XVII.
ERÄS KAHAKKA JA ODOTTAMATTOMIA UUTISIA.
"Sivistynyt kristillinen vuosisata näkee meidän vielä tappelevan, kiljuvan ja raivoavan, vielä me kiusaamme, lyömme, juoruamme, viillämme ja pistämme hengiltä, vielä me jatkamme liikettämme ja hylkäämme puoleksi valmistetun nahan näyttääksemme raakalaisille, miten on työskenneltävä."
Rudyard Kipling.
Surustamme ja raivostamme on turha puhuakaan. Luiz Valdez oli ollut pienen joukkomme yleinen suosikki, sillä hänen rohkeutensa, kestävyytensä ja iloisuutensa olivat tehneet hänet kaikille rakkaaksi. Jos hän olisi kaatunut taistelussa, olisi hänen kuolemansa ollut kaikkien mielestä vain ikävä onnettomuus, mutta asiain näin ollen synnytti hänen kohtalonsa kiihkeän halun kostaa kaikkien meidän sydämissämme.
Henkilökohtaisesti en halua juuri muistella noita päiviä, sillä hän oli ollut toverini ja ystäväni, ja olin aivan hurjana raivosta noita kohtaan, jotka olivat, kuten luulin, tappaneet hänet tutkinnotta ja säälimättä hänen nuoruuttaan. Tuttavuutemme oli alkanut vaarojen ja levottomuuksien keskellä, se oli uudistunut ja lujittunut hänen sydämensä ollessa surullinen hänen murhatun isänsä vuoksi, ja myötätuntoni ja toveruuteni olivat olleet hänelle rakkaat. Kun hän oli palannut Tumabongiin Aguinaldon luo tekemältään retkeltä pahoillaan ja toivottomana sen asian melkein selvästä epäonnistumisesta, jolla hän oli vannonut uhraavansa henkensä, olin koettanut rohkaista hänen mieltään kaikin tavoin ja kiinnittää hänen huomiotansa muihin asioihin. Yhdessä olimme kalastelleet, metsästelleet ja tutkineet viidakkoa silloin kun meillä oli ollut aikaa sellaiseen. Olimme nylkeneet ja täyttäneet muutamia ampumiamme lintuja ja koristelleet synkän kunnanhuoneen taitomme jotensakin hullunkurisilla saavutuksilla. Olimme juosseet, uineet, soutaneet ja ammuskelleet yhdessä, kehittäen kumpikin taitoamme näissä eri urheiluissa kiinteästi, mutta kumminkin hyvin toverillisesti. Olimme jutelleet iltaisin ja pitkien vahtivuorojemme kestäessä menneistä ajoista ja rakennelleet ruusuisia suunnitelmia tulevaisuuden varalta, kunnes tunsimme toistemme elämän ja luonteet hyvin, ja lopulta olin oppinut kunnioittamaan suuresti tagalogilaista ystävääni. Ja nyt, kuten luulin, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin kostaa hänen puolestaan, jos suinkin vain voin.
Koko joukkomme halusi yhtä kiihkeästi rientää eteenpäin päästäkseen ratkaisevaan otteluun vihollisen kanssa viipymättä. Useimmat entiset miehemme olivat yhtyneet meihin tähän aikaan, ja pienen armeijamme lukumäärää olivat siis uudet tulokkaat lisänneet melkein joka päivä. Melkein kaikilla oli joku juttu kerrottavana vääryyksistä ja sorrosta, jotka olivat kiihoittaneet heidät kapinaan. Sekä yksityinen kauna että yleiset vääryydet olisivat tehneet vihollisuuden tunteet voimakkaammiksi, jos sellainen vain olisi ollut mahdollista. Joukoissa ei voitu huomata pidättymisen halua eikä epäröimistä, vaan jokainen mies oli valmis mieluummin kärsimään minkälaisia vaivoja tahansa kuin alistumaan entisiin surkeihin oloihin.
