XX.
CAVITÉN TAISTELU.
"Kun jokainen tykki teräskidastaan levittää kuoloa jokaiseen laivaan, on kuin hirmumyrsky taivaan auringon pimittäis'.
Jälleen, jälleen, jälleen! Eikä hävitys vain lakkaa. Laukaus silloin tällöin kumisten kajahtaa ja lakkaa, mutt' kaikk' on tuskaa ja purjeriekaleetkin laskiessa ruskaa, kun tulipalon liekit mustaa pimeyttä kirkastaa."
Campbell.
Ollen niin jännityksissä, ettemme oikein uskaltaneet hengittääkään, makasimme me neljä puiden siimeksessä katsellen meritaistelua, jollaista emme ennen milloinkaan olleet nähneet. Minun tietoni sota-asioista olivat aivan mitättömät. Luiz oli sissi, joka oli ollut mukana kahakoissa, yllätyksissä ja paoissa parin vuoden aikana, mutta ei milloinkaan oikeassa taistelussa. Miehemmekin olivat tottuneet ainoastaan sivistymättömän sotimisen raakoihin tapoihin ja odottamattomiin yllätyksiin, ja senvuoksi me kaikki nyt katsoimmekin ihmetellen ja kunnioittaen noiden suurten laivain komeita liikkeitä.
Sillä siinä ei syöksähdeltykään päättömästi sinne tahi tänne. Laivaston päällikkö, amiraali Dewey, ohjasi laivojaan niin tyynesti ja harkitusti kuin hän olisi ollut jossakin laivaston tarkastuksessa. Liikkeissä ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, hänen parhaillaan kulkevan vihollisen sataman poikki, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla täynnä torpeedoja ja vedenalaisia miinoja, tahi jo olevan melkein vihollisten suurten tykkien ampumamatkan sisäpuolella.
Laivat risteilivät hitaasti Manillan edustalla etsien espanjalaista laivastoa, jonka he luulivat olevan kaupungin edustalla suojelemassa sitä. Kun aurinko nousi ja aamusumu haihtui, huomasivat he vihollisen olevan varmassa turvassa ja uhkaavana ankkurissa Cavitén linnoituksen tykkien suojassa.
Epäröimättä ja kiirehtimättä höyrysi amerikkalainen laivasto itäänpäin vieden varastolaivat patterien tykkien kantomatkan ulkopuolelle ja jättäen pienen tykkiveneen niiden suojaksi. Kului hetkinen, ennenkuin ymmärsin, mitä tuo kolmen laivan erottaminen tarkoitti, ja huomautin vasta sitten siitä muille. "Miten tuon tykkiveneen päällikkö mahtaa nyt kiroillakaan!" sanoin myötämielisesti.
Molemmat kokeneet sotaurhot joukossamme ilmaisivat mielipiteensä monin kielin. "Voi, tuan, ottakaamme vene, soutakaamme tuonne suuren laivaan ja tarjoutukaamme avuksi. Mekin haluaisimme ampua vielä kerran tykillä noita kirottuja espanjalaisia", pyysi Kasim.
Ajattelin, miten vastenmieliseltä jostakin tavallisesta laivan komentajasta olisikaan mahtanut tuntua, jos mitätön resuinen prikaatimme olisi ilmestynyt hänen eteensä ja tarjoutunut vapaaehtoisesti laukomaan hänen tykkejään.
"Eivät ne meistä huoli, Kasim", vastasin. "Katsokaa, tuolta ne jälleen tulevat Cavitéta kohti!"
Kun ne sivuuttivat Manillan kerran vielä, paukahtivat Lunetan linnoituksesta olevat tykit ja muutamia luoteja putosi veteen jonkun matkan päähän amerikkalaisista laivoista. Mutta ne höyrysivät vain hyvin välinpitämättömästi eteenpäin lippulaivan, Olympian, johdolla.
"Katsokaa, katsokaa!" huusimme kaikki yhteen ääneen, kun valkoinen vesipatsas kohosi ilmaan Olympian keulan edestä. Toinenkin seurasi, mutta sekin oli vielä kaukana laivasta. Tiesimme niiden olevan lahdessa olevia vedenalaisia miinoja, jotka eivät olleet täyttäneet tarkoitustaan.
