HOUSUT LIIAN OHUET. — SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.
Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut. Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.
Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.
"Elä sinä perkele lyö!" kiljasi Ryhänen.
"Ei saa kiroilla", muistutti aliupseeri rannalta.
"Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita puhuteltavan arvonimi."
Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä, terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla — ja juuri sitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata puhdistuspumaadaa.
Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa "isänmaan poveen." Oli saanut kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee."
"Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan yhdet housut", selitti
Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.
"Mihenkäs se nyt taasen meni?" kysyi kapteeni.
"Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni."
Siivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu. Mutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet niinkuin sanat?
* * * * *
Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän joutui tuontuostakin "kiiniottoon", sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi "kiväärin alla", istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä. Ruumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli vahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla kuin täällä — ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei olisi ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies, monta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen verilleen — tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan se näkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä, millä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan — ottipa niskaansa toistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska edes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.
Hän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä vaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla vapaudessaan!
Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan vastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan mehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä hyväilemään Ahostakin, mutta tämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti hymyillen otti Korpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.
Mistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?
Oli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä pois.
Harjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa. Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte lääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut hänelle kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon, että pääsisi pois sotapalveluksesta.
"Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä."
Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko Annaliisan poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.
Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli mennyt.
Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki. "Vahingossa" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.
Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä arvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.