Mutta näin suuri joukko ei voinut lähteä liikkeelle erikoisitta valmistuksitta. Aseita, ampumatarpeita ja ruokavaroja oli jaettava joka miehelle, ja uusien tulokkaiden oli ensin opeteltava hieman aseitten käyttöäkin. Mutta lopulta olimme kumminkin valmiit ja läksimme iloisin mielin paikasta, jota muutamat meistä eivät saaneet enää milloinkaan nähdä.
Koska emme kumminkaan siitä mitään tienneet, ei se meitä huolettanutkaan. Samosimme eteenpäin saadaksemme vihdoinkin taistella, joka oli tarpeeksi kiinnittämään ajatuksemme silloin kun meillä oli aikaa sellaiseen, sillä todellisuudessa ei meillä matkamme ensimmäisinä päivinä ollut aikaa ajatella juuri ollenkaan. Tiemme kulki viidakkojen ja soiden poikki, joissa ainoastaan kapea, joskus pitkiksi ajoiksi nopeasti kasvavan vesakon alle häviävä jalkapolku piti meidät oikeassa suunnassa. Sitten saavuimme avonaisemmille seuduille, mutta matkamme ei edistynyt sittenkään juuri nopeammasti. Tiet olivat täynnä polvensyvyisiä kuoppia tahi nilkkaan asti ulottuvaa tomua, jokien yli johtavat sillat oli rikottu tahi ei siltoja ollut ollenkaan eikä sekään ollut harvinaista, että joku joki oli viimeisen sadeajan kestäessä huuhtonut pois melkoisen kappaleen sen rannalla olevasta tiestä. Nämä olivat mainittavimmat seikat, ennenkuin pääsimme tuon suuren järven Laguna de Bayn rannalle.
Olimme nyt myöskin saapumaisillamme maahan, jossa viimeisen kapinavuoden kuluessa oli tapeltu melko ahkerasti. Oli aivan yleistä, ettei kylissä ollut ainoatakaan täysin työhön kykenevää miestä, ja naisten, lasten ja raajarikkojen oli tehtävä kaikki välttämättömimmät työt pelloilla. Miehet oli kaikki viety sotamiehiksi joko pakottamalla tahi muuten milloin minkin taistelevan puolen joukkoihin, ja "he eivät ole vielä palanneet kotiin", ilmoittivat naiset meille toivovasti. "Palaavatko he milloinkaan?" kysyin arvaillen itseltäni.
Saimme katsella kumminkin surullisempiakin näkyjä, poltettuja viljavarastoja, hävitettyjä maatiloja, maahan luhistuneita taloja ja niiden raunioissa hiljaisia ja säälittäviä luu- ja kallokasoja, vaihdellen suuruudessaan kookkaista miehistä, joiden särjetyt aseet olivat heidän vieressään, pieniin lapsiin, joiden ohuet lihattomat kädet puristivat katkennutta varvasta. Sellaiset näyt kertoivat rangaistusretkikunnista, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä hirveän julmasti.
Tähän aikaan oli vielä vaikeata sanoa, kumpi puoli oli voitolla. Espanjalaiset pitivät hallussaan kaikkia suuria kaupunkeja (suuri-sanaa on tässä käytetty vertailevassa merkityksessä, sillä Panayssa olevat Manilla ja Idolo ovat ainoat merkityksellisemmät paikat) ja Cavitén telakkaa ja asevarastoa, ja heillä oli kymmenentuhatta miestä vakituisia joukkoja Luzonissa. Mutta toiselta puolen olivat nämä joukot, vaikka ne olivatkin urhoolliset, huonosti ruokittuja ja opetettuja. Upseerit olivat tietämättömät ja toimeensa sopimattomat. He eivät olleet milloinkaan vaivautuneet ottamaan selvää maasta, jossa he taistelivat, ja kaikki oli vain eduksi sissisodalle ja siihen ryhtyneille. Nämä tunsivat jokaisen tuuman maasta, ja kun heidät oli karkoitettu jostakin asemasta, sijoittuivat he johonkin toiseen tahi hajosivat ja kätkeytyivät viidakkoihin, kunnes hallituksen joukot olivat lähteneet paluumatkalle, jolloin he taasen kokoutuivat salaisesti ja kenenkään kuulematta ja seurasivat vihollistaan aivan kuin he olisivat ajaneet takaa jotakin otusta, ampuen ja surmaten heitä kunnes viholliset lopulta pääsivät johonkin suojaan.
