XV.
EPÄILYTTÄVÄ RAUHA.
"Rauha, rauha, vaikka ei rauhaa olekaan."
Jer. 6: 14.
Jätimme patteriin niin lujan suojelusjoukon kuin luulimme tarpeelliseksi ja vartioveneen pitämään silmällä virtaa. Sitten läksivät loput pienestä joukostamme takaisin kylään.
Tämä paluumatka muodostui jonkunlaiseksi riemukulkueeksi. Muutamat alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet edeltäpäin Tumabongiin ilmoittamaan voitostamme ja hakemaan soittovälineitä, joita kylässä tuntui olevan suuret määrät. Soittajat olivat erinomaisen hyvin harjoitelleet, ja nyt he marssivat meitä vastaan naisten ja lasten seuratessa heitä, asettuivat joukkomme etupäähän ja soittivat sotaisia kappaleita.
Se seikka, että jälkijoukossamme oli noin tusinan verran karkeasti kyhättyjä paareja, joilla kuolleita ja haavoittuneita kannettiin, ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän yleistä iloisuutta, ja ainoastaan kenraalimme jyrkkä käsky vaimensi soiton ja huudot lähestyessämme kunnantaloa, jonka lipputangossa vallankumouksellisten lippu liehui puolitangossa.
Pysähdyttyämme rakennuksen edustalle tulivat Matteo ja Luiz Valdez surullisin ulkomuodoin, mutta tyynesti ja maltillisesti meitä vastaan vanhan Livingstonin ja muiden miehiensä kanssa. Filippiiniläiset tervehtivät uutta kenraaliaan tavalliseen tapaansa taivuttamalla toisen polvensa ja koskettamalla otsaansa, vanhan Livingstonin koettaessa kömpelösti tervehtiä sotilaallisesti ja irvistellessä salakähmää koko ajan.
Kapteeni Hemingway tervehti heitä jokaista kädestä. "Kiitoksia, ystäväni", vastasi hän lämpimästi heidän onnentoivotuksiinsa. "Niin, olemme ajaneet espanjalaiset pakosalle, mutta minun ansiotani ei siinä paljonkaan ole. Teidän isänne, Luiz, osoitti minulle, missä meidän voimamme oli ja minä olen vain seurannut hänen ohjeitaan. Luullakseni menetti asianne — meidän asiamme, tarkoitan, sillä olemme nyt auttamattomasti sekautuneet siihen — yhden kykenevimmistä miehistään eilen."
Kun Luiz kuuli isänsä muistoa näin kunnioitettavan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän sanoi rohkeasti: "Isäni tiesi luovuttavansa työnsä taitaviin käsiin, kapteeni — ei kun kenraali, piti minun sanoa", lisäsi hän nopeasti.
"Pidän tuosta toisesta nimityksestä enemmän", sanoi kapteeni Hemingway tyynesti. "Luullakseni se kuulostaa luonnollisemmaltakin, ja tuota toista nimitystä ennätämme ruveta käyttämään sittenkin kuin kenraali Aguinaldo nimittää minut tämän paikan komentajaksi. Nyt, Williams, on sinun vapautettava miehet tunniksi, että he saavat levätä, syödä ja kerskailla, jota luullakseni saamme nyt kuulla tarpeeksemme. Onko haavoitetut tuotu tänne? Pyydän, että te, tohtori Valdez, pitäisitte heistä huolta."
"Varmasti, herra kapteeni."
"Tunnin kuluttua on joukkojen kokoonnuttava kenraalin hautajaisiin.
Hänen mukanaan Manillasta tulleet miehet saavat ampua kunnialaukaukset.
Nyt haluan hieman ruokaa ja sitten rupean kuulustelemaan vankeja."
