En tiedä, tuan", vastasi hän välinpitämättömästi. "Ne näkevät ehkä tahi luulevat näkevänsä jonkun laivan, jota ne luulevat vihollisekseen."
"Mutta jos asia todella olisikin niin", sanoi Luiz kiihkeästi. Olin kertonut hänelle sodan julistamisesta ja se oli kiihoittanut häntä kovasti. "Ovatkohan amerikkalaiset saapuneet jo?"
"Eivät ole!" vastasin varmasti kuin jos olisin ollut saman arvoinen Yhdysvaltain laivaston amiraalin kanssa. "Niillä ei ole kuin muutamia laivoja näillä Aasian vesillä, paljon vähemmän kuin Englannilla. Niiden on kutsuttava tänne enemmän sota- ja kuljetuslaivoja ja joukkoja, ennenkuin ne voivat hyökätä Manillaa vastaan, ja siihen menee viikkoja, ennenkuin ne saapuvat tänne."
Olin jo mielessäni näkevinäni, miten tuollaiselle retkelle lähtenyt hyvin varustettu laivasto kynti majesteetillisesti valtamerta. Siinä oli tusinan verran suuria taistelulaivoja, torpeedoveneitä, paljon kuljetus- ja varastolaivoja ja sitten ehkä vielä joku sairaalalaiva kokoelman täydentämiseksi. Vähemmin voimin, ajattelin ja samoin luulin espanjalaisten viranomaistenkin ajattelevan, ei mitenkään voida ahdistaa melkein luoksepääsemätöntä linnoitettua kaupunkia, jota vielä sen lisäksi hyvin varustettu laivasto puolustaa.
"Sitten kai luulet niiden ampuvan jotakin Annabel Leen laista kujanjuoksijaa tahi muuta sellaista?" kysyi Luiz huomattavasti pettyneenä.
"Niin. Luullakseni on ampuminen jo lakannutkin. Kuunnelkaahan."
Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme erottaneet enää mitään. Ainoastaan yksi patteri oli lausunut julki varoituksensa, mutta muut rannalla sijaitsevat, sekä takanamme Cavitéssa että Manillassa päin olevat, nukkuivat rauhallisesti kaiken tämän kestäessä.
Sitten pidimme pienen sotaneuvottelun keskenämme. Jos meitä oli ajettu takaa, oli siitä nyt jo nähtävästi luovuttu. Koska kauempana kumminkin oli vielä muutamia valppaita vahteja emmekä tienneet, millaiseen vaaraan siellä joutuisimme, päätimme pysähtyä tähän suojaiseen paikkaan, muutamaan syvänteeseen, jota metsä ympäröi kolmelta puolelta ja neljänneltä oli vapaa näköala tuolle suurelle lahdelle. Voimme hyvin kätkeytyä pensaikkoon ja oleskella siinä aamuun asti.
Me kolme olimme todellakin hyvin väsyneet ja paneuduimme mielellämme nukkumaan. Luiz, joka oli saanut levätä viime aikoina enemmänkin kuin tarpeekseen, tarjoutui vapaaehtoisesti vahdiksi, ja minä annoin hänelle revolverini, ennenkuin suljin silmäni. Sitten olin kai vaipunut hyvin raskaaseen uneen, sillä en kuullut mitään ennenkuin päivänkoittaessa, jolloin hänen omituisesti värähtelevä äänensä sekoittui uniini: "Evan, Evan, kuuletko sinä! Mitä tuo on? Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?"
Katsottuani hänen sormensa osoittamaan suuntaan hyppäsin äkkiä seisoalleni huudahtaen: "Amerikan laivastohan siellä on! Hurraa! Voi, kun ei kapteeni ole täällä sitä katsomassa!" Mutta sitten aloimme epäillä ja pelätä. "Onko niitä vain kylliksi? Aikovatko ne hyökätä espanjalaista laivastoa ja pattereita vastaan yhdellä, kahdella, kolmella, neljällä risteilijällä, kolmella torpeedoveneellä ja noilla muilla varastolaivoilla? Uskaltavatkohan ne? Näyttää hieman siltä, mutta —. Vanhan kapteenimme sydän särkyy varmasti, jos ne joutuvat tappiolle."
Mutta tuon pienen laivaston liikkeissä ei voitu huomata mitään pelkoa eikä epäröimistä. Hitaasti mutta varmasti höyrysi se Manillaa kohti jokainen tykki ja kansi valmiina taisteluun. Vaikka tuo voima näyttikin mitättömältä, oli se kumminkin nyt tullut lopettamaan kokonaan espanjalaisen vallan näiltä saarilta ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti ja lopullisesti kilpailusta ja verikostosta huolimatta. Sillä melkein neljäsataa vuotta oli se pitänyt niitä hallussaan huolimatta alkuasukasten kapinoista ja portugalilaisten, saksalaisten ja englantilaisten yrityksistä saada ne haltuunsa joko voimakeinoin tahi viekkaan valtiotaidon avulla. Nyt oli se menettävä ne muutamien päivien kuluttua.