NUOREMPI VELJENI.
Kyllä mun silloin elää kelpasi, kun Eeroa ei vielä ollut. Sokeria sain pyytämättäkin jokaiselta vieraalta ja korppua myös, tasan »Polluksen» kanssa. Mutta sitte tuli meille Takamaan muori.
Äiti ei ollut sinä aamuna tuvassa, ja isä oli jo ennen aamusia lähtenyt Takamaahan. Piika Leena veti minua ilman äänettä tukasta, kun yritin äitin kamariin. Suutuksissani menin sängyn alle ja hain sieltä vanhat kenkäni — uudet olivat äidin tallessa. Toisen kengän vedin jalkaani, mutta ennenkuin kerkesin sitä kiini panna, sain hyvän tilaisuuden heittää Leenaa takaapäin selkään toisella kengällä. Sen tehtyäni juoksin jotenkin nopeasti ulos ja huusin mennessäni: »Mylly-Antin morsian!»
Leena tietysti läksi perässä, ja minulle tapahtui oven suussa se onnettomuus, että avosuinen kenkäni saattoi minut kaatumaan. Kynnykselle jäin, pää pihalle, jalat eteiseen… Leena tarttui tukkaani kuin tuli… Mutta ennenkuin hän oli oikein alkuunkaan päässyt, heitti hän yht'äkkiä irti ja juoksi tupaan. Minä itkussa suin huusin, minkä jaksoin: »Mylly-Antin morsian!»
Heti tunsin tukassani toisen käden, paljoa tukevamman kuin Leenan, ja tuttu ääni sanoi: »Kiljutkos siinä, kun äiti on kipeä!» Vilkasin taakseni ja näin isän ja Takamaan muorin. Leena oli nähnyt heidän portista tulevan.
Menin tupaan taas tavalliseen paikkaani, sängyn alle, Pollusta hyväilemään. Minä en vanhastaan oikein pitänyt Takamaan muorista. Isä meni talliin ja Takamaan muori äidin kamariin. Minä yksinäni ihmettelin, mikä äitiä vaivasi, kun minua ei päästetty katsomaan, niinkuin aina ennen, jos äiti oli kipeä. Nyt ei minua enää haluttanutkaan sinne lähteä, sen Takamaan muorin tähden.
Nukuimme sitte sängyn alla jonkun aikaa, minä ja Pollus, kunnes heräsimme — pienen lapsen itkuun. Pollus hyökkäsi haukkuen ulos — meidän ovessa ei ollut linkkua. Hän kai luuli, niinkuin minäkin, että mustalaisia oli tullut pihaan. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Kuuntelimme tarkemmin ja tulimme siihen päätökseen, että ääni tuli äidin kamarista.
Vähän ajan perästä meidät päästettiin sisään. Takamaan muorin sylissä oli lapsi, niin peräti pieni, etten semmoista ollut koskaan nähnyt.
»Katsos nyt, Kaapro, minä toin sinulle pienen veljen», sanoi Takamaan muori.
»Mistä?»
»Saunan lattian alta».
»Onko siellä pieniä veljiä?»
»On kyllä», vastasi muori.
Minä olin hyvin iloissani ja hyväilin pikku veljeäni.
Kun renki Heikki tuli puolista syömään, en hänelle kohta virkkanut veljestä mitään. Mutta kun Heikki kysyi äitiä, sanoin että hän on kipeä. Heikki ei puhunut mitään, vaan tupakkaa pannessaan hyräili tuota vanhaa laulua:
»Kaks' ilopäivää on miehellä vaan:
Kun ämmästä pääsee ja kun ämmän saa.»
Mutta kohta kun hän kuuli itkua kamarista ja Takamaan muorin äänen, sylkäsi hän ja rupesi syömään.
Iltapuolen päivää vietin saunassa Polluksen kanssa. Revimme irti lattialankkuja, minkä voimme, ja etsimme niiden alta pieniä lapsia. Mutta ei löytynyt yhtään. Pimeän tullessa menin äidin kamariin ja sanoin Takamaan muorille, ettei meidän saunan lattian alla suinkaan ole pieniä lapsia.
»Ei se teidän saunasta ollutkaan».
»Kenen saunasta sitte?»
»Ylistalon vanhasta saunasta, jossa on niin paljon pöppöjäkin.»
»Kuinkas Te sinne uskalsitte mennä?»
»Ole nyt vaiti ja mene maata!» sanoi Takamaan muori.
Kun Eero jonkun ajan kuluttua pantiin kätkyeen, täytyi minun häntä aina liekuttaa. Ja se oli ikävää työtä. Pollus sai yksin juoksennella ja kiertää maita, mantereita. Minulta meni se kevät ihan hukkaan ja koko seuraava kesä — vielä niin hyvä marjakesä. Pian suutuin Eeroon ja vielä enemmän Takamaan muoriin.
Vihdoin kuitenkin kykeni Eero enemmän olemaan ylhäällä ja makasi vähemmän.
Mutta sitte täytyi minun kuulla, kuinka kaikki kehuivat Eeroa kauniimmaksi minua, ja nähdä, kuinka kaikki vieraat antoivat tuomisensa, sokerinsa, korppunsa ja muut namusensa Eerolle. Minulle jäi ainoastaan nautinto katsella, millä halulla Eero niitä söi.
Jos olin yksissä tuumissa Eeron kanssa ja jotakin viatonta yritimme — eli kuten äiti sanoi »olimme pahanteossa» — niin aina kuului: »Taas on iso edellä ja pieni perässä! Ei se lapsi niin osaisikaan, vaan tuo isompi neuvoo.» Ja minä sain yksin sovittaa yhteiset synnit.
Tuli sitte mulle pahin kaikista, tuo lukeminen. Arkipäivät kumminkin jotensakin pujottelimme: olin miesten matkassa töissä, ja kotona vaan silloin kun ei kellään ollut aikaa minua opettaa. Mutta pyhinä ei auttanut mikään. Aamusin koetin maata ja olla nukkuvinani niin kauvan kuin mahdollista, mutta nälkä viimeinkin ajoi ylös. Kohta kuului käsky: »kirja kätees!» ja sitte alkoi kamala aika. Järkeni ei keksinyt mitään keinoa, jolla olisin lukemisesta päässyt. Olin olevinani milloin kipeä, milloin sokea tai kuuro; joskus tekeydyin hulluksikin. Mutta ne yritykset tavallisesti tulivat ruumiilleni kalliiksi.
Eero oli onnellinen, sillä hänen ei tarvinnut lukea.
Tilani ei parantunut, ennenkuin kävin rippikoulun ja kykenin miesten töihin. Sitten aloin vähitellen saada Eeron harmiksi savuja luihautella yhä tiheämmin ja julkisemmin.
Oikein sydäntä hiveli, kun tytöt kirkolla aina minuun vilkuivat eikä Eeroon. Mikä kauniimpi se Eero oli kuin minäkään? Ja jouti olla minkä näköinen tahansa — lapsi! Minun mukaani toki Polluskin aina lyöttäytyi, läksinpä metsään tai muuten kylälle.
Niin ei minulla sitte ennen naimisiin menoani ollut muusta huolta kuin lukukinkereistä.
Suurin iloni oli se, että sain nähdä Eeron kokevan aivan samat kärsimykset kuin minäkin, sillä muutamia vuosia sitten kävi Takamaan muori taas meillä.
Silloin olin jo siksi viisastunut, etten enää lähtenyt penkomaan saunan lattian alustaa.