PUOLENTOISTA MANTTAALIN MIES.
Alholan vaari oli käsketty Mäkikylän muorin peijaisiin — ei suinkaan sentähden, että hän olisi ollut seuraelämälle välttämätön henkilö. Vaan tärkeä sija oli hänelle kumminkin pitopaikoissa annettava. Sillä Alhola ei ollut mikään pieni talo eikä köyhä.
Ennenkuin vaari lähti hautajaisiin, tapahtui Alholassa semmoista, joka ei ollut missään yhteydessä kuoleman eikä hautajaisten kanssa — tahi oikeastaan jota ei ollut aiottu olemaan missään yhteydessä niiden kanssa. Päinvastoin. Alholan vanha kissa synnytti sinä aamuna kahdeksan kaunista poikaa. Ja sitä ei ollut tapahtunut kolmeen vuoteen. Siinä oli harmaita, valkoisen ja harmaan kirjavia, mustan ja valkoisen ja valkoisen ja mustan kirjavia. Mutta yksi ainoa oli pikimusta, ja se oli kaikista suurin.
Ankara ja tunnollinen tuumailu syntyi siitä, mikä näistä pojista pidettäisiin, mikä taas vietäisiin veteen. On näet laki semmoinen tässä puuttuvaisuuden maassa, että ainoastaan yhden kissanpojan itsekustakin pesäkunnasta annetaan elää, ja toiset menettävät henkensä — siitä ainoasta syystä, että ovat rohjenneet syntyä tähän matoiseen maailmaan.
Jotakin harmaata tahi säännöllisesti kirjavaa tahtoivat muut säilyttää. Mutta vaari julisti, että musta oli pidettävä, koska se oli kaikista suurin. Ja väri oli peräti vähäpätöinen asia, kun on kysymys kissanpojista eikä nuorista neitosista. Tosin tuo musta oli urospuolinen, mutta se vaarin mielestä vaan enensi sen arvoa.
Päätökseksi tuli, että musta pidettiin. Ennen hautajaisiin menoansa vaari omin käsin hukutti muut seitsemän kissanpoikaa. Omin käsin sentähden, kun hän pelkäsi jotain vilppiä eli petosta, että esim. olisi säästetty joku pehmeäkarvainen harmaa tahi semmoinen, jolla oli muu ruumis musta, vaan kaula ja käpälät valkoiset.
* * * * *
Kun Alholan vanha pari tuli Mäkikylän saliin, oli siellä jo vieraita koko joukko. Peräpöydän takana istui pastori ja hänen vieressänsä vasemmalla puolella kanttori. Ensin tuli sisälle Alholan muori ja niijasi peräpöydän puoleen. Hänen esimerkkinsä vietteli vaarinkin niijaamaan — ainahan ne akat meitä johdattavat harhaan.
Muori vietiin salin takaiseen kamariin muun naisväen seuraan. Vaari jäi saliin. Otti tuolin ja istui. Mutta istui vähä toisin kuin muut. Sillä hän asetti tuolin karmin etupuolelleen ja jalkansa sen kahden puolen. Tämän teki hän piippunsa tähden, koska siinä oli niin lyhyt varsi, ettei sitä ollut helppo käsissä pitää, ja taas niin raskas koppa, ettei piippu pitelemättä pysynyt hampaissa. Nyt se lepäsi sangen mukavasti tuolin karmia vasten.
Sivumennen voi huomauttaa, ettei vaimoväen sopinut liikkua vaatekengissä niillä seuduin, missä Alholan vaari istui, sillä hän ei ensinkään käsittänyt uunin edessä olevan sylkilaatikon tarkoitusta.
Kun Alholan vaari tuli seuraan, puheltiin asioista, jotka sangen vähän olivat yhteydessä muorivainajan muiston kanssa. Ensin saatiin selväksi se, että sateinen ilma oli huonontanut vuodentulon, varsinkin heinistä ja perunoista, ja että taitaa tulla rehun puutos, jos tulee pitkä kevät.
Sitte puhuttiin venäläis-turkkilaisesta sodasta, Plevnasta, Skobeleffistä y.m. sekä moitittiin useampaan kertaan englantilaisten jumalatonta käytöstä kaikissa maailman äärissä ja keskusteltiin, mikä keino mahtaisi olla sitä valtakuntaa vastaan tehokkain.
Mutta kun totia oli maistettu muutamain punssilasien päälle, kävi keskustelu ylevämpään suuntaan, ja silloin nousi kysymys »Helsingin Matista», joka Suomettareen kirjoittaa niin voimakkaita Helsingin kirjeitä.
