XVIII.
VANHA TUTTU.
"Pimeässä on myyrällä silmät."
Vanha espanjalainen sananlasku.
Iloitseminen loppui ja jännitys laukesi pienimpään määrään, joka oli mahdollinen juuri voiton, vaikkakin pienen, ja hyvien uutisten saaneille miehille. Jonkun ajan kuluttua kutsui päällikkö minut puheilleen.
"Arvaan, että sinulla ja miehilläsi on vielä paljon tarmoa jäljellä, poikaseni, ja senvuoksi aion antaa teille tilaisuuden sen käyttämiseen", sanoi hän ystävällisesti. "Olen luvannut muutamia miehiä tämän saattojoukon lisäksi, sillä voihan sattua, että heidän kimppuunsa vieläkin hyökätään, ja uskon ne sinun johdettaviksesi, jos vain lupaat minulle, ettei tuollainen sinne tänne juoksenteleminen enää uudistu."
"Kyllä, kenraali, kiitoksia vain!" änkytin punastuen kovasti.
"Hyvä on. Kuormasto on matkalla erääseen Cavitén tuolla puolen sijaitsevaan kylään, jossa suuri joukko vallankumouksellisia odottaa vain näitä ampumatarpeita lähteäkseen eteenpäin ja yhtyäkseen samaan joukkoon kuin mekin. Sinun on asettauduttava siellä olevan komentavan upseerin käskyjen alaiseksi ja tultava hänen miestensä mukana yhtyäksenne minuun. Saat mukaasi neljäkolmatta miestä. Onko ketään, jonka erikoisesti haluat joukkoosi?"
Kaksi terävää ruskeata silmää ja pari hehkuvaa tummaa katsoivat minuun pyytävästi. Niiden omistajat eivät olleet olleet mukana tässä viimeisessä pienessä kahakassa ja pelkäsivät nyt jäävänsä pois toisestakin. "Saanko Felipen ja Kasimin mukaani, herra kenraali?" kysyin.
"Felipen varmasti, mutta Kasimin —", vastasi hän viivytellen. "No, olkoon menneeksi! Hän on verraton odottamattomien tapausten sattuessa, mutta muistakin varoa, ettei hänen kuuma malaijilainen verensä johda häntä väkivaltaisuuksiin."
Lupasin jälleen innokkaasti ja valitsemani miehet tulivat luokseni ripeästi. En silloin aavistanut, miten kiitollinen myöhemmin tulisin olemaan heidän tulostaan mukaamme. Sitten kuin muut miehet oli valittu, johtajat lausuneet tavanmukaiset kohteliaisuudet toisilleen ja kumpikin joukkue veljellisesti hurrannut hyvästiksi, läksimme matkalle tomuista tietä pitkin vaunujen pyörien kitinän ja puhvelien ammumisen säestäessä kulkuamme.
Matkamme muodostui kumminkin hyvin yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Emme nähneet jälkeäkään vihollisista, joista ei nähtävästi ollut tarpeellista ahdistaa meitä uudestaan. Ehkä he olivat matkalla Manillaan ilmoittamaan toisesta voitostaan? Ahersimme koko päivän muristen melkein yhtä paljon kuin vahvat pienet puhvelimme, vaikka en tahdokaan vihjata, että nämä viimeksi mainitut olivat pahoillaan taistelun puutteesta, kuten me. Juuri ennen pimeätä kohtasimme ystäviemme etuvartijat ja olimme yhtä iloiset tavatessamme heidät kuin hekin tavatessaan meidät.
Luovutettuamme kuormastomme asianomaisille viranomaisille näytettiin miehillemme, missä he saavat asua ja mistä he saavat noutaa ruoka-annoksensa. Kuormaston päällikkö, eräs voimakas nuori alkuasukas, ja minut vietiin erääseen hylättyyn pappilaan, jossa kenraalin tilapäinen päämaja oli. Meille sanottiin, että hän halusi puhutella meitä heti.
