VANHASTA AINEKIRJOITUSVIHKOSTANI.
Kun sattumalta löysin vanhan ainevihkoni muun rojun joukosta ja kääntelin sen lehtiä, muistin opettajamme toisenkin kerran sanoneen aineistani puuttuvan »jäsennystä, sopivaa muotoa ja järjellistä sisältöä». Virheitä niissä sensijaan oli riittävästi. Tässä on pari senaikaista kirjoitusnäytettä, varustettuina opettajan huomautuksilla.
1. Hyvästijättö muuttolinnuille.
Kunnioitettavat muuttolinnut! [Puuttuu johdanto aineeseen. Opett. huom.]
Jos puhun suuni puhtaaksi, niin paljoa suuremmalla mielihalulla minä Teitä keväällä tervehdän kuin nyt jätän hyvästi. Mutta luonnon pakko [Ainekirjoitus on säädetty säännölliseksi oppiaineeksi eikä sitä sovi sanoa »luonnon pakoksi». Opett. huom.] ja asianhaarat, jotka eivät ole minun eikä Teidän vallassanne, vaativat minua tällä kertaa pyytämään Teitä hetkeksi keskeyttämään matkanne ja lepuuttamaan siipiänne vaikka tässä kaupunkimme pitkän sillan kaiteilla. Minä sitte astelen välitsenne kuin pappi katkismussaarnan jälkeen, ja Te kuuntelette, mitä minulla olisi Teille sanomista. Minulla — köyhällä miehellä, joka en kykene kanssanne matkustamaan rahan puutteen tähden, ja joka olen niin rasitettu henkisellä työllä, etten ole voinut harjoittaa ruumistani lentämään, enkä uinnissakaan pysty Teille kilpailijaksi.
Kun Te tänne ensin keväällä tulitte, täytyy minun tunnustaa, etten lukupuuhain tähden ehtinyt Teitä tarpeellisella kunnioituksella ja kohteliaisuudella vastaanottaa. Usein saitte turhaan minua lauluillanne tervehtiä. Minä vain tuumailin, että »mitähän ne lehtorit laulaa», kun ei ota läksyt asuakseen päässä. On näet meillä kouluissa se järjestys, että keväällä on pojilla [Ainoastaan laiskoilla ja huolimattomilla. Opett. huom.] yhtä tiukka pääsö ylöspäin, kuin jokijäällä alaspäin.
Kuitenkin minä Teitä kohtelin paremmin kuin etelämaissa kuuluvat tekevän. Puhtaalla omallatunnolla voin vakuuttaa, etten tänäkään päivänä tiedä, mille laululinnun liha maistaa.
Aina kun lomaa sain, astelin metsäteitä, kuuntelin ja ihailin Teitä. Vieläpä väliin koettelin, kuinka minun bassoni taipuisi hra Lahorastaan säveleihin. Mutta uskon minä, että sääliksi Teille kävi, kun näitte sen basson haltijan aina aamusilla neljännestä vaille kahdeksan, kirjat kainalossa astuvan kouluuni päin. Surkuteltava koulumestarin alku, toisten koulittavana. — Kunpa olisin sensijaan saanut kuusen oksalla heilua ja laulella ylistyslauluja kultani ihanuudesta!
Minkä kultani?
Se seikkapa juuri mieltäni enimmän painoi ja saatti minun murehtimaan kovaa kohtaloani, kun näin Teidän lemmenliittoja rakentavan ja perustelevan pesän pohjaa. Minulla onnettomalla kun ei ollut viitteitäkään sinnepäin! [Nämä lauseet olisivat hyvin hyvästi saaneet jäädä pois. Opett. huom.] Mutta ollappa minulla hra Tiklin punaset posket, niin eri silmällä silloin tytöt katselisivat minuun. Eiköhän herahtaisi silmistä rakkauden kyynel, kun ei kukaan näkisi? — Entä se pesän laitto sitte! Minun suhteeni se on johtokuntain ja ylihallitusten vallassa, saanko sitä ollenkaan, ja minkälainen se tulee.
