MATKALLA VIIPURIIN.
Kuopiosta lähteissä oli minulla muutama markka rahaa yli varsinaisen tarpeen. Kun en ole mikään pääomien ystävä, esiinnyin Viipuriin tultuani jotakuinkin reilusti. Istuin vossikan rekeen ja käskin ajaa johonkin hotelliin, jossa saisin hiukan levähtää matkan vaivoista, kunnes voisin mennä ihmisten ilmoille, tarvitsematta häiritä heidän makeinta aamu-untaan. Kello ei näet ollut vielä kuuttakaan aamusella.
"Eikös tuossa kulmassa jo ole hotelli?" kysäsin, kun vossikka näkyi aikovan ajaa ohi. "Hotel — mitä siinä on kyltissä?"
"Ohan se siinäik, mut on niin helevetin kallis."
"Kuuleppas, poika — mistee sin' out peräsin?"
"Kuopiosta tietysti."
"Kuinka niin tietysti?"
"Misteepäs ne oikeet miehet muualta —? Tunnen minä teijättii", hän lisäsi, kääntyen tuttavallisesti minuun päin. "Työ junalla tulitta?"
"Junalla."
Niin, junalla — ja kolmannessa luokassa. Minä olen Härmässä syntynyt, Kuopiossa kasvanut ja Helsingissä turmeltunut, niin ettei minuun enää pysty se, miltä nuoria upseereja tahdotaan varjella, antamalla heidän kulkea toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä — se turmelus nimittäin.
Tunnenpa olevani kuin turvan takana, koska on Viipurissa edes yksi kuopiolainen vossikka, s.t.s. "oikea mies". Ihan samanlainen pulloposki oli kuin nekin, jotka jätin Kuopion asemalle.
Vielä kerran lensivät ajatukseni takaisin Kuopioon, vielä kerran kuvastui lähtöhetki sieluni silmiin ja vielä kerran sain taistella inhimillistä heikkoutta vastaan. Sydämeni suli, katsellessani tuon vossikan pyöreitä hartioita. Olin tuntevinani täällä vieraalla maalla lämpöisen tuulahduksen Kallaveden kimaltelevilta rannoilta.
Sinne ne jäivät kaikki hyvät toverit ja uskolliset ystävät, monissa vaiheissa koetellut. Minut otettiin pois heidän silmäinsä edestä, niinkuin ennen Elia profeetta: tulisella hevosella ja lämmitetyillä vaunuilla.
Viimeiseksi vilahti kosteihin silmiini… Jaa, muiden mielestä se ei ehkä ole ollenkaan runollista, mutta minun heltyneesen olemukseeni painui eronhetki kaikkine sivuseikkoineen kuin vahaan. Kun Kuopiosta junalla lähtee, näkee viimeiseksi lääninvankilan ja heti sen rinnalla sairashuoneen. Nämä myös ensimäisinä tervehtivät tulijaa. En tiedä, lieneekö lääninvankilan sijottamisessa näin lähelle rautatieasemaa pidetty silmällä sitä seikkaa, että vangeilla olisi mukava tehdä pieniä virkistysmatkoja. Vai olisivatko nuo rakennukset ehkä siihen asetetut etupäässä kaupunkiin tulijoita varten — tarpeellisen lajittelun vuoksi?
Vähitellen jäivät jälelle viimeisetkin tuttavat paikat. Oli turha vaiva enää tähystellä vaunun akkunoista. Seudut olivat ikävät ja tyhjät lumivaipassaan; vaunut vielä ikävämmät ja tyhjemmät; mutta oma mielialani kaikista ikävin ja tyhjin. Tupakanpoltto, paras lohdutukseni tällaisissa mielentiloissa, sekin oli kielletty viidellä eri kielellä. Ja ovilasiin oli piirretty ystävällinen huomautus: "Pysykää vaunuissa junan kulkiessa!"
Jopa jo! Konstipa tässä pysyä, tämmöisessä kyydissä kuin Savon radalla annetaan.
