ESIPUHE
ensimaiseen painokseen, joka ilmestyi v. 1888.
Tässä ei ole tarkoituksenani tehdä oikeata selvää kirjan sisällöstä, sillä luettava se on kuitenkin, ennenkuin sen sisällöstä saa täyttä tietoa. Väärin olisi myös puhua siitä, minkä puutteen tämä teos poistaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ei se poista mitään tosi puutetta. Suomen kansa tulee varsin hyvin toimeen ilman näitä »Iloisia Juttuja» ja on erittäin tyytyväinen ikäviinkin kirjoihinsa, jos vaan sitä ei pakoteta lukemaan niitä ulkoa. Minun luullakseni Suomen kansan enemmistö pitäisi suurimpana onnena, että ei olisi mitään kirjoja, ei aapistakaan. Eihän niistä ole muuta kuin pään vaivaa.
Mutta kun tämä kirja kerran on ilmestynyt, jää ainoaksi tehtäväkseni neuvoa, kuinka sitä on käytettävä, että se vaivaisi lukijaa niin vähän kuin mahdollista. Siinä tarkoituksessa pyydän huomauttaa, ettei tämä kirja sisällä semmoista viisautta, joka olisi nautittava yhteen tiukkaan alusta loppuun asti, vaan parasta on lukea ainoastaan joku pätkä päivässä. Muuten kirja piankin menettää makunsa.
Ihan viisaimmin teet, jos kutakin kappaletta kuulemaan kutsut herttaisen perheesi jäsenen — hyvän päivällisen jälkeen — ja sitte luet ääneen niin taitavasti kuin suinkin osaat. Sillä tavalla luettavaksi on tämä kirja aiottu. Mutta jos se ei silloinkaan herätä iloista mielialaa perheessäsi, älä heti moiti kirjaa huonoksi. Tutki ensin tarkoin, eikö päivällisessä ollut vikaa, ja jos siinä ei ollut mitään muistuttamista, koeta saada selville, onko huoneesi seinäpapereissa arsenikkia, joka pitää perheesi jäsenten mielet alakuloisina. Vasta senjälkeen voit ruveta kirjaa arvostelemaan. Sen saatan myös edeltäpäin ilmoittaa, että näet turhaa vaivaa, jos rupeat asian aikain etsimään näistä jutuista taiteellista eheyttä, neroa, uusia aatteita y.m. joutavaa.
Kunnioituksella
Kaapro Jääskeläinen.
Alkulause tähän toiseen painokseen.
Älkää syyttäkö minua tämän uuden painoksen ilmestymisestä! Ei se minun syyni ole. Mitäs olette lopettaneet sen entisen?
Nyt kuulutte vuosikausia kyselleen kirjakaupoista »Iloisia Juttuja». Mutta turhaan. Minä olen ollut maailman kululla, enkä tiennyt asiastakaan, ennenkuin vasta kotiintultuani kuulin.
Saatte niitä nyt, mutta pitäkää tarkasti, etteivät taas aivan heti ole lopussa.
Muutamia pahemmasti vanhentuneita juttuja olen senverran paikkaillut, että eiköhän nuo menne täydestä nykyaikanakin.
Tietysti on minun, niinkuin muidenkin ihmisten, myöhemmin monessa asiassa — esim. raittius- ja naiskysymyksessä — täytynyt muuttaa mielipiteitäni ajanmukaisemmiksi kuin miltä ne vanhemmissa jutuissani tuntuvat, mutta en ole niitä sentähden enää ruvennut repostelemaan. Ymmärrättehän itsestänne, että »aika aikaa kutakin».
Terveeks' vaan!
Se sama Kaapro.
SAVON UKON HELSINGISSÄ KÄYNTI, siihen aikaan kun Savoon ei vielä ollut rautatietä.
Tahvo Taskisen itsensä kertoma.
1. Rautatiellä.
»Höyryssä» sitä näet lähdettiin ja tultiin Lappeenrantaan asti. Ensikertalaisesta on kummaa tuokin höyrylaivain laitos, vaan minä sitä olin kyllä nähnyt jo ennenkin, kun olin poikaa saattamassa Kuopioon arvannostoon. Silloinhan ne sotaherrat näkyivät hyvin paljon pitävän Villestä, kun ei tämä heitä säikähtänyt enempää kuin muitakaan ihmisiä. Kysyivät näet, että sinäkö se olet Vilhelm Taskinen, niin Ville vastaa, että »ovathan ne minuakin Taskis-Villeksi puhutelleet.» Silloin se Ville lupautui lähtemään vapaaehtoisena Keisarin kaartiin Helsingissä, ja sitä Villen oloa minä nyt olin menossa katsomaan.