Kuulustelu oli lyhyt, tiukka ja asiallinen. Miehet saivat puhua puolestaan, mutta heillä ei ollut juuri mitään sanomista. Nuo molemmat upseerit kielsivät jyrkästi osallisuutensa viimeisen päällikön murhaan, mutta tunnustivat tietäneensä ja hyväksyneensä Lopezin suunnitelman nousta kapinaan uusia tulokkaita vastaan. Senvuoksi olivat he kieltämättä pettureita ja vielä päälle päätteeksi vihollisen uhatessa kylää, ja varoitukseksi toisille joukoille ei heitä voitu tuomita muuhun kuin kuolemaan. Mutta ottaen huomioon, ettei Hemingway kenties ollut oikeutettu julistamaan tuomiota niin vakavassa asiassa, päätettiin odottaa niin kauan kuin Luiz palaisi kenraalin puheilta.
Miehet taasen, nuo johtajatta olevat lampaat, jotka olisivat vaarassa joutua espanjalaisten käsiin, jos heidät lähetettäisiin kotiinsa, koska heidät pakotettaisiin joko taistelemaan entisiä tovereitaan vastaan tahi kuolemaan häpeällisen kuoleman, saivat anteeksi. Heistä muodostettiin ehdollinen komppania, mutta heille ei suotu oikeutta kantaa aseita eikä käyttää niitä vihollista vastaan, ennenkuin he hyvällä käyttäytymisellään näyttävät, että heihin voidaan luottaa.
Sitten lähestyi kenraalin hautaamishetki ja torventoitotus kutsui kaikki miehet kokoon. Olimme nyt kaikki pukeutuneet noihin Annabel Leen kapinallisille tuomiin khakiunivormuihin. Ainoastaan vyö ja siihen kiinnitetty miekka erotti upseerit sellaisista pienen armeijamme miesryhmistä, joilla oli samanlaiset puvut. Jollakin tavoin tuntui tämä minusta sopivan omituisesti tilanteeseen, kun me kokouduimme tuon miehen haudan ympärille, jota me kaikki surimme, emme ainoastaan kuin sotamiehet, vaan kuin osakkaat tuohon samaan asiaan, jota toteuttaessaan hän oli antanut henkensä.
Pappia ei oltu voitu hankkia. Ainoastaan tuon kuolleen miehen veli osasi toistaa muutamia rukouksia katolisesta jumalanpalveluksesta, jota he molemmat olivat aina uskollisesti seuranneet. Sitten laskettiin kenraali hautaan ja aivan hänen viereensä sijoitettiin nuo miesraukat, jotka espanjalaisten tuli oli tappanut. Nyt astuivat nuo "kymmenen" lähemmäksi, ampuivat yhteislaukauksen ja kaikki oli ohi. Mutta poistuessaan haudalta tervehti jokainen mies joukostamme hiljaa ja merkitsevästi uutta johtajaansa nostamalla käden lakkiin. He tunnustivat siten hänellä olevan oikeuden johtaa heitä.
Sitten palasi kapteeni kunnantaloon kirjoittaakseen kenraalille ja Luiz ja Felipe menivät erään alkuasukkaan luo, joka oli luvannut antaa heille valepuvut. Kun olin lopettanut työni jonkunlaisena kaikkien adjutanttina, prikaatinmajurina ja tuvanvanhimpana, määrännyt kullekin miehelle asunnon, jakanut ruoan ja määrännyt milloin patterilla ja kylässä olevat vahdit oli vaihdettava, seurasin Luizia nähdäkseni, voisinko olla hänelle joksikin avuksi.
Leveän hymyn kirkastaessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan pyysi alkuasukas minua tulemaan majaan. Seurasin hänen kehoitustaan ja kiipesin sinne melko vaikeasti huonosti pykälöityä paalua pitkin, joka toimitti portaitten virkaa. Päästyäni sinne huomasin olevani eräässä pimeässä, tomuisessa ja hieman savuisessa huoneessa, johon kaikki perheen jäsenet olivat kokoutuneet. Muudan vanha akka keitti jotakin tulella ja isäntä ja pari nuorukaista, jotka olivat luultavasti hänen poikiaan, auttoivat Felipeä pukeutumaan heidän niukkoihin vaatteihinsa muutamien lasten seisoessa siinä vieressä ja tuijottaessa heihin hämmästyneinä. Huoneen keskellä lopetteli juuri kolme tahi neljä naista nauraen ja jutellen keskenään erään nuoren tytön pukemista. Vasta sitten kuin hän tervehti minua hullunkurisesti ujostellen tunsin Luizin, joka oli valinnut tuollaisen valepuvun.