Sitte kesän pitkään meidän kohtalomme jossakin määrässä muuttuivat. Teidän täytyi olla toimessa, jos satoi taikka paistoi, ja lentää itikkain perässä, varsinkin senjälkeen kun perhe-elämän varjopuolet — ne velvollisuudet — alkoivat ilmestyä. Todellakaan en minä tahtoisi ottaa Teidän lapsianne kortteeriin ja talon ruokaan. Minä elin kesäkauden enemmän helpoilla päivillä ja hyvillä ruu'illa. Eikä ollut minulla mitään muuta maallista huolta kuin »ehdot» soitannossa; ja sitäkin taidetta Te harjoititte monta vertaa enemmän kuin minä.
Loppukesällä en mitenkään olisi tahtonut vaihtaa virkoja hra Sorsan kanssa, vaikka olisin maailman etevin uimamaisteri. Opettaa semmoista poikajoukkoa uimaan ja tehdä senkin seitsemän sukellusnäytettä pyssymiehen edessä!
Koska herroilla näyttää olevan kiire, lopetan nämä kesäiset muistelmat tähän. Toivon että ensi kevännä taas terveinä tavataan, ja sitte voin jatkaa.
Ainoa paikka, johon omasta puolestani tohtisin kutsua herroja lähtökahville, on raittiusravintola. Mutta pelkään, että ovat sielläkin kovin ahneita lintupaistille.
Hyvästi sentähden! »Klöm int port!» [Ei sovi käyttää vierasta kieltä, varsinkaan kun sitä ei osaa. Opett. huom.]
2. Sivistyksen arvosta.
Kun [»Kun» on nolo sana alkuun. Opett. huom.] viime kerran sillalla kävellessäni jätin hyvästi muuttolinnut, luulin ensimäisessä alakuloisuuden puuskassa, ettei koko pitkänä talvena saa kuulla muita laululintuja kuin variksia ja heidän vertaisiaan. Tästä väärästä luulosta herätti minut heleä kukon laulu kaupungilla.
Siitä johduin mietelmiin, joita en tahdo yksityisenä salaisuutenani pitää.
Kansalla on arvoitus: »Miksi kukko laulaa silmät kiini?» — ja siihen on vastattava: »Kun se osaa virtensä ulkoa.» Siinä on kyllä perä. Mutta toiselta puolen: mitä hyötyä kukolla olisi silmiensä auki pitämisestä, kun hän kuitenkaan ei osaa lukea? Ajatelkaa mihin pulaan hän joutuisi, jos kerran unhottaisi virtensä, eikä likiseuduille sattuisi muita kukkoja! [Sopimaton johdanto. Sen ohessa on koko aine käsitelty väärältä kannalta. Opett. huom.]
Jos kerran koittaisi maassamme aika, jolloin kukot osaisivat käyttää
»Sävelistöä» ja »Kansanvalistusseuran nuottivarastoa» ja laulaa suoraan
nuoteista, niin tottamaar ei suuresti kaivattaisi muuttolintuja.
Pohjolan talvet olisivat yhtä laulurikkaat kuin kesätkin.
Tosi on että sen hauskuuden saavuttamiseksi tarvittaisiin paljon laajentaa ja lisätä kouluja, perustaa monta uutta kansakoulua joka kuntaan. Mutta ajatukselle ei mikään ole mahdotonta, ja mahdottomistakin ajatuksista voi olla jotain hyötyä. [Tavallisesti niistä ei ole mitään hyötyä. Opett. huom.] Enkä minä ole ensimäinen, näihin mietelmiin joutunut. Vanhoissa aapisissa oli kuva, joka esitti kukkoa opettamassa ihmisen lapsille lukutaidon alkeita — vaikka sillä lienee enemmän tarkoitettu kuvata opettajan luonnetta kuin opetustaitoa. [Tämä hävytön lause on pyyhittävä pois. Opett. huom.]