Sitte Lappeenrannasta lähdettiin ajaa katistamaan saloa myöten Pulsaan. Minä sinne päästyäni menen kievaritaloon hevosta vaatimaan, mutta siellä sanoivat, että »vähän ajan perästä junakin tulee.» Siihen minä arvelin, että tulkoon vaikka kymmenen junaa, kunhan saan kyytiä Helsingin kaupunkiin. Toiset taas sanoivat, että kyllähän kyytiä saa, jos niin tahtoo, mutta junassa pääsee paljoa pikemmin ja mukavammin kuin hevosella, kun vaan maltan vähän aikaa odottaa. Minä siihen tuumasin, että maltanhan minä odottaa, kun sitte saan nähdä senkin junalaitoksen. Eihän tuo Helsinki mihin mene sillä aikaa, jos sinne mennessä vähän maailmaa katseleekin.
Sitte joutessani läksin maantietä silmäilemään. Leveä tuo olikin ja tasainen, mutta yksi kohta se mulle ihmeeltä näytti, kun oli näet pitkin teitä rautakiskot rinnakkain molemmin puolin, niin kauvas kuin silmä kantoi. Minä tuota arvailin ja tutkailin, että mitä ihmettä niillä tehdään. Pitäisikö kärrillä ajaissa pyörien kulkea kiskoja pitkin, ettei tie kuluisi… Mutta vaikea olisi kärrin pyöriä niin kapeilla kiskoilla pysytellä, varsinkaan jos juosten ajaa. Ja taitaisipa tuo olla liikaa säästäväisyyttäkin valtion tavaroille. Kummiahan ovat ne herrain metkut.
Kun tuossa oli muutakin joukkoa, niin en malttanut olla eräältä kysymättä, että mitä nuo rautakiskot tuossa ovat tarkoittavinaan. Tämä kun äimistyy ja ölmistyy ja kysyypä, että Sysmästäkö minä olen, kun en tuon vertaa tiedä enkä tajua. Minä tuumaan, että »tuoltapa ollaan Nilsiän rajalta, ja viisaspa sitä olisikin, jos syntyissään jo tietäisi kaiken maailman kompeet.»
Sittehän tuo selvitti, että tämä nyt on se aina mainittu rautatie, ja siinä kulkevat vaunut pitkin kiskoja. On näet pyöriin sovitettu niin paraiksi koloa, että ne tien kohdalla pysyvät.
No, saapihan tuon kumman nähdä koht'sillään.
Menin sitte minäkin muiden mukana piletin ostoon. Luukun takaa myymämies tuskin raski nenänsä ja toisen silmänsä näyttää, kun kysyi, että mihin minä olen menevä. Arvelin itsekseni, että mitähän tuo sinuakin liikuttaa, kunhan itse tiedän. Mutta päätin kumminkin vastata, ettei tuo pääse ylpeäksi minua luulemaan: »Niinpä tuo on maannut mieli mielessäni, että mennä Helsinkiin Villeä katsomaan, ja on mulla vähä viemisiäkin.» Vaikka olisin kuinka tinkinyt, ei alentanut hintaa 12 markasta 25 pennistä.
Sitte pantiin piletti taskuun ja lähdettiin tien varrelle vorjailemaan. Pälyi siinä aina yksi ja toinen päivännousua kohden. Kohtapa alkaakin savua näkyä, ja samassa kuuluu vinkaus semmoinen kuin olisi vahvanlaisella seipäällä sikaa lyönyt joku hyväkäs.
Minä arvaan, että nyt se »juna» vinkasi, ja tulla körröttääkin sieltä emä hamppua koko juna. Olihan semmoinen kuin olisi panna jälekkäin ja nostaa pyörille kaikki Korpeiskylän mökit — ja olisivatpa saattaneet tarpeina mennä kaikkikin Nilsiän mökit, ennenkuin saisi mointa kyhätyksi. Savu siitä tuprusi kuin höyrylaivastakin. Mutta nythän sen hoksasin, että tämä se onkin juuri se »maamasiina», josta kirkkoherran nappiotsa poika kertoi käydessäni häntä kyyditsemässä. Seisottui se juna kuitenkin talon kohdalle, kuten ainakin hyvälaatuinen hevonen, ja sitte pistäyttiin pirttiin penkille istua vekottamaan.
