LÄHTÖPÄIVÄNÄ.
Oli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus. Muut näkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan päällikkö teki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin lähenneltävä mies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman pahalla päällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa plutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput, ampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka pölisi.
Hän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin, Napoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin Napoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön sallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei tehnyt edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella maalattu viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks'ei hän saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta tulleilla?
Nyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli pantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi. Hammasta purren hän sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä niin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.
Hänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se kesti kauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti kurkku käyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: "Voina!" (Lepo!)
Siinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:
"Hyvällepä tuo jo onkin."
"Onko mitä sanomista?" kysyy aliupseeri kivakasti.
"Ei muuta kuin että hyvää se voina jo tekee."
"Vai niin, vai jo te luulette olevanne täältä irti? Taidatte hyvinkin olla miehiä mielestänne?"
"Kylläpä se niskakarvoja pöyhistää, kun tästä koiran virasta pääsee."
Koko tänä päivänä ei kuultu vastauksiin liitettävän "herra aliupseeria". Mutta plutoonanpäällikkömme oli niin tuohuksissaan, ettei huomannut tarttua siihen, mistä olisi päässyt kiini.
"Mirnaa! — Pikom mars!" (Reilaan! — Juoksuun mars!)
Ja taas alettiin laukata. Nyt se meidät ajoi kasarmin aitausta vasten ja siinä hyppyytti yksillä sijoilla, ettei hänen tarvinnut itsensä juosta; seisoi vain vieressä ja luki tahtia ihan läkähtyäkseen: "ras, vaa, rii, tiree". Mutta jaksettiin sitä nyt mekin ja polettiin uhalla, kun oikein pureuttiin. Muut plutoonat katselivat ihmeissään tätä leiskettä.
Täytyi lopulta taas antaa lepoa, kun ei enää tahtonut miehellä kieli suussa kääntyä.
"Tulipa sitä nyt tehdyksi taivalta!" sanoo Ryhänen.
"Mitä taas on tuikuttamista?"
"Että hyvästi sitä juostiin."
"Mitenkä hyvästi?"
"Melkein tuolle aidalle piisattiin."
"Eikös — tuota — minulla ole valta juoksuttaa?"
"Ei sitä toki muuten olisi juostukaan."
"Häh?" kiljasee aliupseeri, nyrkki ojona. "Vastaatko puheesi, mies?
Sanoppas toisen kerran se sana!"
"No, ei sitä nyt muuten olisi juostu, jos Teillä ei olisi valta juoksuttaa."
"Vai haluttaa sinua vielä pääsinpäivänäsi putkaan! Vai ei minulla ole valta juoksuttaa? Kysytäänpäs kapteenilta!"
"Kysykää vain", kuului vihainen murina koko plutoonasta. "On tässä vierasmiehiä."
"Voipas pirkule, ettei ole ryssän laki!" lausui aliupseeri katkerasti ja poistui vähä ulommaksi. Taisi sentään huomata itsekin joutuneensa jo pois suunniltaan. Mutta kun meiltä ei häläkkä loppunut, hän pyörähti yht'äkkiä takasin ja muisti, että:
"Rivissä ei saa äännellä!"
"Saapi levon aikana!"
"Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään virkatoimessa?"
Kuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.
"Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! — Turiskaapas nyt, jos on luontoa!"
Semmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.
Iltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa vaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä kirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se hupeni kolmen kesän yhteishenki.
Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.
Palvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan jäähyväispuheen:
"Te tairatte olla kotianne menossa?"
Ei hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan loisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.
Kapteenin mentyä lausui vääpeli puolestaan muutamia sanoja erojaisiksi.
"Nyt teille on annettu se oppi, kuinka miähiä tapetaan" — siitä hän lähti, ja puhui sitte kuin poika tulevista sodista ja taisteluista, "joista kumminkin jumala isänmaata varjelkoon". Mutta jos milloin tarvis tulisi, niin toivoi hän, ettei saisi syytä hävetä olleensa tämän komppanian ensimäinen vääpeli.
"Perhanasti", hän sanoi lopuksi, "perhanasti teitä täällä on trahvattukin, siihen vähäseen aikaan nähren; tihiään annettu putkaa ja piikkipostia. Mutta siitä teirän ei ränttää olla karmialla miälellä… Olen ma ittekin monessa liämessä keitetty, enkä ole tän valkiammaksi tullu.
Vilu ja nälkä on kumppalinan' ollut
Tonavan toisella pualella.
Vaan mitäs niistä nyt! — Rajuimmallani olin, kun otin pestin kaartihin, ja samana päivänä ne rahat ryypättiin. Neljä kamraatia oli mua kantamassa kasarmiin sinellin päällä kuin paarilla — enkä sittenkään meinannu pysyä. Siitä sain viikon pimiää. Ja se mulla oli ensimäinen palvelusviikko. Mutta sotamiäs tuli, ja helvetin hyvä."