Meillä ihmisillä on paljon syytä iloita saavutetusta sivistysmäärästämme ja kehoitusta käyttämään sitä oikein, jos katselemme, mitä nelijalkaisilta kumppaneiltamme täällä maanpäällä puuttuu.
Oikein kävi säälikseni tässä vasta erästä koiraa hänen oppimattomuutensa tähden. Hän oli yksinkertainen maalaispiski, juoksi uskollisesti rumpalin jälestä nurkalta nurkalle ja kuunteli, kuinka tämä julisti, että koirat meidän kihlakunnassa ovat sadan (100) markan sakon uhalla pantavat kiini. Sokrates kuunteli levollisena kuolemantuomiotansa, sillä hän oli vakuutettu siitä, että kuolemansa jälkeen pääsee sangen siedettäviin oloihin. Mutta kysymyksessä oleva koira oli levollinen tietämättömyytensä tähden. Jos hän olisi ymmärtänyt rumpalin tarkoituksen, olisi hän varmaan viipymättä matkustanut toiseen kihlakuntaan.
Jos hevoset tuntisivat mitä laki säätää eläinrääkkäyksestä, niin saisipa kihlakunnanoikeus istua ympäri vuotta tutkimassa heidän kanteitaan, ja eläinsuojelusyhdistykset muuttuisivat asianajotoimistoiksi.
Ei tarvitsisi pelätä eläinten menevän vieraille laitumille, kun veräjällä sakkotauluista näkisivät, että se on kielletty. Eikä tarvitsisi etsiä kissoja maitohuoneesta, jos he oppisivat odottamaan siksi, että maito on separeerattu, jolloin saadaan enemmän kermaa kuin suoraan pytyistä kuorimalla.
Riikinkukot varmaankin lakkaisivat muiden nähden komeilemasta suurella pyrstöllään, jos he kirjallisuudesta näkisivät, kuinka vakavat ihmiset heitä ylenkatsovat. Tosin on maailmassa olentoja, jotka komeilevat riikinkukoilta saaduilla höyhenillä, vaikk'ei heidän ruumiinsa ollenkaan niitä kasva, — olentoja, joita ei millään järkevillä syillä voi taivuttaa luopumaan ruumiinsa rakennukselle aivan vieraista koruista. Riikinkukon pyrstön on sentään luonto hänelle lahjoittanut.
Voisi vielä aavistaa, kuinka suuressa määrässä tämä sivistystyö edistäisi tieteitä. Kun jokainen eläin itse kykenisi selvittämään ruumiinsa rakennuksen ja elintapansa; kun saisi kuulla luentoja ruohokasveista kotinavetassaan, niin paljoa vähemmän kuluisi aikaa ja varoja luonnontieteellisiin opinnoihin. Valtioiden ei tarvitsisi kustantaa kalliita retkikuntia eikä rohkeain miesten tarvitsisi viettää talveaan jäissä ja pakkasessa, jos jääkarhut tekisivät tieteellisiä havaintoja napaseuduilla.
Muutamia haittoja saattaisi meille ihmisille olla tästä eläinkunnan sivistämistyöstä. Neekerien vapautuksesta oli tappiota heidän valkoihoisille isännilleen. Niin tässäkin. Vanhoille piioille ei jäisi muuta seurakumppania kuin kahvipannu ja kortit. Kun mirri saisi tietää, että hänen emäntänsä on vanha piika, jättäisi hän tietysti heti semmoisen emännän. Karhut saisivat sanomalehdistä tiedon, milloin metsästysseuroja on liikkeellä. Kärpäset eivät enää menisikään semmoiselle paperille, jossa jollakin sivistyskielellä saisivat lukea: »Kärpäsen myrkkyä.»
Vai kuinkahan kävisi? — Osaahan juomarikin lukea pullon kylessä sanan: »Viinaa» tai »Rommia», ja kapakkaan tullessaan näkee jo toisia kellistyneen kuin kärpäset myrkkypaperin laidoilla — mutta arvelee vaan, että eihän tuo ehkä häneen pysty. [Ainoa järjellinen ajatus koko aineessa. Opett. huom.]