Hetipä lähdettiin liikkeelle, ensin hyvin hiljaa, mutta siitähän se vaan oli yltymään päin kuin Rytkösen tappelu. Kohta se ravasi niin, ettei kärsinyt ikkunasta katsoa ulos eikä silmiään auki pitää. Ei sitä voi ihmisen kielellä sanoa, kuinka kovasti se kulki, paljoa kovemmin kuin pyssyn luoti. Niin sitä vaan mennä huristettiin, ja aina vähä väliin se seisottui hiukan henkäsemään. Silloin vähän uskalsin silmiäni raottaa — ja myös silloin, kun muutama sotaherra tuontuostakin kävi näpistämässä piletin nurkkaa, että se pitemmän päälle näytti ihan rotan syömältä. Olisinhan minä tuon raskinut hänelle kokonaankin antaa, vaan eipä se kelvannut, ennenkuin perillä.
2. Tulo Helsinkiin.
Helsinkiin tullessa oli tien varressa jo koko joukon isompi talo kuin muut syöttöpaikat matkalla olivat olleet. Tulet ne olivat niin kirkkaat, että näki kuin päivällä, ja väkeä oli vastassa jos minkä näköistä. Katselin siinä ja toilailin, tokko Ville on arvannut tulla vastaanottamaan. Mutta vaikeapa sitä olisi tainnut olla tunteakaan muiden sotaherrain joukosta.
Seisoi tuossa muutama siviili-herrasmieskin, pitkä ja laiha kuin Niskalan kissa. Tosiaan olivat sillä niin pitkät sääret, että ihmeeksi minulle kävi tuo uskallus, kun on rohennut semmoisille koiville nousta. Häneltä minä kysäsin, että »tokkohan tuntisit Taskis-Villeä, Keisarin kaartissa joka on?» Mutta tuopa ei ollut koko kuulevinaan. Jotakin vaan »vinskastaan» mölähti, ja sitte lähti astelemaan kädet selän takana ja keppi pitkin selkää.
Kun ei Villeä näkynyt, läksin omin nokkineni kävelemään. Syöttötalon edessä on iso tori, vaan se oli pimeä, eikä näkynyt muuta kuin iso joukko vossikoita, rinnan niin pitkässä rivissä kuin tästä tuonne navettaan. Menin sitte yhtä puhuttelemaan ja kysyin, että »paljostako veisi Ville Taskiseen elikkä Keisarin kaartiin?» Uhkasi viedä 75 pennistä, mutta piti poliisilta ensin hakea lippu. — Nuo ijankaikkiset piletithän ovat tarpeen joka kohdassa, ei näet pääse vossikallakaan ajamaan ilman niitä.
Sitäköhän varten niitä herroja kouluutetaan ja syötetään, että sitte osaavat mokomia koukkuja asettaa?
Lähdetään sitte ajamaan vieterirattailla kuin suuret herrat ja komesroodit pitkin katuja, joiden kahden puolen oli semmoisia kivirakennuksia, että Kuopion isoimpia taloja saisi panna viisi kuusi rinnakkain ja kolme neljä päällekkäin, eikä sittekään syntyisi semmoisia.
3. Tahvo Taskisen vahtipalvelus.
Monen mutkan ja käänteen perästä tultiin erään torin laitaan, jossa vossikka sanoi olevan kaartin kasarmin. Se oli hirveän iso talo, kahta kauheampi kuin Jerusalemin temppeli Salomonin aikaan. Portin luona vahti eräs sotamies, jota ensin luulin Villeksi, vaan ei tuo sentään Ville ollut. Häneltä kysyin, tunteeko Ville Taskista, ja tämä sanoi tuntevansa, kun vielä kuuluivat asuvan samassa plutuunassa.
Pyysin häntä viemään minua Villen luo. Mutta hän sanoi, ettei uskalla vahtipaikastaan liikahtaa. Hän koetti mulle neuvoa ja selittää, missä huoneessa Ville on, vaan en minä — outo kun olin — tuosta tullut hullua hurskaammaksi.
Siinä sitä aateltiin ja aprikoitiin, mutta juohtui sitte päähäni aika mukava keino. Minä pyysin sotamiehen antamaan mulle lakkinsa, päällysnuttunsa ja kiväärinsä: minä jäisin vahtiin ja hän menisi hakemaan Villeä ulos ja sanoisi hänelle, että ukko Taskinen on tullut häntä tapaamaan.