Noudattaen aina tätä tapaa ja ryhtyen taisteluun ainoastaan milloin heidät oli ahdistettu johonkin nurkkaukseen tahi kaikki luonnon suomat edut olivat heidän puolellaan menettivät kapinalliset vain muutamia miehiä, ja vaikka espanjalaiset upseerit ilmoittivat jokaisen taistelun ratkaisevaksi voitoksi, tiedettiin varmasti, että jokainen voitto pakotti hallituksen joukkoja vetäytymään yhä enemmän kaupunkien suojaan. Laivoitta ja tykistöttä eivät kapinalliset voineet kyllä milloinkaan toivoa voivansa valloittaa Manillaa tahi Cavitéta, mutta niin kauan kuin espanjalaisten oli pakko uhrata parhaat voimansa Cuban sodan jatkamiseen, voivat filippiiniläiset jatkaa kapinaa ja aiheuttaa viholliselle tappiota miehiin ja rahallisiin kustannuksiin nähden, häiritsemällä kauppaa ja kieltäytymällä maksamasta veroja, kaikki vakavia asioita maalle, joka ei milloinkaan ole ollut taloudellisesti vahva.
Sellainen oli asema meidän tullessamme pohjoiseen yhtyäksemme Manillan läheisyyteen kokoutuneihin vallankumouksellisiin joukkoihin edistämään voimiemme mukaan asiaa, joka oli niin kallis meille jokaiselle.
Olimme kyllin onnellisia saadessamme auttaa ystäviämme juuri silloin kun meitä parhaiten tarvittiin. Erästä ampumatarpeita kuljettavaa pientä kapinallisjoukkoa ahdisti voimakkaampi espanjalainen joukko-osasto, ja meikäläisten oli hyvin vaikea puolustautua. Ampuminen toi meidät paikalle. Etujoukkomme, jossa minäkin satuin olemaan, tuli paikalle kiertotietä ja huomasi taistelun olevan käynnissä muutamassa tien mutkassa, jonka kummallakin puolella kasvoi tiheää vesakkoa. Kapinalliset olivat kokoutuneet yhteen joukkoon karkeasti kyhättyjen vaunujensa luo, joissa heidän arvokas suojeltavansa oli, ja juuri kun saavuimme paikalle, oli espanjalaisten johtaja lähettänyt puolet joukostaan kiertämään metsän kautta ja hyökkäämään kapinallisten selkään. Yllätys oli luultavasti heistä hyvin vastenmielinen, kun he tapasivatkin meidät.
Cuevas toimi päällikkönä, mutta hänen vaikutusvaltansa miehiin oli aina ollut hyvin vähäinen. Syöksyimme paikalle nyt, odottamatta käskyä ja järjestymättä, ja hyökkäsimme vihollisen kimppuun. Tapeltiin noin kymmenen minuuttia hyvin tuimasti ja muutamia miehiä kaatui kummaltakin puolelta. Kaatuneiden lukumäärä olisi ollut suurempikin, mutta minun on suoraan tunnustettava, että sotilaamme olivat huonoimpia ampujia, mitä milloinkaan olen tavannut, lukuunottamatta vastustajiamme. Molemmat puolet paukuttelivat komeasti, osaten kumminkin useammasti puihin kuin vihollisiin ja sitten tarttuivat miehet pyssyihin kuin nuijiin syöksyen toistensa kimppuun kuin villit, jollaisia he todellisuudessa olivatkin. Kummallakaan puolella ei ollut juuri sanottavaa kuria. Huusin käskyjä, kunnes huomasin, ettei niitä kukaan kuunnellut, ja hyökkäsin sitten joukkoon yhtä hurjasti kuin muutkin lyöden miekallani oikeaan ja vasempaan ja ampuen revolverillani silloin kun satuin muistamaan.