Seurasimme opastamme noita tavanmukaisia portaita taloon ja sitten erään kuistin poikki muutamaan seurusteluhuoneeseen, jossa hämmästykseksemme kenraali esikuntineen juuri söi päivällistä. Kuulematta hyväluontoisesti ollenkaan anteeksipyyntöjämme pyysi kenraali, joka oli hauskan näköinen ja iloinen nuori tagalogilainen, meitäkin aterialle, ja vaikka me olimmekin tomuiset ja matkan rähjäämät, ei kieltäytyminen voinut tulla kysymykseenkään. Toverini sai istuutua kenraalin viereen, jossa hänen oli hyvin helppo kertoa matkansa vaiheet, mutta minun käskettiin sijoittautua pöydän alapäähän, johon ainoan huoneessa palavan öljylampun valo ei oikein voinut tunkeutua. Katselin hieman uteliaasti läheisyydessäni olevien uusien toverieni kasvoja, ja olin juuri todennut, että vastapäätä minua istuva henkilö oli keski-ikäinen ja arvokkaan näköinen kiinalainen, kun hämmästyin kuullessani hänen, kumarrettuaan minulle ensin, sanovan englannin kielellä: "Onko nimenne Williams, vai erehdynkö?" Koska lausuminen oli melkein täydellisintä, mitä joku kiinalainen voi saada aikaan vaikeasti sanottavaan walesiIaiseen nimeeni nähden, vastasin iloisesti: "Kyllä, nimeni on Williams", ihmetellen mielessäni, miten hän oli saanut sen tietää.
Hän nauraa hihitti omituisesti, ja luulin kuulleeni tuon kakattamisen jossain ennenkin.
"Annabel Leestäkö, vai miten?"
"Niin", vastasin jälleen yhä enemmän hämmästyneesti.
"En siis erehtynyt. Olette kuulemma menettäneet laivanne, tapelleet Tumabongissa ja olette nyt filippiiniläinen isänmaanystävä. Niin se käy", ja hän nauroi jälleen.
Huolimatta siitä, että hänen oli mahdoton ääntää kovaa ärrä ja että hänen ässänsä olivat omituisesti venytetyt, puhui hän englannin kieltä melko hyvin. Hän oli siististi puettu, paksu kultasormus kiilsi hänen hyvin hoidetussa kädessään ja hän käytteli veistään ja haarukkaansa taitavammin kuin monet hänen läheisyydessään, istuvat tagalogilaiset upseerit. Kumminkin tuo omituinen nauru, ääni ja hänen silmiensä kummallinen katse toivat mieleeni ainoastaan erään raukan, joka oli silmäpuoli ja hyvin kumaraan painunut kärsimiensä kidutusten seurauksista. Katsoin häneen jälleen. Vaikka hän olikin tyyni, mukautuvainen ja varma ja käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan tässä hyvin varustetussa pöydässä, huomasin kumminkin nopeasti, että hänen hartiansa olivat vinot ja että niskassa oli omituinen kyttyrä, mikä pani minut huudahtamaan: "Tehän juuri annoitte —"
"Viestin vietäväksi kapteenillenne Manillassa. Ymmärrättekö?" ja hän rupesi jälleen puhumaan kulien tapaan.
"Mutta silmänne?" kysyin hämmästyneesti, sillä hänen molemmat silmänsä olivat aivan terveet.
"Savea, väriä ja hieman kiinnelaastaria", vastasi hän nauraen, lisäten sitten vakavasti: "Tuo viesti tuli kapteenillenne kalliiksi, eikö tullutkin?"
"Kuinka tiedätte tämän kaiken? Kuinka olette nyt täällä? Miten —?" Huulillani pyöri tuhansia muitakin kysymyksiä, mutta hän ehkäisi ne tuolla ilottomalla pienellä naurullaan.
