PYHIINVAELLUS 19:LLÄ VUOSISADALLA.
Ennen Ruotsin vallan alkuaikana sanotaan Suomessa olleen pappeja niin harvassa, että useimmat ihmiset näkivät niitä ainoastaan kerran eläissään, nimittäin silloin kun menivät kastettaviksi. Sillä siihen aikaan ei ihmisiä viety, kannettu kasteelle, vaan he menivät itse. Kesällä ei päästy kulkemaan kymmenpenikulmaisten soiden takaa, ja talvella taas olisivat lapset niin pitkällä matkalla paleltuneet. Vasta sitte kun itse kykenivät hiihtämään parikymmentä penikulmaa yhteen menoon ja siitä saivat lämpimänsä, vasta sitte he pääsivät hakemaan ristinmerkkiä otsaansa ja partaisiin kasvoihinsa. Muuta etua ei tästä ollut kuin etteivät suinkaan sen ajan miehet itkeneet kummien käsivarsilla ja sillä tavoin häväisseet sukupuoltaan.
Nykyään on meidän maassamme piispoja melkein yhtä harvassa kuin silloin oli pappeja. Mutta nykyinen aika on kuitenkin entistä paljoa onnellisempi, siitä syystä että tavallinen ihminen tarvitsee piispaa paljoa harvemmin kuin pappia. Monta ihmistä on elänyt ja kuollut, näkemättäkään piispaa. Vieläpä elänyt niin, että kelpaa muille esikuvaksi, ja kuollut kadehdittavan "kauniin" kuoleman. Eikä piispa saata tuntea kuin pienen osan hiippakuntalaisistaan. Suurimman osan sieluista hänen täytyy tehdä tili kirkonkirjain perusteella.
* * * * *
Minä en ole nähnyt muita piispoja kuin Kuopion piispan. Ja siitäkin on jo vuosia.
Oli syksy myöhä, rannat jäässä. Väinölännientä lakasi jääkylmä tuuli, ja vaikka oli sunnuntai-ilta, ei siellä ollut kävelijöitä muita kuin minä. Kauan en siellä kestänyt minäkään, kun jo piti kääntyä pois. Palatessani näin eräässä niemen puoleisessa talossa pidettävän jotain kokousta. Väkeä oli paljo. Läksin joutessani katsomaan, mutta huoneeseen ei ollut yrittämistäkään. Kaikki paikat olivat ihan täydet, etehistä ja ulkoportaita myöten. Useita näkyi kääntyvän takasin ovelta, semmoisiakin, jotka olivat tulleet jo ennen minua. Tuossapa täytyi kääntyä meidän talonrouvankin. Hän ei ollut ollenkaan sovinnollisen eikä kristillisesti kärsivällisen näköinen, niinkuin olisi voinut odottaa hänen uskonnolliseen maineeseensa nähden. Murahti vaan hammastensa raosta katkerat sanat: "Lie tuota kumminkin taivaan valtakunnassa tilaa!"
"Mikä kokous täällä on?" kysyin häneltä.
"Piispa pitää selitystä."
"Saapiko sinne mennä?"
"Saa kyllä, jos sopii. Vaan ette Te sinne sovi, enemmän kuin minäkään.
— Mutta joutaisitteko, Jääskeläinen, huomenna meitä soutamaan
Vaajasaloon? Minä lähden sinne Stenströmin vanhan rouvan kanssa, ja
Koivusaaren ryökkinät tulevat mukaan, ja ehkä Ahlgrenin vanha rouva.
Joudatteko, kuulkaapas?"
"Joudanhan minä muuten, mutta ei nyt ole enää mikään venekulun aika.
Saattaa yöllä jo jäätää selän umpeen."
"Ei suinkaan se vielä ensi yönä mene. Näin tärkeässä asiassa ei auta katsoa, jos saa kärsiä vähä vaivaakin. Siitä saa kuitenkin satakertaisen palkinnon. Lähdettehän Te?"
"No, miltä aamulla näyttää."
"Kiitoksia, kiitoksia!"
Sen varmemmaksi minä en luvannut, mutta rouva pakotti minun heti
viemään sanaa Stenströmin ja Ahlgrenin vanhoille rouville sekä
Koivusaaren vielä vanhemmille neidoille, joita oli kolme kappaletta.
Heidän piti kokoontua meidän talonrouvan luokse huomenaamuna kello 10.
