LIINAHARJA.
Viralliset kilpa-ajopäivälliset olivat aikoja sitten päättyneet, mutta Seurahuoneen "juhlasali" oli vielä täynnä väkeä. Äskeinen juhlallinen mieliala oli muuttunut suureksi innostukseksi. Tunteet lainehtivat hevosmiesten povissa. Koko sali näytti lainehtivan tupakansavussa ja nousuviinassa.
Käräjäkirjurien ja lääninkanslistien pöydässä olivat sentään hevosasiat jo saaneet väistyä roskaisten oikeusjuttujen tieltä. Ainoastaan joku nuorempi koetti vielä saada sanotuksi jotain "Jormalaisen Liinaharjasta", vaan hänen ei onnistunut siihen kiinnittää huomiota. Keskeyttämättä vanhemmat vain jatkoivat juttujaan.
Maalaisten pöydissä taas jokainen puhui omasta tai "setänsä" hevosesta, eikä yksikään välittänyt toisen puheista. Itsekukin tahtoi kuulla omaa säveltään yhteisessä törinässä. Välistä kuitenkin joku löi nyrkkiä pöytään ja sai kuuluville: "Semmoinen p——leen tamma kuin sillä Jorm——", mutta törinä nieli lopun.
Itse hevosystäväinkin pöydässä, jossa etevimpäin hevosten omistajat sekä palkintotuomarit istuivat, oli jo muuan kaskuniekka kertomassa, kuinka hän kerran oli peijannut saituri Liimataisen syöttämään sahajauhoja hevoselleen.
Se oli valitellut viljan kalleutta hänelle. "Senpätähden minä olen jo pari viikkoa syöttänyt sahajauhoja", oli hän sanonut. "Oikeinko totta?" — "Ensi kerranko sinä sitä kuulet? Laita vain Koskelta hakemaan muutamia kuormia. Mutta elä käske pyytää sahajauhoja, vaan priima sirkkelijauhoja, niissä ei ole mustia." Ja se haetti kolme kuormaa ja sekotti appeeseen. Mutta hevoset katsoivat niin h——tin pitkään…
"Hei, Jormalainen! Tulithan toki takasin. Se mies ei ole syöttänyt sahajauhoja hevosillaan."
"Eikä ole itse syönyt."
Jormalainen oli paksu, lihava mies. Kasvot vaalahtavat, kylmät, riippuvat.
"Hyvä tammarotu meidän on ensikädessä saaminen", alotti valtion asiamies taas yhtä vakavasti kuin ennenkin. Samasta asiasta hän oli puhunut koko illan, ja päivällisillä siitä pitänyt innokkaan puheen Suomen tammoille. "Vahva ja hyvälahjainen kotimainen tammarotu, se on pohja, jolle sitte voidaan rakentaa. Ja ensimäinen askel siihen suuntaan on tamma-emansipatsiooni."
"Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!"
Tamma-emansipatsiooni — tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä näistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5 minutissa 49 sekunnissa, kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli viipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista annettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200 markkaan? Mikä verinen vääryys!
Oli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia orivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.
"Vankka kotimainen tammarotu" — sitä oli niin pulska sanoa, äänen ollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla. Jormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: "suomalaisen tammarodun isä".
Huomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen maamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin olutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä jaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.
Ravintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua. Sitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut, eikä raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies vain jatkoi ilonpitoaan.
Silloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:
"Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!"
Mieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle ja aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen luo ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:
"Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä… Se on niinkuin meidän perettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä —"
"Mene nyt vaan!"
"Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa… Siihen pitää niin paljo lyödä, eikä minulla olisi ollut sydäntä —" Ääni kävi itkunsekaiseksi.
Jormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja saattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:
"Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa … siinä se on…"
"Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun", sanoi Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. "Humalaan juonut itsensä", jatkoi hän pöytään palattuaan, "vaikka siivo mieshän se on muuten."
Kuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan varsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta minkäänlaista.
Ulos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä. Ensimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli ollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei osannut olla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta tupakan katku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat huumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli kapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut, ja nyt Liinaharjan takia toisen kerran.
Mitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli aikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi, tuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta. Pakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.
Eikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka kauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen lauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat hoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja hirnahti iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään hevosen puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin emonsakin, joka Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei enää vanhoillaan niin puhdasjouhinen kuin tämä.
Kehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula pysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä; kaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea, puhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma oli ollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut. Kuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin vastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät paloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle ilmestyi "5 min. 49 sek.", ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin eläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen, että hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin muutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk'ei omistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan ajajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena istua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt nousta reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki tohtinut radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta kyllä hän tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty, ennenkuin oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt ajon edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä pieksämisellä saanut pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.
Yht'äkkiä välähtää pihalle valoa, ja palanen törinää läiskähtää avaruuteen. Ulos tulee puolikymmentä päihtynyttä herrasmiestä, Jormalainen keskellä, pullo kummassakin kädessä. Hoippuroivat lyhdyn kanssa Liinaharjan luokse. Asiana näkyi olevan katsoa, kuinka Jormalainen tyhjensi pullot kauravasuun.