"Ah, tiedän useimmat asiat ja olen aina siellä, mikä on paras mahdollinen paikka ajamalleni asialle. Teillä on tarkat silmät, herra Williams. Huomasitte tämän ja tiedätte sen tarkoituksen", lisäsi hän koskettaen kyttyräänsä vihjaavasti.
Hän oli siis huomannut katseeni. Punaistuin hirveästi. "Pyydän teiltä anteeksi", änkytin. "Olen — olen —"
Hän katsoi minuun hyvin ystävällisesti. "Huomaan, että olette oleskellut Kiinassa ja osaatte käyttää silmiänne ja korvianne. No niin, olen kuollut siellä, mutta sain kärsiä hirveästi, ennenkuin minun sallittiin kuolla. Täällä esiinnyn milloin minäkin", ja hän nauroi jälleen. "Mutta nyt teihin. Tiedän asioita ja voin kertoa teille jotakin mielenkiintoisa. Olen iloinen saadessani puhutella teitä, herra Williams. Minulla on teille uutisia. Olette menettänyt erään ystävänne, ettekö olekin?"
"Ystävänkö? Luiz Valdezinko?" kysyin surullisesti. "Kyllä." En voinut sanoa enempää.
"Hän ei ole vielä aivan hukassa", sanoi hän hitaasti.
"Ei hukassa! Eikö hän sitten olekaan kuollut?" Hyppäsin seisoalleni.
"Mitä tarkoitatte??>
"Istuutukaahan jälleen. Kerron teille. Hän elää vielä tänään, mutta huomenna hän kuolee. Hän on vankina Cavitéssa ja hänet ammutaan, ellei —"
"Ellei!" huudahdin. "Voi, onko vielä olemassa hiemankaan toivoa?
Sanokaa minulle, olkaa niin hyvä. Voinko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Jollette pelkää, niin on", vastasi hän harkitusti.
"Pelkääkö? Menen vaikka tuleen Luizin puolesta!" sanoin tulisesti.
"Kertokaa vain minulle miten asiat ovat".
"Tietysti. Mutta olkaa rauhallinen, sillä nämä miehet eivät tiedä eivätkä välitäkään hänestä mitään, ja kenraali voi sanoa, ettette saa siten panna omaanne ettekä muidenkaan henkeä alttiiksi, sillä yritys on vaarallinen ettekä voi mennä sinne yksinänne."
"Täällä on miehiä, jotka panevat henkensä alttiiksi puolestamme", sanoin totisesti. "Esimerkiksi Felipe, eräs noista viidestäkolmatta, jotka luultavasti tunnette?" Hän nyökäytti päätään. "Hän on pannut henkensä alttiiksi jo ennenkin Luizin puolesta ja tekee sen vielä nytkin. Sitten on joukossani eräs malaiji, joka suhtautuu samoin minuun. Riittävätkö he?"
Hän ei vastannut minulle heti, ja hänen rypistyneet kulmansa ja ajattelevat kasvonsa ilmaisivat, että hän juuri ajatteli asiaa. Vihdoin sanoi hän hitaasti: "Ehkä siitä voidaan suoriutua. Vaarallistahan se kyllä on", ja hän kohautti hartioitaan, "mutta nythän on vaarallista kaikkialla. Niin, nuo pari miestä, joihin voitte luottaa, riittävät kyllä. Kerron teille aterian jälkeen, missä hän on ja miten voitte vapauttaa hänet. Nyt olemme puhuneet kylliksi tässä tilaisuudessa asiasta. Oletteko taistellut tänäänkin?" kysyi hän minulta tyynesti tagalogin kielellä.
