KALOSSEISTA.
Paljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja kauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet heitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet heitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian kukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat loistavammat kuin kauniimmat naiset.
Voipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta ostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät vasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin katsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta, renkimiehestä ja loisesta.
Erotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat kokokorkeat, toiset puolikorkeat eli matalat; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat luonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden kannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat enemmän kuin puolikorkeat eli matalat.
Mutta vähemmän on aikomukseni puhua itse kalosseista kuin niiden historiasta, johon siis pyydän huomiotanne kiinnittää. Kuinka ne syntyvät ja kuinka niitä tehdään, se on kaikelta tiedolta, vieläpä itse kalosseiltakin salattu. Eihän ihminenkään muista, mikä hän oli ennen syntymistänsä, eikä tuo ole niin tärkeätäkään. Vasta syntymisen jälkeen alkaa hänen vaikutuksensa elämässä.
Niin on kalosseinkin laita. Siitä lähtien kun he alkavat muistaa, ovat he sievässä järjestyksessä levänneet kauppiaan hyllyllä, tietysti parittain — sillä mitään ei voi tässä maailmassa olla ilman elämän kumppania. Näin he ensi lemmen suloista aikaa viettävät ja nauttivat avioliiton valoisempia puolia ja hekumaa.
Mutta ennen pitkää pitää heidän astua ulos maailmaan omistajaansa verhoamaan ja peittämään, sekä samalla näyttämään hänen yhteiskunnallisen asemansa korkeutta ja varallisuutensa tilaa.
Toisten hyväksi, yhteiseksi eduksi uhraavat he elämänsä. Jalo on heillä tarkoitus, jalo päämaali. Laatunsa ja suuruutensa mukaan joutuvat toiset palvelemaan pikkuisia herrasväen alkuja, joiden sukupuolta ei vielä voi pukuun katsoen varmasti erottaa; toiset joutuvat neitosen vaatekenkien peitoksi; toiset sadan kilon painoisen rouvas-ihmisen polettaviksi; toiset vasta puhjenneen herrasmiehen tunnusmerkeiksi; toiset taas verhoamaan tehdaspatruunan tukevata koivenjuurta.
Kun heitä on koeteltu ja heidän suuruutensa sopivaksi havaittu, katkaistaan se side, jolla molemmat aviopuolisot ovat olleet yhteen liitettyinä. Mutta vanha rakkaus heitä vastaisuudessakin pitää yksissä matkoissa elämän vaarallisella ja vastamäkisellä polulla.
Tukala ja vaivaloinen on kalossien elämän tie. Ei se kulje yli ruusuin ja kukkasten, vaan likarapakkoin ja kuraisten katujen. Niinkuin kaikki maallinen kauneus ja loisto on katoovaista, niin kalosseinkin kiiltävä pinta pian lakastuu ja rypyt peittävät ennen niin sileät ja kauniit kasvot. Usein sentähden aviorakkaus puolisojen välillä kylmenee. Milloin vaatii mies, milloin vaimo avioeroa, ja siihen eivät nykyajan uudet aatteet siviiliavioliitosta ja vapaarakkaudesta mahda vähän vaikuttaa. Jossakin juhlatilaisuudessa jättää eroava puoliso toverinsa leskeksi ja kääntyy toisen puoleen, joka häntä paremmin miellyttää. Turhaa on sitä sitte sanomalehdissä kuuluttaa tulemaan takaisin yhdyselämään entisen puolisonsa kanssa. Nykyisen yhteiskunnan turmelus tunkeutuu kaikille aloille.
Usein kuitenkin tapahtuu niin, että kun toinen yrittää karata, niin toinen palavasta rakkaudesta seuraa häntä, ja heidän entinen isäntänsä menettää molemmat kalossinsa yht'aikaa. Vaikea on näitä onnettoman rakkauden uhreja kuulutusten kautta takaisin saada. He joko ovat »kadonneet», s.o. tehneet kaksois-itsemurhan, tahi — varsinkin jos he vielä ovat kauniit, nuoret ja vahvat — tulevat he kyllä omin neuvoin maailmassa toimeen, ja toimittavat entiselle isännälleen jonkun vanhemman ja sopuisamman pariskunnan sijaiseksi. Nämä rakkauden seikkailut saattavat edes vähäsen vaihtelevaisuutta ja runollista väritystä kalossien muuten yksitoikkoiseen elämään.
Muuta säätyrajoitusta kuin edellä mainittu erotus kokokorkeitten ja puolikorkeitten sekä matalain naisten kalossien välillä tuskin huomataan kalossien kesken — paitsi ehkä se että kankeat nahkakalossit tavallisesti kuuluvat sotilassäätyyn. Tahi oikeastaan ovat sota-aseina riitaisella herrasväellä.