Hänellä oli yllään heleävärinen hame, joka mielestäni oli hieman liian pitkä kävelypuvuksi, valkoinen pumpulipusero, jossa oli pitkät ja leveät hihat, hartioille oli kiedottu huivi ja toinen kirkkaanviheriä huivi toimi päähineenä. Hänen jalkansa oli pistetty tohveleihin, jotka olivat aivan liian pienet hänelle. Hän sanoi kumminkin kantavansa niitä kädessään muulloin, paitsi silloin kun he kulkivat jonkun kaupungin läpi. Sitten oli hänellä vielä kainalossaan suuri pumpulinen sateenvarjo. Muutamia halpoja koristuksia oli kiedottu hänen kaulaansa ja hän kätki puseronsa poimuihin passin, joka oli kirjoitettu hänen ystävällisen emäntänsä nimelle ja jota ilman hänen olisi ollut hyvin vaikea kulkea meidän ja Agulnaldon joukkojen välisen maakunnan halki. Felipen passi julisti hänet tämän sievän pienen naisen mieheksi.
Luiz pisti muutamia hopeakolikoita hieman vastahakoisen emännän kouraan, hyvästeli ja kiitteli kaikkia naisia hyvin kohteliaasti ja lämpimästi, ja sitten miesten seuratessa mukanamme poistuimme talosta. Hänen oli hyvin vaikea laskeutua paalua myöten maahan uudessa puvussaan, mutta kun nauraen käskin hänen nostaa hameensa ylös, sanoi hän minulle niin vakavasti, että heti käsitin hänen valepukunsa oikean tarkoituksen:
"Ei ystäväni. Minun on opittava kiipeämään ja laskeutumaan, kuten hekin, sillä muuten voin ilmaista itseni heti", ja hän alkoi kärsivällisesti kiivetä ja laskeutua, kunnes hän luuli oppineensa taidon.
Sitten menimme yhdessä kunnantaloon, jossa kapteeni Hemingway antoi hänelle kenraalille osoitetun kirjeen. Hän luki sen kumminkin ensin ääneen kummallekin lähetille neuvoen heitä samalla, miten heidän oli hävitettävä se siinä tapauksessa, että he joutuisivat vangeiksi. Sitten hän käski heidän tarpeen tullen erota toisistaan, jotta ainakin toinen voisi päästä kenraalin luo turvallisesti.
"Onko teillä revolveria, Luiz?" kysyi hän sitten.
"Ei. Minulla on vain luodikko, mutta en voi kuljettaa sitä mukanani."
"Tietysti ette. Ottakaa tämä", sanoi kapteeni ottaen oman revolverinsa
patruunoineen ja auttaen kätkemään ne pojan pukuun. Sitten hän puristi
Luizin kättä lämpimästi ja hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:
"Jumala suokoon, että suoriutuisitte tästä onnellisesti, poikaseni.
Olet varsin kelvollinen tuon urhoollisen miehen pojaksi."
Saattelin Luizia vähän matkaa, mutta hän oli hyvin vaitelias. Kun erosimme, puristi hän kumminkin kättäni hyvin tulisesti sanoen: "Hyvästi, Evan!" sillä hän oli oppinut nimittämään minua ristimänimeltäni. "Tiedän sinut ystäväkseni ja minäkin pidän sinusta. Mutta minä rakastan teidän kapteenianne."
"Niin minäkin", vastasin hänen mielenliikutuksensa särjettyä pidättyväisyyteni. "Hän onkin paras tuntemani mies."