Ymmärsin vihjauksen, sillä minäkin olin huomannut, miten uteliaasti seuralaisemme kuuntelivat pitkää vieraskielistä keskusteluamme, ja olimmehan sitäpaitsi heidän vieraitansa. Hilliten kärsimättömyyteni ja uteliaisuuteni niin hyvin kuin voin, kerroin oudostuttavan iloisesti päivän kuluessa sattuneista seikkailuista, tulevista mahdollisuuksistamme ja otaksutusta amerikkalaisten sekautumisesta leikkiin hyväksemme. Jokaisella oli joku johtopäätös esitettävänä — ilmaistiin monta suunnitelmaa, mitä kunkin asiaan sekautuneen pitäisi tehdä — ja me kuuntelimme kohteliaasti. Oudoksuttavimmalta tuntui minusta kumminkin heidän perinpohjainen tietämättömyytensä kaikkien muiden valtojen paitsi heidän omansa asioista ja muistin kapteenin eräässä tilaisuudessa lausumat sanat:
"Ymmärtävimpiä heistä voidaan luullakseni verrata noiden idässä olevien kylien pakanuutta vastaan taisteleviin meluavimpiin diakooneihin. He tietävät hieman, mitä he haluavat, mutta he eivät tiedä eivätkä välitä hituistakaan siitä, mitä muut ihmiset tahtovat."
Syötyämme päivällisen emme kumminkaan voineet poistua aivan heti. Minun oli kuunneltava tuon pienen ja hyvin kohteliaan kenraalin kiitoksia ja ylistyksiä. Hän suhtautui paljon suopeammin päivän kuluessa sattuneihin tapahtumiin kuin kenraali Hemingway, ehkä senvuoksi, etteivät ne olleet hänellä niin selvillä. En voinut kuminkaan vastustaa kiitoksista osallisen toverini peittelemättömiä vakuutuksia, ja minun oli vain kumarreltava, hymyiltävä ja omaksuttava kehumiset sellaisella vaatimattomuudella, että se tuotti minulle kunniaa, kuten minulle sanottiin.
Lopultakin voimme poistua ja kiinalainen opasti minut erääseen pieneen majaan, jossa hän asui ja jossa olevat tavarapaalut ja laatikot ilmaisivat minulle, että hän varusti vallankumouksellisia joukkoja joillakin tavaroilla. Kuinka ne oli salakuljetettu Manillasta ja millaisessa valepuvussa hän kulki ulos ja sisään, en saanut milloinkaan selville. Meillä oli kuitenkin nyt muuta puhuttavaa. Hän käski eräässä majan toisessa huoneessa odottavan kiinalaisen palvelijan poistua, pyysi minua istuutumaan seuraten itse esimerkkiä ja alkoi puhua matalalla äänellä.
"Sanoin kerran, että olette vielä liian nuori tullaksenne sekoitetuksi tällaisiin asioihin, herra Williams. Ehkä olin oikeassa, sillä erehdyitte tuona yönä."
"Tiedän sen", tunnustin suoraan. "Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa muistikirjaani."
"Niin, se oli ajattelemattomasti tehty, ja mitä sitten seurasi, oli vieläkin pahempaa. Takerruitte heidän ansaansa yhtymällä tuohon tappeluun."
"Mutta minun oli pakko. En voinut sallia, että Kasim olisi tapettu. Hän on juuri tuo malaiji, josta kerroin teille."
"Oliko hänen elämänsä arvokkaampi noille, joiden puolesta toimitte, kuin kuljettamanne viesti?" kysyi hän tyynesti.
Nolostuin hieman, sillä vaikka hänen kysymyksensä olikin hämmästyttävä, tiesin hänen johtopäätöksensä oikeaksi. Arvailin, miten olisin toiminut tuona päivänä, jos olisin saanut kapteenilta suoran käskyn hankkia tiedot ja tuoda ne viivyttelemättä laivaan. Kumminkin olen aina ollut iloinen, ettei asiaa minulle silloin esitetty tässä valossa.
