PUOLEN TUOPIN PULLO.
Yksinpuhelu siltä ajalta kun viinanmyynti pullottain kiellettiin.
Me olimme kahden kesken, minä ja viinapullo. Me olimme kävelleet kaupungilla ja sitte yhdessä tulleet kotiin.
Täytyy sanoa, että minä olin ollut melkein lapsekas tänä päivänä. Tunsin ihmeellistä vetoa ja rakkautta tuohon mustaan mieheen, rakkautta niin palavaa, että olisin suudellut häntä vaikka keskellä katua. Olen nähnyt tyttöjä suudeltavan kadulla, olen nähnyt vanhempain ihmisten suutelevan toisiaan julkisilla paikoilla, rautatieasemalla y.m., mutta viinapulloa on kielletty suutelemasta kadulla, porttikäytävissä ja pihamaallakin ilman talonomistajan luvatta.
Minä kysyn, missä on oikeus? Mihin perustuu tämmöinen sorto yhteiskunnan kaikilla aloilla? — Hevostani saan minä suudella keskellä katua ja kalossiani vaikka kirkossa, mutta pulloani, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin nämä kaikki — sille en saa suukkosta antaa muuten kuin salaa, omassa huoneessani tahi ystäväin lukituissa suojissa.
Kuitenkin on minun rakkauteni tähän pulloon niin puhdas kuin puhtain kulta, niin kirkas kuin sähkövalo Sinebrychoffin tontilla. Silloin en ajattele silliä enkä leipää, kun minulla on seurassani pullo.
Minä en tarkoita tällä rommipulloa enkä pihkaista olutta, vaan kristalli-kirkasta viinaa. Sitä puolen tuopin pulloa minä tarkoitan, sitä ihmiskunnan hyväntekijätä, jota raittiussaarnaajat sanovat »Suomen kansan pahimmaksi viholliseksi.» Mutta istuisipa nyt seurassamme kolmantena joku raittiussankari, niin minä käsi sydämellä kysyisin häneltä: »Onko tämä vihamies — tämä, jonka katse on niin ystävällinen ja kirkas ja jonka huulilla aina on autuuden hymy?»
Sinä vainottu puolen tuopin pullo! Älköön yksikään katkeruuden kyynel himmentäkö silmäsi kirkkautta. Jos myrskyisen aikakautemme turmeltuneet henget pääsevät voitolle; niin muista että kaikkea hyvää on maailmassa vainottu, kaikkea suurta on tallattu ihmisten syntisiin jalkoihin. Jos he sinun sijaasi panevat oluen tahi suuta kirveltävän rommin, jos he sinun kirkkaan sisältösi vangitsevat viiden kannun leiliin, niin kuolkaamme yhdessä me, jotka yhdessä eläneetkin olemme. Mutta onneton se kansa, joka esi-isäinsä yksinkertaisista tavoista luopuu. Millä se rakentaa rautatiet, millä koulut ja kirkot, jos se hylkää puolen tuopin pullon?
Vaihdelkoot ajanjaksot, pääskööt valloilleen sorto ja vääryys, mutta aina olemme ystäviä me kaksi ja ystävinä kuolemme. Suudelkaamme siis, ja maa ja taivas veisatkoon:
»O sinä kirkas ja makia,
Tule tänne syntisten takia!
Sä, joka sairaatkin parannat,
Etkä terveillekään pahaa tee.
Astu alas maailmaan,
Meidän pojan mekkoon ja paitaan!
Klung, klung, klung!»