Suurenmoistahan se kyllä oli, mutta se ei ollut sotaa. Tappelu oli paras sana kuvailemaan sitä, mutta sellaista olivat miehemme juuri odottaneetkin taisteluintonsa herättämiseksi. Murrettuamme nämä hyökkääjien rivit niin että he hajosivat ja pakenivat autoimme tovereitamme lyömään muutkin perin pohjin. Nekin hajosivat ja pakenivat, ja me läksimme ajamaan niitä takaa huutaen kuin paholaiset ja ampuen aina tämän tästä. Muistan laukaisseeni kolme kertaa pientä lihavaa upseeria kohti, mutta ammuin sivu joka kerta. Kuta vähemmän puhumme tästä taistelusta kerskaillaksemme ampumataidollamme, sitä parempi, sillä se ei sovi muuksi kuin verrattomaksi näytteeksi kummankinpuolisesta kurin puutteesta.
Silloin kuulin kapteeni Hemingwayn huutavan meitä takaisin jyrisevimmällä merimiesäänellään, ja minä kokosin kaikki näkyvissä ja kuuluvissa olevat mieheni ja palasin vaunujen luo hengästyneenä ja riemuissani. Siellä tapasin pääjoukkomme ja otin vastaan ansaitsemani nuhteet, etten ollut pitänyt joukkoani koossa, luulemieni kiitosten asemesta, että olin hajottanut viholliset. Seuraava puolituntinen kului muiden miehieni kokoamisessa, ja sitten kuin tämä työ oli saatu tehdyksi, ymmärsin täydellisesti, miksi olin ansainnut niin ankarat moitteet, joita puolueettomasti tuli Cuevasinkin osaksi. Jos nimittäin joku vihollisten joukko-osasto olisi keräytynyt uudelleen ja palannut taistelunpaikalle, olisi meidän kuriton villijoukkomme ajaessaan huutaen takaa pakolaisia hajautunut aivan tietymättömiin.
Mutta kaikesta huolimatta päästi päällikkömme meidät asiasta helpommalla kuin olisimme ansainneet. Palatessamme huomasin hänen keskustelevan kuormaston päällikön kanssa ja näin samalla, että hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Sitten kuin hän oli lopettanut melko lempeät moitteensa, muuttui hänen käytöksensä. "Minulla on tärkeitä uutisia meille kaikille!" huusi hän. "Luullakseni voi isänmaamme toivoa nyt parasta, eversti Cuevas, sillä Yhdysvallat ovat julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Jumala siunatkoon tähtilippuamme ja sallikoon sen liehua kauan!"
Hän oli ainoa läsnäoleva amerikkalainen, mutta me hurrasimme kaikki hänelle ja hänen erinomaiselle isänmaalleen niin että vaarat raikuivat. Jos se vain voittaa sodan, tiesimme sen merkitsevän vapautta Cuballe ja siedettäviä oloja filippiiniläisille, mutta luullakseni ei näillä saarilla tällä haavaa ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi todellakin käsittänyt näiden uutisten suuren merkityksen heille.
Kaikissa tapauksissa emme ainakaan me. Englantilaiset, filippiiniläiset, malaijit vieläpä ranskalais-siiamilainen merimiehemmekin huusivat: "Eläkööt amerikkalaiset! Kuolema espanjalaisille! Filippiineille vapaus!" niin yksimielisesti ja sydämestään, ettei se ollenkaan näyttänyt ennustavan päivää, jolloin filippiiniläiset tulisivat taistelemaan amerikkalaisia vastaan melkein tässä samassa paikassa.