Kiinalainen tarkasteli huolestuneita kasvojani julman tyytyväisesti ja nauroi jälleen. "Hyvä on, herra Williams! Tämä asia ei ole kumminkaan samanlainen. Nyt on teidän vain toimittava eikä ajateltava, ja sellainen tehtävä sopii paremmin teille. Tahdon kuitenkin huomauttaa, ennenkuin aloitan, etten vastaa mihinkään kysymykseen. Olette nähnyt minun ennenkin palvelevan vallankumouksellisia ja nyt näette minut täällä heidän vieraanaan, mutta kumminkin ilmaisen teille espanjalaisten linjojen sisäpuolella tapahtuvia asioita, ettekä saa kysellä minulta mitään. Ymmärrättekö?"
"En halua kysellä teiltä sen enempää kuin itse haluatte minulle ilmaista", sanoin hitaasti, katsoen häneen kuitenkin samalla tiukasti. Aloin ymmärtää hänen asemansa nyt. Hän oli ystävällisissä suhteissa molempiin puolueihin, mutta oliko silti sanottu, että hän oli uskollinen kummallekaan. Aikoiko hän olla rehellinen minua kohtaan nyt?
Hän katsoi minuun takaisin räpäyttämättä silmääkään. "Luiz Valdez on ollut talossani tuosta onnettomasta kokouspäivästä aina eiliseen asti", sanoi hän tyynesti. "Hän on ollut piilossa silkkipaalujen joukossa. Taloani on alituisesti vahdittu ja pari kertaa on se tarkastettu. Jos olisin halunnut kavaltaa hänet, olisi minun vain tarvinnut sanoa sana tahi jättää joku sana sanomatta."
Kerran vielä tunsin punastuvani kovasti. Tämä mies näytti voivan lukea sisimmät ajatukseni, mutta epäluuloni eivät näyttäneet häntä ollenkaan loukkaavan. Hän jatkoi vain tyynesti: "Ihmettelette varmaan miten hän pääsi pakoon ja miksi hän tuli luokseni. Nuo, joita hänen isänsä poika olisi halunnut paeta, jos hän vain olisi voinut, pyysivät häntä viemään tiedon heidän petoksestaan muille johtajille, mutta hän pakeni valepukunsa turvissa. Tiedättehän, että hän oli pukeutunut naiseksi?"
"Kyllä", vastasin.
"Häntä ajettiin takaa ja hän riensi eteenpäin. Koska hän ei uskaltanut mennä palvelijansa luokse, tuli hän talooni ja minä olen suojellut häntä nämä viikot, vaikka se olisi voinut maksaa henkeni", lisäsi hän vaatimattomasti.
Hyppäsin tahtomattani seisoalleni. "Pyydän anteeksi, sillä enhän voinut tietää —" aloitin, mutta hän pakotti minut hymyillen jälleen tuoliini.
"Hän halusi palata luoksenne Leoniin monta kertaa, mutta taloa vartioitiin liian tarkasti. Vihdoin, kun kaikki näytti turvalliselta, läksi hän matkalle erään palvelijani toimiessa hänen oppaanaan. Tuosta miehestä piti tulla kokki Annabel Leehen, mutta silloin kun te lähditte matkalle, heitettiin hänet erehdyksestä mereen, jolloin hän tuli luokseni."
"Kokkiko? Kertoiko hän meidän heittäneen hänet mereen? Onko hänen nimensä Chin?" kysyin hämmästyneesti.
"On, Chin juuri. Mutta mitä —?" huudahti hän raivokkaasti ja peloissaan.
"Hän oli kavaltaja", vastasin ja kerroin sitten hänelle Chinin lähdön kuunarista ja tykkiveneistä, jotka heti sen jälkeen olivat lähteneet ajamaan meitä takaa.
"Silloin hän on vakoilija." Toverini puri hammasta ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin murhanhimoisilta. "Olen kummastellutkin asiain omituista menoa viime aikoina ja sitä, että niin paljon on tiedetty taloni tapahtumista. Olipa hyvä, ettei hän tiennyt, mihin olin piilottanut vieraani. Ja nyt on hän kai kavaltanut Luizin Cavitén sotamiehille."
