KISSAN PÄIVÄT.
Olin äsken tullut aputoimittajaksi pieneen, mutta vihaiseen työväenlehteen, johon palstakaupalla vuodatin sappeani paksuvatsaisia kapitalisteja, tyhjäntoimittajia herrankeikareita sekä heidän vielä turhanpäiväisempiä ja hyödyttömämpiä naisiansa vastaan. Luin näet itseni köyhälistöön kuuluvaksi. Ja täydellä syyllä. Omaisuutta minulla ei ollut muuta kuin vähäinen pöytä, ilman laatikkoa, tuoli jonka takajalat hölkkivät, rutiseva sänky, 25 pennin mustepullo ja omatekoinen kynänvarsi sekä teriä varastossa enintään puolitusinaa kerrallaan. Sen parempia kirjoituskaluja minulla ei ole ikinä ollut, enkä tahtoisikaan, sillä näissä nykyisissä on eräs ominaisuus, jota kallisarvoisemmissa ei olisikaan, nim. se varmuus, että saan ne pitää kaikissa vaiheissa. Ulosottoyrityksissä on ne aina jätetty minulle — säälistäkö vai lain nojalla, en tiedä — niin että minua ei niistä erota muut kuin kuolema tai tulipalo. Edellisen mahdollisuuden toteuduttua en niitä enää tarvitse, ja jälkimäisen suhteen luotan hyvään onneeni, siinä määrässä että olen jättänyt ne vakuuttamatta, kaikista minun etuani valvovien paloasiamiesten kehotuksista huolimatta. Jos ne palavat, jään tosin maalle paljaalle ("puilla paljailla" olen jo nyt), mutta jos eivät pala, säästyvät vuotuiset vakuutusmaksut taskuuni, jossa niitä kylläkin kipeästi kaivataan.
On minulla kuitenkin yksi ylellisyysesine, josta ulosottomiehillä ei ole aavistustakaan, se kun aina juoksee piiloon, jos näkee jonkun tulevan laukku kainalossa. Minä olen sille sen taidon opettanut. Koiria se myös pakenee. Mutta siihen se on oppinut itsestään.
Se on isonlainen kissa, Ville nimeltään ja vesiharmaa väriltään, tummajuovainen. Kaunis kissa ollut Jumalan luomasta, mutta elämän kovissa koettelemuksissa vähän vikaantunut. Puuttuu toinen silmä kokonaan ja molemmista korvista latvapuoli. Nämä vammat ovat muistoja nuoruuden ajoilta, "Sturm und Drang"-kaudelta. Mutta Ville on tasaantunut vanhemmiten, niinkuin minäkin aina olen aikonut tehdä. Nyt se jo on hyvin järkevä ja käytöksessään täysin arvokas. Minä en tosiaan ole päässyt niin pitkälle, vaikka jo kohta olen neljänkymmenen mies. Ja Ville tuskin on vielä täyttänyt kymmentä vuotta.
Eräänä iltana toimistosta tultuani olin pannut alulle leimuavan kirjoitussarjan, jossa räikeillä väreillä kuvailin, kuinka meidän rahapohatat viettävät "kissan päiviä": laiskoina vetelehtivät päiväkaudet, maitoa, vehnästä syöden; yöksi lähtevät pyydystyksille tai muuta huvia hakemaan; kesät makailevat päivänpaisteessa pitkin maaseutuja, katsellen nautinnokseen, miten työväki kuumalla ilmalla hikoilee kiireissä töissä, joitten tuloksista nuo vetelehtijät ottavat päältä oman huolettoman elantonsa.
"Eikö nämä ole kissan päiviä tällaiset päivät — oikeata vanhanpiian lempikissan leutoa elämää?"
Sillä lauseella lopetin täksi kerraksi, laskin kynäni pullon suulle ja menin narisevaan sänkyyni. Sappeni tosin ei ollut vielä tyhjennetty, vaan ajattelin aamulla jatkaa. Nyt olin väsynyt päivän puuhista. Pimeäkin jo alkoi olla.
Ville oli istunut tuolin vieressä lattialla ja hymyillen eli — niinkuin pintapuoliset ihmiset sanovat — "kehräten" katsellut silmiini, joissa hän kaiketi oli nähnyt innostuksen pyhän tulen liekehtivän. Muuten emme virkkaneet toisillemme mitään koko iltana. Olimme niin omissa ajatuksissamme kumpikin.
Vuoteelle laskeutuessani huomasin Villen hypänneen tuolille ja kurkistelevan pöydälle jäänyttä kirjoitustani. Silloin minä vuorostani hymyilin, ajatellen itsekseni, että "minkähän selvän sinäkin luulet siitä saavasi!" Senjälkeen ummistin silmäni.
