RUNOLLINEN VENEREISU.
Että runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi olla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas mielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti vaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta »Venhematka» ensimäisen värsyn.
»Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen,
Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen.
Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee —
Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.»
Mikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla kirkas järvi läikkyy! Huomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli rantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim. silloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja pakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos panee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin, saa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta »läikkyy» pois järvestä.
Tästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän taitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli herttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi pitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset olemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä herttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen sielun ylevyyttä.
Venettä voi runoilija sanoa vilppaaksi. Me yksinkertaiset sanomme vilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei tulisi sanoa semmoiseksi venettä, joka talvikaudet makaa laiskana ja kesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin voisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan runoilijoita!
Runoilija kertoo, että tämä vilpas venhe vierii laineille. En ole nähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin alamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan itsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun kulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.
Me elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot veneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme runoilijan jatkavan: »Pian teljot täyteen saapi.» Tätä on jotensakin vaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija onkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään pois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause on varmaankin kuuluva täydellisenä näin: »Pian teljot elämänsä määrän täyteen saapi.» Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois veneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.
Sitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin itse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että »liinat liehuilee.» Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin eikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat rupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita pellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa kiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla »liehuu» on semmoinenkin merkitys, esim. lauseessa: »Liehuu kuin mustalainen markkinoilla.»
»Niin matka armas alkaa.» Jos joku maallinen matka alkaisi semmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa armaaksi. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen tarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.
Edellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan maailman loppua, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet rannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja runollisille sieluille on tämä matka armas.
Lauseella: »Pois ranta pakenee», luulisi runoilijan tarkoittavan sitä, että maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta paikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun sielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää maapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli runokielessä »pakenee pois.»
Ihmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun kauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee. Ajattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun kuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta — hauskasta venematkasta.