Elämämme Tumabongissa muodostui hyvin rauhalliseksi odotellessamme Luizin palaamista. Vaikka kapteeni Hemingway olisi ollutkin kapinallisten johtajien valtuuttama salainen asiamies, ei hänen nykyisiin velvollisuuksiinsa kumminkaan olisi sisältynyt hyökkäys vihollista vastaan. Valdez oli lähetetty tänne järjestämään näitä pieniä joukkoja, värväämään rekryytejä naapuristosta ja kokoamaan varastoja siltä haralta että joku toinenkin laiva onnistuisi suuntautumaan tykkiveneiden saartolinjan läpi. Todellisuudessa ei kumminkaan yksikään laiva tullut luoksemme enkä tiedä, tekikö yksikään sellaista koetustakaan. Yhteytemme toisten vallankumouksellisten joukkojen kanssa katkesi vähäksi aikaa, koska kukkulain tuolle puolen oli kokoutunut espanjalaisia joukkoja, joissa sanottiin olevan yhteensä noin parituhatta miestä. Senvuoksi oli Luizin ja Felipenkin ollut pakko pukeutua valepukuun, ja jos he vain onnistuisivat tunkeutumaan läpi ja palaamaan takaisin luoksemme, olisivat he ensimmäiset, joilta saisimme jälleen kuulla uutisia muusta maailmasta.
Sillä aikaa oli kumminkin uudella johtajalla tarpeeksi työtä edeltäjänsä määräysten kahden ensimmäisen osan täytäntöönpanossa. Miehiä opetettiin ja harjoitettiin joka päivä käyttämään aseitaan ja muskettejaan ja värvääjät, joina toimi puolet noista kymmenestä, kokosivat ahkerasti rekryyttejä ja veroja naapuristosta. Paitsi näitä töitä rakensimme kellarin räjähtäville ampumatarpeillemme, joiden sinne sijoittaminen ilahdutti meitä kaikkia, ja jokainen vanha rauta- ja lyijypalanen, joka vain löydettiin ympäristöstä, sulatettiin luodeiksi. Kokoomamme rautaromun laatu oli hyvin omituinen, eikä sitä keräytynyt paljon, joka oli sitäkin kiusallisempaa, kun saimme tietää, että läheisyydessä olevassa vuoristossa oli rautamalmia, joka kumminkin oli yhtä saavuttamattomissa, kiitos huonojen teiden ja ymmärtämättömien alkuasukasten, kuin jos se olisi sijainnut jossakin Euroopan kolkassa. Mutta vaikka emme voineetkaan käyttää miehiämme kaivostöihin, saivat he sitä useammin ottaa osaa maanviljelyshommiin. Maakunnassa vallitseva levottomuus oli karkoittanut useimmat alkuasukkaat heidän kodeistaan, ja heidän riisinsä, maissinsa ja muut kylvönsä olivat nyt kypsyneet odottaen vain korjaajia. Olimme kovasti niiden tarpeessa joko nykyistä tahi tulevaa tarvetta varten, joten me kokosimme ne kaikki varastoon. Jokaisen elintarvelastin saavuttua merkitsi kapteeni Hemingway sen arvon muistiin senvuoksi että korvaus voitaisiin suorittaa sellaisille omistajille, jotka mahdollisesti tulisivat sitä vaatimaan.
Olimme kaikki ahkerassa työssä ja päivät kuluivat jotensakin hupaisesti. Joulukuu oli jo käsissä ja ilmat olivat muuttuneet kylmemmiksi ja kuivemmiksi. Ainoa levottomuutemme syy oli, että Luizin ja Felipen olisi pitänyt palata nyt, jos heidän retkensä vain oli onnistunut.
Mutta päivät liittyivät viikoiksi eikä heitä vain kuulunut tuleviksi. Olimme alkaneet pelätä jo pahinta, ja tohtori Valdez aikoi jo lähteä itse koettamaan saadakseen kenraalin määräykset ja kuullakseen veljensäpojan kohtalosta, kun eräänä päivänä molemmat lähetit saapuivat aivan terveinä, Luizkin miehen pukuun puettuna. Satuin juuri olemaan vahdinvaihdossa kylän ulkopuolella, kun he tulivat näkyviin. Juoksin heti heitä vastaan huutaen heidän nimensä iloissani.
