XXII.
PILVIÄ KOKOUTUU.
"Hyve muuttuu paheeksi, jos sitä käytetään väärin."
Shakespeare.
Ensimmäisinä parina viikkona Cavitén taistelun jälkeen edistyivät asiamme hyvin. Aguinaldo oli noussut maihin amerikkalaisten tykkien turvissa, ja tuo pieni vallankumouksellinen joukko, joka asestettuna odotti sekä häntä että uuden armeijan luomista, oli ottanut hänet lämpimästi vastaan. Hän oli sitten asianomaisesti julkaissut julistuksensa, jossa hän kehoitti jokaista tervettä miestä Luzonista kokoutumaan kansallisen lipun alle auttamaan hyviä ystäviämme amerikkalaisia karkoittamaan nuo vihatut espanjalaiset saarilta.
Tässä olivat hänelle avuksi amerikkalaisen amiraalin sydämellinen myötätunto ja yhteistoiminta. Tämä viimeksimainittu ei voinut tehdä enää enempää kuin pitää Manillan lahtea ja miehittämäänsä Cavitéta hallussaan kunnes prikaati miehiä vihdoinkin saapuisi Yhdysvalloista valloittamaan pääkaupunkia, ja lopettamaan aloitetut toimenpiteet espanjalaisten masentamiseksi. Mutta sillä aikaa oli toivottavaa, että kapinalliset suorittaisivat osansa tehtävästä, ja johtajan liittolaiset antoivat mielellään aseita ja ampumavaroja armeijalle, jota hän hitaasti kokosi.
Noihin aikoihin emme saaneet laiskotella, joko me sitten kokosimme miehiä, harjoitimme tahi olimme syventyneet tuohon jännittävämpään hommaan: karkoittamaan espanjalaisia etuvartiojoukkoja tuolla tahi piirittämään jotakin eristettyä joukko-osastoa täällä, ahdistaen kaupungista lähetettyjä vakoilijaosastoja tahi joutuen itse niiden takaa-ajettaviksi. Tuona aikana levitimme alituisesti armeijaamme ja laajensimme sen liikkeitä, usein uudistuvat ja tavallisesti onnellisesti päättyvät kahakat lisäsivät miestemme luottamusta, ja rivejämme taajensivat silloin tällöin puolellemme tulleet alkuasukaskomppaniat, jotka olivat alkaneet kapinoida espanjalaisia upseerejaan vastaan.
Mutta tällä kaikella oli huonotkin puolensa. Nuo kapinalliset joukko-osastot tappoivat tavallisesti upseerinsa ennen tuloaan luoksemme, ja armeijassamme hallitseva yleishenki oli sellainen, ettei tuollainen alku herättänyt mitään kauhua tahi vastenmielisyyttä heissä. Vangit ja haavoittuneet viholliset murhattiin melkein aina tahi, jos he saivat jäädä elämään, kohdeltiin heitä hirveän julmasti. Kertomukset kärsityistä sorroista ja vääryyksistä muistuivat mieleen ja puhuttiin aivan peittelemättä vainoista, joita pantaisiin toimeen heti kun Manilla oli valloitettu. Alkuasukaspäälliköt tulivat päivä päivältä itsetyytyväisemmiksi, vaativammiksi ja varmemmiksi kyvystään johtaa — kuten kapteeni sanoi — "koko hommaa, erittäinkin hallintoa ja valtiontulojen perimistä."
Toukokuun lopulla olivat joukkomme siinä kunnossa, että päätettiin ryhtyä yhteiseen ja ratkaisevaan taisteluun. Meidän oli määrä ahdistaa Manillan etuvartiojoukkoja kaikilta tahoilta yhtäaikaa, mutta siitä syntyikin toivoton taistelu.
