KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.
Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli toisia lomalta tulevia reserviläisiä.
Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta eikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka muistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat maalaisveljiänsä vastaan.
Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä, takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.
Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä joku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.
Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.
Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.
"Tunnetko tuota koiraa?"
"Ei ole minulla kunnia tuntea."
"Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa."
"Elähän loukkaa meidän vääpeliä!"
"En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?"
"Taitaapa olla."
"Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka kymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen ryhti?"
"Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!"
"Jaa, mutta tuollaista koiraa —! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan musti. Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin."
"Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä hyvästi syötetyitä herraspiskiä."
"Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki
Vahti takasin portin taa."
"Rauhan mies."
"Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes, kun ei ole sitä luontoa."
"Eikä tarvista."
"Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini kunniantunnosta."
"Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan löytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin hienorotuisista.
"Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri sähisee sitkeää kiukkua."
"Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen opetettu."
"Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? — Vaikuttaa ehkä kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin. Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!"
Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille päin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä kahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen Hamulan Vahtia.