Luizin kasvoihin ei kumminkaan ilmestynyt mitään vastaavaa iloisuutta. Hän puristi kättäni sanomatta mitään, ja silloin tiesin heti, että jotakin oli tapahtunut.
"Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Kenraali — onko hän joutunut vangiksi, ammuttu vai miten on asian laita?"
"Ei, hän voi kyllä aivan hyvin", vastasi Luiz pinnistetyllä ja kylmällä äänellä.
"Entä sinä, Luiz? Jouduitko vangiksi? Ovatko he kiduttaneet sinua?"
"Ei!" ja hän nauroi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään hilpeyttä. "Katsohan tätä! Olen tullut heidän linjojensa läpi avoimesti tämän turvakirjan avulla. Tämä kallis paperi", hän liehutti erästä sinistä paperikaistaletta silmieni edessä, "on komentavan kenraalin itsensä allekirjoittama. Siinä määrätään, että kaikkien espanjalaisten upseerien ja sotamiesten, jotka satun kohtaamaan, on autettava minua pääsemään Tumabongiin. Sinun ei tarvitse pelätä tykkiveneiden eikä risteilijöiden saapuvan tänne nyt, ystäväni, ja jos tänne tulee espanjalaisia joukkoja, tulevat he kuin veljet", ja hän nauroi jälleen vielä katkerammasti.
"Mutta en ymmärrä. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyin.
"En minäkään ymmärrä, mutta se merkitsee rauhaa, niin häpeällistä ja epäilyttävää, että haluaisin mieluummin nähdä tämän maakunnan uivan veressä. Voi, mitä sanoinkaan! Hänhän oli isäni ystävä ja isäni luotti häneen. Kenties tuomitsen häntä väärin."
"Tuomitset, ketä?" kysyin ollen aivan ymmällä.
"Kenraali Aguinaldoa. Hän on solminut rauhan komentavan kenraalin, tuon vasta nimitetyn Primo de Riveran kanssa, ja kansa sanoo, että Aguinaldo ja muut johtajat on lahjottu. Mutta ehkä se onkin valetta. Rauha on kumminkin varma, kenraali lähtee Kiinaan ja meidän kaikkien muiden on alistuttava. Minulla on mukanani määräykset kapteeni Hemingwaylle. Evan, luuletko hänen tottelevan?" kysyi hän nopeasti.
"En osaa sanoa", vastasin hitaasti. Tämä uusi onnenrattaan pyörähdys oli niin hämmästyttänyt ja mykistyttänyt minut ajatellessani, mitä se merkitsi ja miten se tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, etten voinut sanoa sen enempää. Saatoin vain vaitiollen kävellä Luizin sivulla kunnantaloon.
Ehkä myöskin toivoin sisimmässä sydämessäni, että Luiz oli erehtynyt kuultuaan perusteettomia huhuja, ja luulin kapteenin kirjeen oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tämä toivoni haihtui pian. Kyläläisten äänekkäät tervetulotoitotukset lähettien ilmestyessä näkyviin toivat kapteeni Hemingwayn kunnantalon ovelle. Hänkin tervehti tulijoita iloisesti ja keventynein mielin, vaikka heidän kasvojensa ilmeet ja käyttäytyminen valmistivatkin häntä kuuntelemaan huonoja uutisia. Hän otti hänelle osoitetun käärön, aukaisi sen ja luki kirjeen pari kolme kertaa selvästi hämmästyneenä. Sitten hän käski minun kutsua tohtori Valdezin ja Livingstonin paikalle.
Molemmat olivatkin jo tulossa kiireesti paikalle kuultuaan lähettien turvallisesta paluusta, ja kun he olivat suoriutuneet ensimmäisistä tervehdyksistään, kutsui kapteeni meidät erääseen kunnantalon osaan, johon hän oli sijoittanut konttorinsa, ja kertoi meille uutisensa. Huhut olivat tosia. Uusi komentava kenraali oli tullut Espanjasta ostamaan rauhaa, ja hän oli ostanutkin sen -kuinka kalliista hinnasta, en ole milloinkaan saanut varmasti selville. Mutta kun hän oli luvannut myönnytyksiä ja vannonut hyvittävänsä kaikki vääryydet, joita filippiiniläiset saivat kärsiä, loppui kapina siihen. Jouluna oli kaikkien kapinallisjohtajien mentävä kenraalin luo vahvistaakseen tuon sopimuksen, jonka jälkeen kapinallisten oli alistuttava. Yleinen armahdus luvattiin kaikille, ja kaiken katkeruuden ja riitojen luultiin häviävän yleisen rauhan ja veljeyden tieltä.