Täysikorkeat, puolikorkeat ja naisten matalat kalossit muuten elävät hyvin rauhallisesti keskenänsä eteisessä, vaikka heidän omistajansa sisähuoneissa saattavat olla hyvinkin riitaisia. Naisvapautuksen aate on kalossimaailmassa täydellisesti toteutunut. Miesten kalossit eivät ensinkään halveksi eivätkä sorra naisten kalosseja, vaan elävät mitä suloisimmassa sopusoinnussa.
Likarapakosta kuraan ja kurasta likarapakkoon, ulkoa eteiseen ja eteisestä ulos kulkee kalossien elämän juoksu. Ei siis ole kumma, että he kylmästä ja kosteasta ilmasta usein saavat nuhan ja yskän, josta syntyy kovempiakin tauteja, ja ne heidät vihdoin kuolinvuoteelle kaatavat. Jos kalossit ovat herrassukuiset eli kokokorkeat, niin he hyvin pian saavat herrasväessä tavallisen »rintataudin». Sangen rumasti repeää kalossien ammottava rinta, jota nähdessään niiden omistaja vetää syvän huokauksen ja koettaa muistella, montako viikkoa ne kestivät.
Alhaisemmat eli puolikorkeat kalossit monasti seuraavat ylhäisten tapoja, kuten sangen paljon tehdään tässä maailmassa. Usein he myöskin sortuvat yskän vaikuttamaan päänkivistykseen, joka sekin ajan pitkään vaikuttaa kuoleman. Ensin lähtee tukka päälaelta, sitte tuo paljas paikka vähitellen laajenee, kunnes peitteensä on menettänyt onnettoman kalossin kovaonninen pää, jota ihmiset kantapääksi eli »kannaksi» sanovat. Tuota palelevaa kalloa kokevat sitte suutarit peittää parhaan taitonsa mukaan: kalossiukolle tehdään päähän nahkainen patalakki, kalossiakalle taas tietysti ostotukka. Mutta turhaan useimmiten raukeavat suutarin ponnistukset lääketieteen alalla. Kalossivanhukset eivät tahdo tottua patalakkiin eikä ostotukkaan, vaan semmoinen on hyvin nopea putoamaan — varsinkin kun heidän päänsä tavallisesti on alaspäin.
Näin taudin voima yhä kiihtyy ja paisuu, suuremmaksi ja suuremmaksi kasvaa halkeama rinnassa, ja aina kamalammin irvistelee kulunut kantapää. Hyvään aikaan ei heidän omistajansa näy tuota huomaavankaan. Kylmäverisesti hän kalossiraukkoja laahaa perässään, huolimatta heidän vaivoistansa. Eikä mikään hyväntekeväisyysseura — ei eläinsuojeluyhdistyskään — ojenna heille pelastavaa käsivarttansa.
Mitä sitte kalossien historiassa seuraa on synkkää ja murheellista. Heitä varten ei ole mitään eläkelaitosta ei edes vaivaistaloa. Aikansa palveltuaan ensin herrasväkeä sitte herrasväen piikoja pyykin huuhdontaretkillä heidät heitetään ulos rikkatunkiolle kuolemaan ja mätänemään.
Eikä heidän henkensä edes ole vakuutettu. Isäntä ostaa uudet kalossit ja niillä komeillessaan on hän jo unhoittanut vanhat.
Niin käy tässä maailmassa! Kiittämätön ihmissuku ei muista hyväntekijäinsä töitä, ei huomaakaan kalossien suurta arvoa. Mutta tehkäämme me poikkeus: ottakaamme esimerkkiä kalosseista, ja varsinkin heidän hyvästä sovustaan! Ajatelkaa että on suuri kokous, ylioppilaskokous tahi eduskunnan istunto, ja sisällä riidellään, että luulisi herrojen tahtovan käyttää toisin ajattelevia ravinnokseen — mutta vilkaskaapa eteiseen: siellä näiden riitaisten herrojen kalossit katselevat toisiansa suloisimman sovinnon silmäyksillä, ja kuka tietää, mitä rakkausseikkailuja heillä vielä on tekeillä. Saattavat ehkä pahimmat riitaveljet poislähtiessään saada toistensa kalossit.
Toivoni on, että ihmiset eivät riitelisi, vaan lepäisivät rauhassa, niinkuin heidän kalossinsa ulkona oven pielessä.
Pitäköön jokainen myös mielessään kalossien surullisen lopun ja varokoon, ettei vanhana, kun on käynyt maailmalle tarpeettomaksi, joutuisi kiittämättömän yhteiskunnan hylyksi, rikkatunkiolle!