Tuo nyt kävi kuin naulaan. Minä jäin seistä jököttämään, ja sotamies lähti asialle. Siinä vuottelen, vuottelen hyvän aikaa, eikä kuulu sotamiestä takaisin tulevaksi eikä Villeä. Jos tuo veitikka hyvinkin pistiin maata, arvelin, ja jätti minut koko yöksi seisomaan!
Astui sitte hyvin kiiltonappinen herra torin halki kasarmiin päin. Silläkös oli helyjä, yksin kantapäissäkin. Oli jos jonkinlaista silan solkea. Kun se tuli portille, minä ilman piloillani aloin pelotella, etten laske sisään näin yön aikana. Se hihkasi:
»Mistä komppaniasta Te olette?»
»Olempahan Korpeiskylän komppaniasta, Nilsiän pitäjän rajalta.»
»Humalassako sinä olet? — Na pletscho! — Vai etkö tunne toisen komppanian kapteenia?»
»En toki tunne tässä hyvässä kylässä muita kuin Villen — jos lienette sattunut kuulemaan sitä Taskis-Villeä mainittavan? Enkä minä ole oikein humalassakaan ollut sitte Villen ristiäisten; silloin tuo alkoi vähä heilutella miestä.»
»Hulluko sinä olet? — Mitkä sulla on jalassa?»
»Lapikaskengät nämä ovat — mutta hyvät! Kyllä vihollinen näitä pelkää, sen minkä muitakin saappaita.»
»Putkaan — mars!»
Niskaan tarttui peijakas.
»Älkää hyvä kirkkoherra, vai mikä kenraali sinä olet! Jos vaan et heitä irti, niin minä huudan, että Keisari kuulee!»
Mutta ihan kun oli saamassa minut muutamasta ovesta sisään, tuli miehiä ulos kasarmista. Se äskeinen vahtisotamies oli toinen, ja Villeksi arvasin toisen.
»Kuulehan Ville, tuleppas nyt apuun! Tämä herra tässä hyvin rupesi komeilemaan.»
Heitti se toki onnekseen minut irti ja alkoi kysellä tarkemmin, mikä mies minä olin ja mistä minä Villen tunsin pimeässä.
»Otahan ryyppy, että lauhdut!» Aloin sitte kaivaa taskustani semmoista kappaletta, josta sen saisi. Mutta ei se taipunut tuumaan.
»Tulee se päivä toinenkin», arvelin, ja aloin sitte perustaa asiaa. Kerroin oikein latukantasiaan, mitenkä se nyt tällä lailla sattui, että minä rupesin vahtina seista töröttämään.
»Enkä minä sinulle olisi mitään tehnyt, vaikka kieltelin tulemasta.
Ilman vaan leikilläni koettelin, tokko sinussa on sotamiehen luontoa.»
Sillä se minut päästi. Mutta alkoi sitte olla tiukkana sille sotamiehelle. Se ei näet olisi saanut hievahtaa vahtipaikastaan. Tuskin se sotamiesparka olisi siitä selvinnyt, jos en minä olisi alkanut selittää, että täytyihän tässä minunkin lähteä paikaltani, kun niskasta nujuutettiin.
»Jos se ei olisi tämä sotamies niin nöyrästi lähtenyt, olisin saattanut putelilla kajauttaa.»
»Olihan sillä kivääri, sinä tolvana!»
Vähän tuo vielä purisi ja meni sitte maata.
4. Helsingin ihmeitä.
Sitte lähdettiin sisälle Villen huoneeseen. Mutta eipä tuo näkynyt yksistään Villen hoteilla olleen. Miestä oli kuin Viron sutta, sängyissä pitkin lattiaa, mikä selällään, mikä mahallaan.
Siinä sitä tarinoitiin kaikki kuulumiset Villen kanssa. Ei tuo tuntunut Ville olevan juuri milläänkään koko sotamiehen ammatista. Yhtä hyvä olisi ollut kotona kyntää ja syödä kalakukkoa ja piimävelliä.
»Missä huoneessa se täällä Keisari asuu?»
»Ei se nyt sattunut kotiin, on Pietarissa käymässä», selitti Ville.
Otettiin tuosta eväät esille ja tuomiset Villelle. Eukko näet laittoi puolen tusinaa sukkia ja kolme paria alushousuja; minä taas olin hommannut emä jässäkän kartuusitupakkaa ja minkä mitäkin. Sain sitte ruveta maata vahdissa olevan sotamiehen sänkyyn, ja siinäpä se hurahti yö aina aamuun asti.