Amerikkalaiset laivat eivät näyttäneet nytkään huomanneen tätä vihollismielistä mielenosoitusta. Ne lähestyivät vain tasaisesti Cavitéta, jossa olevat laivat ja patterit lähettivät nyt heille vihaisen tervehdyksen. Kun amerikkalaiset olivat päässeet noin peninkulman päähän rannasta, vastasivat he lopultakin tuleen. Sekä maalta että mereltä kuuluva pauke muuttui nyt yhtämittaiseksi jyrinäksi ja savu levisi kaikkialle.
"En voi enää nähdä mitään. Kiipeän johonkin puuhun", huusin ja toverini kiiruhtivat seuraamaan esimerkkiä.
Hakiessamme sopivaa paikkaa näimme muutaman suuren puun kasvavan jonkun matkan päässä muista erään kummun laella. Sieltä voimme seurata mainiosti tapahtumia.
Amerikkalaisten tuli näytti rupeavan tehoamaan heti. Laivasto kulki hitaasti eteenpäin noin kuuden solmun nopeudella tunnissa, mutta espanjalaiset eivät osuneet niihin ollenkaan, kun sitä vastoin jokainen laivojen ampuma yhteislaukaus näytti onnettomasti ruhjovan ankkuroituja laivoja. Pyörähdettyään ympäri, mutta pysyen yhä samassa suunnassa, tuli laivasto takaisin ja ampui yhteislaukauksen alihangan puoleisilla tykeillään yhtä suurella menestyksellä. Useat espanjalaiset laivat näyttivät pahoin vahingoittuneilta, mutta siitä huolimatta ampuivat ne vain komeasti, vaikkakin mitättömin seurauksin. Jos niiden tykkimiehet vain olisivat olleet yhtä taitavia kuin rohkeita, olisi tämän päivän onni ehkä muuttunut paljonkin erilaisemmaksi.
Jälleen teki amerikkalainen laivasto koko käännöksen palaten takaisin muutamia satoja metrejä lähempää kuin äsken ja ampuen jälleen murskaavan yhteislaukauksen, joka aiheutti hirmuisen sekamelskan espanjalaisten laivojen joukossa. Lippulaiva, Reia Cristina, oli kärsinyt suuria vahinkoja, mutta se katkaisi ankkurikettinkinsä ja Iäksi ylpeästi Olympiaa vastaan. Yritys oli onneton, sillä sen lähestyessä amerikkalaisia laivoja sattuivat niiden luodit sen keulaan ja perään. Huomattuaan, että oli mahdoton kestää sellaista luoti- ja pommisadetta, kääntyi se jälleen päästäkseen patterin tykkien suojaan, mutta Olympiasta ammuttu suuri projektiili sattuikin silloin sen perään. Se huojui räjähdyksen vaikutuksesta, ja vaikka emme kuulleetkaan ennenkuin myöhemmin sen saamien vahinkojen suuruutta, näimme kumminkin, että ne olivat melkoiset. Tuo suuri ammus oli lakaissut sen kannen aivan puhtaaksi ja räjähdyttänyt sen takimmaisen pannun, ja enemmän kuin puolet sen miehistöstä kaatui tässä onnettomassa yrityksessä parantaa päivän onnea.
Sillä aikaa oli pari torpeedovenettäkin koettanut yhtyä taisteluun. Toinen koetti päästä noiden amerikkalaisten varastolaivojen kimppuun, mutta sitä vastaan hyökkäsi heti muudan raskaasti asestettu tykkivene ja kirjaimellisesti murskasi sen muutamissa minuuteissa. Kun toinen torpeedovene lähestyi amerikkalaisten laivastoa, joutui sekin tuhon omaksi. Sen ammusvarastoon sattui nähtävästi joku pommi ja se räjähti melkein heti, katkesi kahtia ja upposi melkein kaikkine miehineen.
Eräs vanha puuristeilijä oli jo syttynyt tuleen ja paloi iloisesti. Seuraava amerikkalaisten ampuma yhteislaukaus sytytti Reia Cristinankin palamaan. Se ajettiin rantaan ja tulta koetettiin kaikin voimin sammuttaa, mutta turhaan.