Meidän sekajunassa oli kaksi kolmannen luokan vaunua ja vielä yksi matkustajavaunu, jossa takapuoli oli ensimäistä ja etupuoli toista luokkaa. Siinä vaunussa luullakseni ei tällä kertaa ollut ketään, taikka jos oli, olivat ne niin hienoja, etten voinut nähdä niitä ruumiillisilla silmilläni.
Etumaisessa kolmannen luokan vaunussa olin toisessa päässä minä, toisessa lihava maakauppias jostain hätää kärsivästä Karjalan puolen pitäjästä. Tutkimusmatkoillani havaitsin, ettei hänen puolellaan ollut tupakanpoltto kielletty, jonkatähden asetuin sinne.
Hän oli puhelias mies. Nähtävästi hiukan karaissut itseään talvista matkaa ja niitä herroja influentsabasilleja vastaan, jotka matkustelevat sekä Suomen että Keisarikunnan radoilla ilman pilettiä, siis vielä suuremmilla etuoikeuksilla kuin nuoret upseerit. Kauppias oli nyt matkalla Helsinkiin, puuhaamaan kunnalleen jotain hätäaputyötä tai viljalainaa tai mitä vain saisi. Uhkasi panna kielensä oikein ohueksi, vaikka kyllä hän ei sydämessään ollut leppyinen koko Helsingin herroille. Oliko niillä ollut järkeä määrätessään viimeisiä valtion viljalainoja? — Ei pennin edestä! Alin lainasumma oli 35,000 markkaa, ja sitte piti olla omia rahoja vähintään toinen sen verta panna viljan ostoon. Mistä tavallinen liikemies otti tänä aikana kaikki ne rahat ja kaikki ne takaukset? Niin ovatkin lainat suurina summina menneet viidelle kuudelle "kopekkaneuvokselle" läänissä. Heillä on nyt valta ottaa viljalla, minkä syntinen sydämensä sietää, ja nylkeä maakunta niin paljaaksi kuin tahtovat. Maakauppa sortuu toivottomassa kilpailussa valtion pääomien kanssa. Olisi pitänyt antaa korkeintaan 10-20,000 markkaa käteensä, ilman muuta velvollisuutta kuin että niillä tuotetaan viljaa ulkoa. Näin olisivat rahat levinneet pitkin maata ja kilpailu tasottanut hinnat. Maakunta olisi voinut päästä jotenkin ehyenä hätäajan yli. Maakauppiaan täytyy aina lomitella: antaa huonona aikana velaksi ja odottaa aikaa parempaa. Mutta ne "neuvokset" eivät ole siihen tottuneet eikä heillä ole siihen mitään pakkoa. Hallituksen olisi pitänyt panna ehdoksi: "Anna velaksi sinun lähimäiselles, niin sinulle myös velkaa annetaan." Mutta onko meidän viranomaisilla kymmenettä osaa sitä ymmärrystä kuin niillä on palkkaa?
Tähän suuntaan hän nyt puheli. Miten lie sitte Helsingissä kieli ohennut.
* * * * *
Kouvolaan tultua näimme uusia kansoja ja kuulimme uusia kieliä.
Tässä erkanin maakauppiaasta, joka jäi odottamaan Helsinkiin menevää junaa. Se oli vahinko minulle, sillä häneltä olisin voinut saada vielä monta opettavaista tietoa Viipuriin mennessä. Viimeisiksi sanoikseen hän kysyi:
"Mitä varten sinä nyt oikeastaan jätät savolaiset ystäväsi ja lähdet
Viipuriin?"
"No, jos saisin ystävikseni karjalaisetkin, tulisi ystäviä enemmän."
"Se saattaa olla vähä niin ja näin", hän lausui mietiskellen. "Viipuria sanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei liiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois. Siellä ovat viikingit vallassa."
Vielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen, jonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että Viipurissa ei saa "oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia." — Viikingeistä minä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!