"Mutta kuinka kauaksi?" huudahti tohtori Valdez katkerasti. "Olemme kuulleet puhuttavan myönnytyksistä ja vääryyksien hyvittämisestä ennenkin, mutta olemme saaneet niitä turhaan odottaa. Niin on tapahtuva nytkin."
"Ehkä", vastasi kapteeni ajattelevasti. Hän silmäili kirjettä jälleen ja nyt oli hänen vuoronsa nauraa. "Vaikka kapina onkin loppunut, on minut kumminkin nimitetty tämän paikan komentajaksi. Nämä molemmat seikat eivät sovi mielestäni ollenkaan yhteen. Luullakseni on tämä joko tuollaista 'Hamletin kiinniottamisesta luopumista' tahi —"
Hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten hiljaa: "Tahi on tämä vain jatkon alku."
"Ah!" Tohtori Valdez katsahti häneen tiukasti. "Mitä aiotte tehdä?"
"Hajoitan joukkoni ja ryhdyn rakentamaan laivaa", vastasi hän hitaasti. "Jos tämä hälinä on kokonaan loppunut, on minun saatava itseni ja mieheni tuonne etelään, Borneoon, niin pian kuin suinkin, sillä tuo yleinen armahdus ei koske luullakseni muukalaisia aseiden kuljettajia, jotka ovat olleet vielä kaupanpäälliseksi aseissakin hallituksen joukkoja vastaan. Mutta siinä tapauksessa, ettei se ole ohi, koetan tehdä parhaani pysyttääkseni mieheni täällä laivanrakentajina, jos he vain haluavat jäädä."
"Olen iloinen, että olette ajatelleet sitä", sanoi tohtori Valdez harkitusti. "Luullakseni on meillä vielä hieman toivoa, mutta, pelkään, hyvin vähän."
"Entä te, tohtori, aiotteko alistua muiden mukana?"
"Minäkö?" Tohtorin silmät salamoivat. "Haluan mieluummin tulla ammutuksi. Mitä sinä sanot, Luiz?"
Poika pisti kätensä setänsä kainaloon. "Niinkuin sinäkin, setä."
"Olet kunnon poika! Entä sinä, Felipe?"
"Olen vannonut valan", vastasi Felipe synkästi, "enkä voi rikkoa sitä, sillä se vannottiin ikuisiksi ajoiksi."
"Sellaista ajattelinkin. Siinä kuulette vastauksemme, kapteeni."
"Se oli suunnilleen niinkuin arvasinkin." Kapteenin kasvot näyttivät kumminkin synkiltä. "Tiedättehän vaarat, tohtori?"
"Kyllä ja niiden vuoksi juuri rikonkin valani. Katsokaa, jos tämä kirottu sopimus jää voimaan ja te saatte laivanne rakennetuksi, kapteeni, niin viettekö meidät mukananne johonkin vapaaseen maahan?"
"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi kapteeni heti epäröimättä. "Tulkoon vaikka mitä, niin pysykäämme yhdessä. Amos, sanopas sinäkin mielipiteesi."
"Tiedätte kai sen", murahti vanha Livingston. "Kuinka kauan tulee tämä kukoistava välirauha kestämään?"
"Korkeintaan kolme kuukautta."
"Siinä ajassa voimme kyllä rakentaa merikelpoisen laivan tällaisessakin paikassa. No niin, sen parempi, että meillä on aikaa seurata asiain kehitystä. Mutta tästä rauhasta en maksa palanutta puupenniäkään", lisäsi hän ratkaisevasti.