Sen keskustelun kestäessä miehet taas täyttivät lasinsa, ja pastori meni naisväen kamariin kilistämään — hän oli poikamies — ja juttelemaan. Kanttori jäi siis yksin ylhäisimmälle sijalle. Sentähden hän nosti huulensa likemmäksi nenää ja asetti päähänsä silmälasit, joita hän ei koskaan pitänyt pastorin läsnäollessa.
Lautakunnan esimies sitte kertoi, kuinka Suomen kansa on kauvan nukkunut, ja ylisti »Helsingin Mattia», joka ahdistaa ruotsinkielisiä kuin kissa hiiriä. Ei herraksi päästyään ole kansan asiasta vilpistynyt pois, kuten moni muu hyville päiville päässyt. Jos kissakin liian lihavaksi tulee, niin ei se enää viitsi hiiriä ajaa.
Alholan vaari oli ääneti kuunnellen vetänyt sauhuja ja syljeskellyt sekä tuontuostakin maistellut lasiansa. Pastorin puheeseen ei hän koskaan puuttunut, vaan kyllä kanttorin, kun sai vähän väkevää. Oli näet riidan kaunaa hänen ja kanttorin välillä.
Lautakunnan esimiehen puheen johdosta juohtui vaarille mieleen aamullinen kissajuttu. Samalla muisti hän olevansa puolentoista manttaalin isäntä ja monen torpparin maallinen turva. Sentähden hän sylkäsi ja sanoi:
»Niinkuin Suomen kansa, niin on meidän vanha kissa ollut kolme vuotta mahona — —»
»Mutta», kysyi kanttori, »onkos Suomen kansa ollut mahona yhtään vuotta? Eikö joka vuosi ole ollut syntyneitä enemmän kuin kuolleita?»
»Yhtä enemmän oli syntyneitä kuin kuolleita, sillä syntyi kahdeksan poikaa, ja minä niistä omin käsin tapoin seitsemän.»
»Ketä olette tappanut?»
»Kissanpoikia tietysti. Eikös kanttori ymmärrä, että meidän kissa on ollut kolme vuotta mahona? Totisesti mahona, kuten kunnan esimies äsken sanoi.»
»Eihän kunnan esimies puhunut mitään Alholan kissasta.»
»Tottahan niin lukenut ja valistunut mies kuin herra kanttori ymmärtää, että kun meidän kissa tänä aamuna synnytti kahdeksan sokeaa poikaa, niin se on vertaus meille ihmisille.»
Vaikka kanttorin teki mieli huomauttaa sitä, ettei Alholan vaari ollut oikein perehtynyt uudenaikaisiin sivistysrientoihin, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, koska kaikkia näkyi huvittavan Alholan vaarin puhe. Sen huomasi vaari itsekin, sylkäsi ja kertoi laveasti, minkä näköinen mikin kissanpoika oli ollut ja kuinka ne vinkuivat pussissa, kun hän kantoi ne veteen. Kaikki kauniimmat hän hukutti, »sillä», sanoi hän, »minä en rakasta ulkokullaisuutta enkä prameutta. Nämät ovat ne, joista kunnan esimies sanoi, että ne ovat poikenneet pois, kun pääsevät herroiksi.»
»Nekö kissan pojat pääsevät herroiksi?» kysyi kanttori.
»Tuskin niistä enää tulee kanttoriakaan, vaikka niillä kyllä oli suloinen laulun ääni. Nyt on jo myöhäistä panna niitä lukkarin oppiin, sillä ne ovat kuolleet, koska minä ne tapoin. Mutta yksi oli pikimusta ja se oli kaikista suurin. Sitä ei panna kanttorin kouluun, vaan siitä minä kasvatan talon vahdin, joka ei pelkää tapella rotan kanssa — ei, vaikka olisi yhtä suuri rotta kuin itse kanttori. Totisesti vaikka oikein kirkon rotta. — Ymmärtääkös kanttori? Se on vertaus eli tunnusmerkki.»
Vaari joi lasinsa pohjaan ja sylkäsi. Hänen puheestaan ei kukaan ymmärtänyt muuta kuin että hänellä oli hyvä halu nokitella kanttorille. Ja se toisia huvitti.
Mutta Luotolan Kustaa, joka aina ryypyn saatuansa tekeytyi jumaliseksi, itki ja sanoi:
»Eiköstä tämä ole varoitus ihmisille, että toisten pitää kuolla ja toiset jäävät tänne? Niinkuin kissanpojat…»
Juuri silloin astui pastori takaisin saliin. Kanttori pisti nopeasti silmälasit takaisin taskuunsa. Kaikki tulivat taas asianmukaiselle hautajaistuulelle. Alholan vaari sydämessään kiroili kanttoria, mutta istui ääneti koko ajan, imi piippuaan ja syljeskeli.