"Varmasti", sanoin katkerasti. "Mutta se ei ollut teidän syynne. Hän petti meidät kaikki, paitsi Kasimin."
"Hän ei tule pettämään ketään enää", sanoi kiinalainen tiukasti. "Annoin hänelle selkään, koska hän oli antanut vangita ystäväni jääden itse elämään, mutta nyt tapan hänet. Oma turvallisuuteni vaatii sen", lisäsi hän vastaukseksi hämmästyneeseen katseeseeni.
"Mutta sehän on murha!" änkytin.
"Hänhän on vain kuli. Välipä tällä", ja hän nauroi. "Kukaan ei tule siitä tietämään eikä välittämään. Nyt on jo niin myöhäinen, että keskustelumme on lopetettava. Ystävänne on Cavitéssa. Sinne kulkemiseen menee teiltä pari tuntia tahi hieman enemmän. Tunnetteko kaupungin?"
"En, mutta Felipe tuntee sen kyllä. Hän on tuo toinen mies, josta puhuin, Valdezin palvelija."
"Sitten hän kyllä tietää erään vanhan kivitalon, jonka ensimmäiset tänne tulleet espanjalaiset ovat rakentaneet. Se on niin vahva, että se on luhistumatta kestänyt kaikki hirmumyrskyt ja maanjäristykset. Se oli minun — Tao Tlengin — varastohuone ennen sotaa, sanokaa se hänelle. Nyt ovat sotamiehet vallanneet sen maksamatta minulle mitään. Sota-aikana ovat asiat aina hullusti", lisäsi hän katkerasti. "Luiz Valdez on siellä muutamassa talon takaosassa sijaitsevassa ruokakonttorissa, jonka ovi aukenee parvekkeelle, missä on vahti ja muita sotilaita läheisyydessä. Mutta konttorissa on pieni ikkuna, jossa ei ole lasi- eikä simpukankuoriruutuja, vaan ainoastaan pari rautaa ristissä näin" — hän näytti käsillään. "Oletteko merimies?"
"Merimieskö?" muistin nopeasti Livinsgtonin mielipiteet taidostani.
"Jos voitte kiivetä toisen miehen olkapäille ja irroittaa tangot melutta, voi Luiz päästä ulos. Mutta sitten en voi sanoa, miten pääsette karkuun. Ehkä miehenne tietävät. Olen kertonut teille nyt sellaista, joka maksaisi henkeni, jos vain espanjalaiset tietäisivät. Ehkä", ja hän hymyili jälleen, "amerikkalaiset tulevatkin pian anastamaan vallan espanjalaisilta, mutta siihen asti on voimassa: 'Valmiit, tähdätkää, laukaiskaa!'" lisäsi hän espanjan kielellä tehden kuvaavan liikkeen.
"Toivoakseni luotatte minuun nyt, vaikka olinkin niin tyhmä ensimmäisellä kerralla?" sanoin vakavasti ja hän hymyili.
"Kyllä. Jos olette päättänyt lähteä, on teidän lähdettävä heti.
Aiotteko pyytää kenraalilta lupaa?"
"En!" sanoin ylpeästi nousten seisomaan, "sillä hän voi kieltää ja minä haluan mennä. Tuhannet kiitokset vain teille kaikista tiedonannoistanne."
"Ja myöskin vaikenemisestani", vihjaisi hän hymyillen omituisesti.
"Mutta eräs asia vielä", sanoin pysähtyen nopeasti.
"Mikä sitten?"
"Ei mikään. Lupasinhan, etten kysy teiltä mitään", vastasin.
Hän nauroi tullen luokseni ja laskien kätensä olkapäälleni.
"Tunnussanako, vai mikä? Sotamiehethän voivat ottaa teidät kiinni."
Katsoin häneen rukoilevasti ja hän kumartui puoleeni kuiskaten korvaani.