Nyt, emme tietysti voineet sanoa miksi, amerikkalaiset laivat lopettivat ampumisensa ja höyrysivät lippulaivansa johdolla tiehensä koko taistelupaikalta lahden toiselle puolelle. Kuulimme espanjalaisten huutavan riemusta, sillä he luulivat ajaneensa laivat pakoon, ja meidänkin kasvomme kalpenivat katsoessamme noiden kuuden laivan hidasta poistumista. Mitä tämä tarkoitti? Oliko tuo yhtämittainen tuli, jonka alaisina he olivat pari tuntia olleet, niin vahingoittanut heitä, etteivät he enää voineet sitä vastustaa?
"Minusta näyttävät ne aivan vahingoittumattomilta", mumisin. "Luullakseni ei niihin ole osunut ainoatakaan luotia. Voi, toivon, että ymmärtäisin niiden merkinannot!"
"Ne eivät voi olla poismenossa, sillä eiväthän ne suuntaa matkaansa lahden suuta kohti", sanoi Luiz koettaen lohduttaa itseään ja meitä tuolla huomiolla. "Ehkä niille kumminkin on tapahtunut joku vahinko, ja nyt ne menevät korjaamaan sen ennen taistelun uudistumista."
"Ehkä heillä on nälkä", vihjaisi Felipe. "He haluavat syödä rauhassa ja tapella sitten virkistynein voimin."
Olikohan asia niin? Huomasimme äkkiä olevamme hyvin nälissämme ja ehkä heidän laitansa oli samoin. Katsoimme, miten ne ankkuroivat lahden toiselle puolelle, ja niiden harkitut ja tyynet liikkeet vähensivät levottomuuttamme. Kuuntelimme hyväksyvästi Felipen ehdotusta, että hän lähtee hakemaan meille tuoreita kokospähkinöitä ruoaksi. Kun hän hetken kuluttua palasi tuoden niitä mukanaan, söimme ne ahmien.
Mutta aika kului hitaasti melkein yhteentoista asti, ennenkuin amerikkalaiset jälleen nostivat ankkurinsa ja höyrysivät vielä kerran Cavitéta kohti. Silloin, välittämättä omasta turvallisuudestamme, sillä olimme kokonaan unhottaneet aamulliset jännittävät seikkailumme, huusimme:
"Ne eivät ole lähteneet pakoon! Eläköön, ne hyökkäävät virkistynein voimin ollen valmiit kaikkeen! Kunnia sinulle, vanha tähtilippu! Tuo oli ensimmäinen laukaus ja se sattui erääseen amerikkalaiseen laivaan."
Ja todellakin sattui johtavaan laivaan, jona nyt toimi Baltimore, useita laukauksia, jotka eivät kumminkaan aiheuttaneet suurtakaan vahinkoa, ennenkuin amerikkalaiset uudistivat ampumisensa. Mutta kun se vihdoin alkoi melko läheltä, oli sen vaikutus hirveä. Pari espanjalaista laivaa tuhoutui nopeasti: toinen ajautui maihin ja toinen syttyi palamaan. Huusin riemuissani: "Voi, kunpa vain kapteeni olisi saanut nähdä tämän!"
Hänen mainitsemisensa pani minut nopeasti ajattelemaan kauan unohduksissa olleita velvollisuuksiani. Sen sijaan että istuin täällä huutaen ilosta tahi muristen pettymyksestä tämän ensimmäisen näkemäni meritaistelun tapahtumille, olisi minun pitänyt samota seudun halki? niin nopeasti kuin jalkani vain olisivat voineet minua kuljettaa viedäkseni nämä merkitykselliset uutiset vallankumouksellisten joukkojen johtajalle, jonka käytettäväksi minun oli ollut määrä ruveta, jotta hän voisi, valintansa mukaan, kiiruhtaa yhtyäkseen kapteenin joukkoihin ja sitten yhdessä toimia tuon toivotun päämäärän saavuttamiseksi: lyödä espanjalaiset yhtä perinpohjin maallakin kuin nyt merellä. Huomautin siitä tovereilleni, joista Luiz joka tapauksessa oli hyvin pahoillaan velvollisuuksiemme unhottamisesta, mutta nuo toiset eivät väheksyneet taistelujen lomassa sattuvia huvituksia niin paljon kuin olisin toivonut. Laskeuduimme lehväisestä paikastamme maahan, tarkastimme aseemme ja katsahdettuamme vielä viimeisen kerran noihin etäällä oleviin taistelijoihin aloitimme matkamme sisämaahan.