Espanjalaisia oli melko paljon ja he olivat sitäpaitsi juoksuhautojensa ja linnoitustensa suurten tykkien turvissa. Toiselta puolen oli meitä kyllä enemmän, ja jos meikäläiset olivat huonoja ampumaan, olivat hekin. Mutta ei mikään ampumataito olisi kumminkaan merkinnyt suuria tässä taistelussa, sillä heti kun vihollisuudet alkoivat, puhkesi raju myrsky raivoten monta tuntia. Sade vahingoitti suuresti pyssyjä ja ammuksia molemmin puolin, valuessaan niskaamme kohtisuorasti ja kastellessaan kaiken.
Mutta se ei lannistanut miestemme rohkeutta ollenkaan. Kumminkin puolin taisteltiin erinomaisen urhoollisesti ja päättäväisesti. Miekkoja, tikareita, metallikärkisiä puukeihäitä, vieläpä varstojakin käytettiin aseina, taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen paikka oli ankarasti uhattu ja miehiä kaatui paljon kummaltakin puolelta. Meidän osastomme kunnostautui suurenmoisesti, mutta me menetimme paljon miehiä. Viisi lisäksi noista viidestäkolmatta kaatui. Felipe haavoittui vaikeasti ja kapteeni sai pari haavaa käsivarteensa, mutta menetys, joka todellakin tuntui korvaamattomalta, oli eversti Cuevasin kaatuminen. Hän sai luodin päänsä läpi heti taistelun alussa.
Vaikka hän olikin tyhmä, tietämätön ja hidas puhumaan ja toimimaan, oli kuitenkin tuon miesraukan harras kiintyminen kapteeniimme tehnyt hänestä hyödyllisen avustajan, ja hänen uskollisuutensa vaikutus oli saanut aikaan ihmeitä miehistön joukossa. "Luullakseni olisin paremmin suojellut viisaampaa miestä", sanoi kapteeni hänen kaatuessaan, ja oli tuleva aika, jolloin surimme hänen kuolemaansa syvemmästi.
Taistelua kesti kaksi päivää ja yötä melkein keskeytymättä. Joukkomme olivat kerrassaan uuvuksissa sen loputtua, mutta me olimme voitolla kaikkialla. Kaikki etuvartiojoukot oli ajettu pakosalle. Ympäröimme Manillan maan ja amerikkalaiset laivat meren puolelta.
Silloin pyysi Aguinaldo luonnollisesti, että hyökättäisiin yhteisin voimin kaupunkia vastaan. Oli melkein varmaa, että voitto olisi ollut helposti saavutettavissa, sillä laivojen tykit olisivat vaientaneet patterit ja me olisimme helposti torjuneet kaikki espanjalaisen kenraalin meitä vastaan lähettämien joukkojen hyökkäykset. Mutta amiraali kieltäytyi ja kapinalliset, kenraalista vasta tulleeseen rekryyttiin, raivostuivat vihasta ja pettymyksestä.
Kapteeni Hemingwayn joukot ottivat osaltaan tehokkaasti osaa murinaan, mutta olin hyvin hämmästynyt huomatessani, ettei johtajallamme ollut mitään sanomista hänen kansalaisensa päätöstä vastaan.
"Mutta kapteeni", kysyin häneltä, "luuletteko, ettemme voi valloittaa kaupunkia?"
"Helposti, poikaseni", vastasi hän.
"No, mutta miksi sitten ette halua ryhtyä siihen?"
Olimme kahden majassa, jossa hän, Livingston ja minä asuimme, ja hän puhui kiertelemättä ja asiallisesti.
"Siksi, Williams, että minusta tuntuu kaupungin valloittaminen ennen sotilaittemme tuloa hyvin vastenmieliseltä."
"Ah!" huudahdin suoraan ollen hyvin pahoillani hänen vastauksestaan, joka ei mielestäni ollut ollenkaan suopea kaikkien meidän yhteiselle asiallemme. "Tietysti ymmärrän, mutta kaikesta huolimatta, kapteeni, ovat miehenne filippiiniläisiä ja kaupunki on tavallaan heidän."