Tuli huomisaamu. Selkä ei ollut mennyt jäähän, vaikka oli kylmä. Tuuli tavattoman tuimasti, niin että soutamaan lähtö minusta oli ihan hullutusta. Mutta nuo määrälleen kokoontuneet kolme rouvaa ja yhtä monta neitoa eivät ottaneet kuullakseen mitään estelyitä. Ja vähä alkoi tuntua minunkin povessani siltä, että tämä matka saattaa olla hyväksi. Kun ottaa nähdäkseen noin paljo vaivaa jumalansanan tähden, niin ehkä sen kerran vielä ilolla löytää edestään. Eikä minun, vanhan syntisen, elämässäni tähän asti suinkaan ollut liian paljo tällaisia valokohtia.
Myönnyin siis, ja lähdettiin rantaan. Vene oli jäätynyt teloilleen, että tuskin sain sitä irti. Työnsin sen jään reunalta veteen.
Peränpitäjäksi rupesi Stenströmin vanha rouva, joka yleensä oli tunnettu miehekkäästä luonteestaan. Hän ajoi tavallisesti itse hevosta, ja kuului tappaneen lampaitakin nuorempana ollessaan. Nyt hänet täytyi kumminkin sitoa nuoranpätkällä perälautaan kiini, sillä hän pelkäsi voivansa nukahtaa; oli kuullut, että semmoisessa tapauksessa joskus oli perämies pudonnut venheestä.
Näin varustettuina lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hyvästi, sillä meillä oli myötätuuli. Veneessä tietysti puhuttiin yksinomaan uskonnollisista asioista. Niihin olivat matkatoverini hyvin perehtyneet. Sentähden en oikein voinut käsittää, miksi he vaativat kuullakseen yhä lisää tältä alalta. Eihän useimmilla ollut puoltakaan sitä tietoa, mikä heillä oli. He olivat hyvissä perheissä syntyneitä ja erinomaisen huolellisen kasvatuksen saaneita. Eikä kukaan heistä ollut tehnyt mitään mainittavaa syntiä, sillä siihen heillä ei ole ollut tilaisuutta, jos joskus olisi haluttanutkin.
Kuta kauemmaksi tultiin, sitä raskaammaksi kävi soutaminen. Vesi jäätyi airoihin, jotka siitä syystä yhä paksunivat. Maantieteen oppikirjoissa tosin sanottiin, että yksi Suomen piispoista asuu Kuopiossa. Mutta siihen aikaan se asui Vaajasalo nimisessä Kallaveden saaressa, joka juuri näkyi Kuopioon. Nyt soutaissani minä vasta oikein tunsin, kuinka suuri virhe niissä oppikirjoissa oli.
"Että niitä voipi olla semmoisia, jotka eivät usko!" siitä tärkeästä asiasta keskusteltiin koko loppumatka, ja päätettiin se ongelma esittää piispan, ratkaistavaksi. "Hän sen kuitenkin osaa selittää paremmin kuin kukaan muu."
Vihdoin tultiin Vaajasalon rannalle jään reunaan. Sain siinä murtaa jäätä ja tehdä jos jotakin, ennenkuin sain matkatoverini maihin. Kun vielä päästin peränpitäjän siteestään, oltiin valmiina lähtemään maamatkalle. Piispa näet ei asunut rannalla, vaan keskellä saarta tornissa, joka ulottui puiden latvojen yläpuolelle.
Tornin juurella oli piispa vastaanottamassa vieraitaan. Ja silloin minä hänet näin. Toiset menivät sisälle piispan puheille, minä vetelin renkituvassa unia, kootakseni voimia paluumatkan ponnistuksiin.
* * * * *
Ilta alkoi jo hämärtää, kun rupesimme lähtöpuuhiin. Piispa saattoi meidät rannalle ja omin käsin auttoi venettä irti. Toivotti vielä onnea matkalle.
Pakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran kääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se heilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto; milloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan parilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin hänet nuorittanut niinkuin mennessäkin.
Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän piti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri olivat tulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan varjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään, paatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin halusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin semmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.
Kun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari kilometriä soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki mitään eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet pyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat matkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä jalkasin kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä osaisi laskea rannalle eikä "Akkaluodolle", joka on laaja kari lähellä Itkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.
Mutta yht'äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut irtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa tuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta tuskin siellä olikaan enää ketään asukkaita näin myöhällä.
Kaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan saakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin kantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta neuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää vettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä kuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:
"Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman vuotiset synnit —"
"Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!" sanottiin minulle.
He olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä soutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun ei ollut painoa sisässä.
Rantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei näkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla, toisten tähtien joukossa.
Kuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja kuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset taas, vaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä mennä kirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.