"Syö sinä samppanjaa, Liinaharja, hih! Mutta me juodaan", hihkui
Jormalainen ja löi hevosta kämmenellään lautaselle, että se vavahti.
Liinaharja peloissaan ei suostunut edes haistamaan koko herkkua. Seisoi
vain korvat luimussa.
"Eikö passaa ryökkinälle samppanikalja, häh?" Ei tullut apua uudestakaan läimäyksestä.
"Ei se ole sahajauhoa tuo", koetti taannoinen kaskuniekka huomauttaa. Mutta kukaan ei sille kallistanut korvaansa. Nyt oli Jormalaisen päivä, ja häntä vaan nyt huomattiin, sillä hänen palkintorahansa olivat liossa.
"Eläköön suomalaisen tammarodun isä!" sai muuan mokeltaneeksi, ja toiset alkoivat mölytä: "eläköön!"
Herrat jäivät vielä toikkaroimaan pihalle, kun Pehkonen pimeässä salaa pujahti ulos portista ja lähti astumaan majapaikkaansa. Hän oli jo ihan selvä.
* * * * *
Vasta loppuviikolla oli Jormalainen ajanut kotiinsa, hurjasti kuin aina ja kovin pahalla päällä. Palkintorahoista ei ollut mitään jälellä; ne olivat luistaneet kapakoihin ja kaikkeen pahuuteen joka penni. Mutta joutivat mennä — helposti nuo olivat tulleetkin, vajaan kuuden minutin ajosta. Oli hän tosin saanut myös kiitoslauseen "hevosen hyvästä hoidosta", vaan se ei taskua paljon lämmittänyt.
Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Päätä pakotti kovin, suu maistui pahalta, koko elämä tuntui ilkeältä. Jormalainen ei ollut ensimäistä kertaa tässä tuskassa. Aina hän oli siitä jollakin neuvolla päässyt. Varmimmaksi keinoksi hän oli havainnut liikkumisen ulkoilmassa, varsinkin jos pääsi vähä hikoomaan. Sentähden nähtiinkin Jormalaisen usein kohmeloaamuinaan lähtevän ulkotöille, vaikka hän muulloin tarkasti varoi työntekoa. Sitä keinoansa hän päätti käyttää nytkin. Otti tuuran olalleen ja meni sytemään ranta-avantoa. Pulskalta se näytti, kun isäntä itse löi jäätä; ihmetellen sitä katselivat pihasta rengit ja piiat. Kyllä siinä pian sai lämpimänsä.
Tämä työ kuitenkin tunnosti lukeutuvan vähäksi tällä kertaa. Päivällisellä ei vielä ruoka maittanut. Saadakseen elämänsä oikein korjautumaan, päätti isäntä mennä työhön iltapuoleksikin.
Pehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri lähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta halonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan heinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.
Isäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä Liinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä. Miehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas monesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa parantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain joka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon ottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.
Maantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän arveli laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa; olipa hän myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun hän nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kiiveten yhä korkeampiin ääniasteihin:
"Isä se hevosen valjasti ja käskipä pojan luistaa, hei, ajella sen hellun luo, jonka rakkaimmaksi muistaa.
Kahdeksan sataa on tarjottuna
mun liinakkotammastani.
Jos ei tuhatta anneta,
niin vetelen ma helluani.
Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä helluni hevonen maksaa. Sepä se sitte linjaarirattaita heilutella jaksaa."
Ladolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen täyttää häkkiä, poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä tuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan kuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä pyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta kävelemään. Sitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua juppasemaan kuorman jälkeen.
* * * * *
Maantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi erottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia. Lähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua juoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti: silloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä tosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo olivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset raikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi Jormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää tiepuoleen. Mutta yht'äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja Jormalainen parkasee pahasti.
Liinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra hotassut. Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen lämpäreen keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen ihmiseen ja alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.
Matkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi.
Mutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.
"Hyvä hevonen, vaan pahat tavat", sanoi muuan matkustajista. "Ei ole hennottu kurittaa."
"Eikö tuosta pahat tavat eronne!" murahti Jormalainen hampaittensa raosta.
Katkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi loppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja kääreitä. Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä kaupungista. Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin Liinaharja; sitä oli hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei niistä aikanaan millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli koetettu. Liian vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle isännälle tullessaan.
Liinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava verekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella ollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen tammarodun kehittäminen ja kasvattaminen, "vahvan ja _hyvä_lahjaisen tammarodun", niinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei hänen arvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt kun hän itse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä sillä koskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.
Liinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen lyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi väsyi, sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske piti kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki ja hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän ennenkin tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan tämmöistä. Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit olivat väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen kuulla Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan. Lautaset, selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä tihkui verta. Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään hyväilystä. Silmät olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi ikävästi Pehkosesta, vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui katkerasti, että sitä sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään, ettei kenenkään pitäisi mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille kilpa-ajureille.
Taitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi, ei haavaa paljo huomannutkaan.
Kaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika hyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen juoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden "pahain tapojen" mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo, joka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin aiheutti niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten mennä sivutsensa, jos näyttivät haluavan.
Jormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan rahapalkintoja, "hyvästä hoidosta."