Hän naurahti melko surullisesti. "En ajatellut kunniaa, poikaseni. Luullakseni tahrautuisi se melkoisesti, jos miehemme pääsisivät raivoamaan Manillaan kahdeksitoista tunniksi. Etkö sinä ole nähnyt, millaisia he ovat, Williams? Eiväthän he ole miehiä, kuten Valdez, Aguinaldo ja ehkä jotkut muut, jotka ovat nähneet hieman maailmaa ja oppineet jotakin, vaan muuttumattomia tagalogilaisia villejä. Espanjalaiset ovat opettaneet heidät käyttämään vaatteita ja me käsittelemään pyssyjä ja ampumaan peijakkaan huonosti niillä, mutta siihen on heidän sivistämisensä sitten pysähtynytkin. He ovat pohjaltaan vielä villejä, joilla on monien sukupolvien kärsimykset kostettavina. Teikäläiset huomasivat Jamaikassa noin pari miespolvea sitten, mitä sellainen merkitsee, ranskalaiset oppivat saman läksyn hirmuvallan aikana ja sanon sinulle, että pääsimme huokeammalla kuin ansaitsimme, kun emme saaneet kokea jotakin samanlaista tuolla etelässä sodan jälkeen. Mitä luulet näiden miesten tekevän, jos he saisivat isketyiksi hampaansa Manillaan? Luuletko, että Aguinaldo tahi tusina samanlaisia kuin hän voisi heitä pidättää? Ei, hyvä herra, vaan he tappaisivat jokaisen espanjalaisen miehen, naisen ja lapsen siellä, ryöstäisivät ja polttaisivat, kunnes amiraali Dewey kääntäisi ehkä tykkinsä liittolaisiaan kohti."
"Niin", sanoi vanha Livingston hitaasti, "muistan kerran, kun olin vielä aivan lapsi, että pojat karkasivat eräästä läheisyydessämme sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta ja maalasivat koko kaupungin punaiseksi, ennenkuin heidät saatiin jälleen kiinni. Jumalani, olivat nekin aikoja! Ja jos he olisivat olleet miehiä poikien asemesta ja vielä päälle päätteeksi asestettuja, niin ihmettelenpä, millaiseksi loppu olisikaan muodostunut."
Ajateltuani asiaa huomasin heidän olevan oikeassa, mutta luonnollisesti eivät sivistyneimmätkään kapinalliset voineet ymmärtää eivätkä kunnioittaa amiraalin päätöstä. He luulivat voivansa pitää miehensä yhtä helposti kurissa kuin amerikkalaisetkin päälliköt joukkonsa, ottamatta ollenkaan huomioon, että muut miehet, jotka oli ylennetty upseereiksi, vaikka he olivatkin melkein yhtä tietämättömiä kuin miehistönkin enemmistö, olivat ehkä hyvinkin innokkaat ryöstöihin ja julmuuksiin.
Heidän tyytymättömyytensä oli melkoinen ja kasvoi päivittäin, ja päivittäin jännittyivät yhä enemmän johtajien ja liittolaisten, joille he olivat kiitollisuuden velassa kaikesta, välit. Kummatkin epäilivät suuresti toisiaan mutta, puhuaksemme rehellisesti, aiheutui se filippiiniläisten puolelta oman asemansa väärinkäsittämisestä. Ollen aivan tietämättömät jokaisen muun kanssa historiasta ja oloista olivat he luulleet amerikkalaisten sekautumisen asioihin heidän hyväkseen johtuneen vain paljaasta ystävyydestä. He halusivat vapautua, saada suojaa ja julistautua eri vallaksi, mutta eivät halunneet tehdä mitään vastapalvelusta. Kun he saivat tietää, että Amerikan apu merkitsi samalla Amerikan yliherruuttakin, unohtuivat kokonaan kiitollisuus, mielenkiinto ja kaikki muukin, ja uusi myrsky puhkesi.