SOTAMIEHEN OLEMUS JA TARKOITUS.
"Ras, vaa, rii, tiree, ras, vaa, rii, tiree."
Siinä se sotamarssi, jota lakkaamatta harjoteltiin. Kolmen viikon kuluttua osattiin ihan sujuvasti kaikki jalka- ja kivääritemput; neljännellä jo syvästi ylenkatsottiin siviilimiestä ja siviilivaatetta. Eikä näihin taitoihin paljokaan lisää tullut niinä yhdeksänä viikkona, mitä sitte vielä palveltiin.
"Miks' ei saa panna kivääriä olalleen sillä lailla kuin se liukkaimmin menisi? Miks'ei ruveta ampuma-asentoon ilman kymmeniä temppuja ja jonkinjoutavia mutkia? — Niin, miksi koiralle ei pistetä sokeria suoraan suuhun, vaan asetetaan se kuonolle, luetaan yks, kaks, kolme — ja sitte vasta saa koira kiepsauttaa makupalan sinne, mihin se alkujaan oli menevä."
Kenellä oli näin kapinallisia ajatuksia?
Sillä hienohipiäisellä ylioppilaalla, jolla oli omat teettämänsä housut, kun ei näet kelvannut talon tarjous — eikä olisi hänellä ollut sanottavasti sisällystäkään pantavana noihin kruunun kaatioihin. Ei lähtenyt herra potaatin kuorintaan, söi kaupungilla, makasi voimistelutunnit, tuli aamusilla ampumaradalle kun joutui, eikä käynyt sisäharjoituksissa. Sanoi luutnantin edessä suorittaneensa yksityistutkinnon koko "käsikirjasta." Ainakin hän kiusaksi asti vaivasi luutnanttia siviililäisillä aatteillaan.
Luutnanttia ei toki voinut sanoa liian sotarakkaaksi. Oli hyvin sievä ja oppinut mies. Piti pyhänseutuna komppanialle luentoja muurahaisista, sienistä, auringosta, kuusta ja tähdistä sekä siitä, kuinka tämä maapallo on syntynyt suuresta tulipommista. Hän oli pitkä ja solakka, eikä kasvoissakaan olisi naisväellä pitänyt olla muistutuksen syytä, vaikka päällimäisen tuoreuden kyllä oli paljo luku vienyt.
Onko sotaväessä uskontoa?
On! Joka iltahuudon jälkeen luetaan Isämeitä täydellä vatsalla, kirkkoon lähetetään sunnuntaisin komennuskunta, ja kun syömään ruvetaan, kuunnellaan lusikka kourassa, kuinka vetreäkielinen mies sivauttaa rukouksen "kaarneen pojista." Jos se ei tunnu lähtevän niin joutuisasti kuin miesten vatsa vaatisi, tarttuu lähin aliupseeri keskeltä kiini ja riuhtasee ruokaluvun yhdessä vilauksessa loppuun, yli kivien ja kantojen — "aamen!" Silloin on jo useimmalla lusikka vadissa ja pala suussa.
Mutta Ahonen, se ylioppilas, väitti ettei sotamiehen uskonto ole kristinuskoa, koska hänelle ei opeteta mitään Aaprahamista, Iisakista ja Jaakopista eikä kuningas Taavetista ja hänen suvustaan, vaan Venäjän keisarista ja häntä ympäröivistä tähtisikermistä. Se on kaldealaista tähteinpalvelusta, niin hän sanoi. Katkismuksenkin hän oli kyhännyt nuorelle sotamiehelle, yksinkertaiseen muotoon:
Vänrikill' on tähti yksi, aliluutnantilla kaksi, kolme niit' on luutnantilla, neljä alikapteenilla, mutta kapteen' on paljas kuin kuu.
Everstillä ei oo yhtään, eikä kenraalilla mitään, kolme everst' luutnantilla, kolme kenraal' luutnantilla, kahteen kenraal' majuri tyytyy.
Kunniata tehdä nuille muista, tähdille ja kuille, myös lipuille, standaareille, vaan ei tarvis vertaisille. — Karta siviililäistä konnaa!
Viimeinen säe oli veisattava muissa värsyissä kahdesti, vaan viimeisessä kolmasti.
Kunnianteon ohessa on sotamiehen tarkoituksena taistella valtakunnan ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan. Ahonen puolestaan ei koko sotaväessä-oloaikanaan sanonut nähneensä muita vihollisia kuin ruostepilkkuja kiväärissään, sekä sisällisiä että ulkonaisia.
Niinmuodoin olisi sotamiehen ulkonaisessa elämässä nämä kaksi pääkappaletta: kunnianteko ja kiväärin puhdistus.
Entäs sisällisessä? — Ahosen mukaan siinä on myös kaksi pääkappaletta: lomalippu ja rakkaus.
Mutta luutnantti sanoi Ahosen oppia vääräksi opiksi. Minä en tiedä.