Aamulla sitte, kun oli pyhäpäivä ja kaunis ilma, lähdettiin kävelemään ja kaupunkia katselemaan Villen kanssa. Kaartin pihalla oli kauhean iso patsas, jota en illalla pimeässä ollut huomannutkaan. Ensin luulin siinä olevan kaivon, mutta Ville selitti, että se on rakennettu Turkin sodassa kaatuneitten muistoksi.
Ulos kaupungille kun sitte tultiin, niin enpä ensin yrittänyt nähdä mitään. Huikasi näet silmiäni se komeus ja prameus. Kädet ristissä ja suu auki seisoin, eikä hengen hiventäkään päässyt rinnastani. Siinähän vaan oukailin kuin Tiilikaisen hevonen taivaan merkkiä.
Outoa oli kaikki, katsoipa ylös tahi alas. Ylhäällä taivaan ja maan välillä oli rautalankoja vierekkäin tuhkatiheässä aina monen sylen laajuudelta. Korkeimmilla katoilla ne olivat kiini suurissa heinähaasioissa. Ville tuo selitti, että niillä herrat puhelevat keskenään. Onhan niillä herroilla omat kujeensa jos missä asioissa. Sitä minä vaan ihmettelin, että sai kadulla kävellä ilman pilettiä.
Alas sitte jos vilkasi, näki jalkatien olevan sileäksi hakatusta ja höylätystä kivestä, jota ei näihin asti vielä ole piisannut Kuopion kirkon rappusiinkaan. Monessa kohti oli yksi ainoa liipattu ja puleerattu kivi niin pitkä kuin silmä kantoi ja aika leveä myös. Mistähän kalliosta ja millähän keinolla nekin lie irti saatu, ja millä ihmeen tavalla paikoilleen pantu?
Muutenkin oli kaduilla ihmeellisiä laitoksia: tuontuostakin nousi maasta torvi, josta sai vettä, kuinka vaan tahtoi ottaa. Tottapa lienee kaupungin alus ollut ihan yhtenä järvenä.
Jos sitte rupeaisin taloista tarkoin puhumaan, niin jatkuisi siitä tarinaa koko ijäkseni ja jäisi kesken vielä sittekin. Muutamia taloja oli semmoisia kuin jos kallio hakattaisiin nelisnurkkaiseksi ja siitä sitte tehtäisiin talo. Erään puiston reunassa oli talo kaikkia muita uhkeampi. Väsyäkseen asti sai kävellä sen pisintä seinää, eikä siitä sittenkään tahtonut sivu päästä, ja niin korkea ja leveä oli se, että tahtoo tulla hulluksi, jos sitä ajatteleekin, saatikka sitte kun sen näkee. Ei ole tässä avarassa maailmassa mitään niin suurta eikä komeata, ei piisaa sille Paapelin torni, ei Jerikon muurit eikä Ekyptin vaarauonit. Koko etuseinä oli täynnä lasia sekä kultaa, kalliita kiviä ja myrhamia, timanttia ja punamaalia. Ei ollut sileää paikkaa, enempää kuin pappilan mampselin leningissä. Katolla oli tornia ja seipäitä kuin hyvässäkin sotalaivassa.
Päivällisen syötyä sitte lähdettiin pois kaupungista katselemaan sen ympäristöä ja puistoja. Mutta en noista heidän puistoistaan ollut juuri millänikään. Nilsiässä on paljoa parempaa ja tiheämpää metsää.
Kävellessä kerkesi jo pimeä tulla. Varhain se tuleekin syksyiseen aikaan. Palattiin siis kaupunkiin ja tultiin sen ison talon kohdalla olevaan puistoon. Sielläkös liikettä oli kuin hyvillä hevosmarkkinoilla. Tyttöjä ja poikia niin vietävästi. Ihmettelin vaan, kun Villelle näkyi olevan tuttu useampi tyttö. Hyvinhän ne kuuluvat Kuopiossakin tytöt sotamiehistä pitävän — ja Ville ei ole mikään tuhmatekoinen poika. Jo pienenä sanoivat, että »hyvin on isänsä näköinen.»
Olisi vielä juteltava, kuinka eksyin, kun yksin yrittelin kävelemään; kuinka täällä on kadut täynnä kyyhkysiä ja varpusia, jotka ovat yhtä kesyjä kuin meidän kanat, ja kuinka kotimatkalla jo olin kuin vanha tottunut reisumies ainakin, vaan ne pitää jättää, sillä potaatit jäähtyvät ja ruokatunti loppuu.