En voi tarkoin sanoa, kuinka pitkän ajan kuluttua Ville sitte kiipesi sänkyyni. Tapansa mukaan se hiipi olkapäälleni ja alotti hiljaisen hyräilynsä, jolla se niin monasti oli tuudittanut minut unelmien maahan.
Yht'äkkiä tunsin sen kumartuvan korvani juureen ja kuiskaavan minulle jotakin. Säpsähdin ja rupesin kuuntelemaan. Vähä oudoksuin ensin, että Ville nyt jutteli niin aikamiehen äänellä, kun se ennen oli vaan naukumalla toimittanut asiansa.
"Vieläkö sinä olet valveilla?" se kysyi minulta.
"Tietysti olen, kun herätit."
"Kuuleppas, Kaapro, kun minä en saa unta sinun tähtesi. Miks'et sinä paremmin punnitse sanojasi?"
"Mitä sanojani?"
"Kun kirjoitat suurelle yleisölle. Minä luin äsken, mitä taas tänä iltana kirjoitit. Luuletko, että minä en näe pimeässä?"
"Enkä luule, vaan sinulla taitaa olla kapitalistiset mielipiteet, pelkään ma. Oletkin ollut niin helpoilla päivillä."
"Vai helpoilla!" naurahti Ville. "Jos malttaisit hiukan kuunnella, niin minä sulle selittäisin, minkälaiset ovat kissan päivät!"
"No, selitä sitte, mutta lyhyeen, sillä minua nukuttaa niin kovin."
"Olenko minä ennen liikoja rupatellut?" vastasi Ville. "Ymmärräthän sinä vähemmästäkin, kun vaan pääset oikealle tolalle. Katsoppas, minä olen ollut vanhanpiian lempikissana, ennenkuin yhdyin sinuun, ja tiedän miltä se maistuu."
"Lihavapa tuota olit minulle tullessasi", huomautin.
"Lihava! Onko se mikään etu minun asemassani? Teidänkin lihavanne sitä katsovat kuormakseen ja koettavat siitä kaikin tavoin päästä, vaikka heillä ei ole puoltakaan sitä haittaa lihavuudesta kuin meillä. Meidän ammatissa täytyy olla ketterä."
"Niin, kun pyydätte pikkulintuja. Antaisitte niitten olla rauhassa!"
"Miks'ette te anna olla rauhassa toisten lintujen, jotka teidän kokoonne verraten eivät ole niinkään suuria kuin sinun pikkulintusi meidän rinnallamme? Kaipaamme mekin virkistävää urheilua, josta samalla voimme saada vaihtelua ruokalistaamme. Hiiriinkin kyllästyy. Jos ne herkkua olisivat, niin tehän ne söisitte itse. Mutta oletkos maistanutkaan? — Sinäkin kyllä lehdessäsi pauhaat metsästyslain ankaruudesta — ja olet valmis ampumaan kissan, jonka tapaat metsässä. Meillä se vasta on kova laki."
"Vielä kovempi saisi olla, sillä te ette edes rehellisesti tapa pyydystämiänne otuksia, vaan huviksenne kidutatte niitä ensin pitkät ajat."
"Emme kiduta senkään vertaa kuin teidän sunnuntaimetsästäjät jäniksiä. Hiiret sen kurituksen kyllä ansaitsevat, sillä pahoja nekin ovat kiusaamaan nakerruksellaan herkkäunisia ihmisiä. Valvottavat yökaudet."
"Minkälaista sen vanhanpiian luona oli ollaksesi?" keskeytin.
"Arvaathan sen itse. Kärsiä minun — heikon kissaraukan — kaikki ne hyväilyt, joitten alaiseksi ei yksikään mies ollut uskaltanut antautua. Nauttia hänen nahkiintuneitten huuliensa suuteloista ja lämmitellä sillä lemmen hiiloksella, joka niin monen miehen kohdalla jo oli koettanut palaa palettavansa eikä ketään saanut lämpenemään. Niinkuin tiedät, on kissa vielä viluisempi kuin ihminen, ja sentähden oikeastaan vaatisi enemmän lämmintä. Luulenpa, että juuri tästä syystä nuoruuteni oli niin myrskyinen. Etsin näet tuskissani muualta sitä lämpöä, mitä sydämeni kaihosi."
"Kävit tappelemassa naaraskissoista!"
"En sitä kielläkään. Tappelettehan tekin, vaikka teillä on olot paljoa käytännöllisemmin järjestetty. Teillähän on avioliitot kihlauksineen ja niitten turvana vankat lait, mutta meidän täytyy tappelemalla ottaa omamme. Sittenkään emme saa häntä pitää kauemmin kuin että toinen voimakkaampi tulee ja ryöstää sen pois meiltä. Meidän kaksintaistelumme ei ole leikintekoa. Tiedät kyllä, kuinka minuakin on peitottu ja höyhennetty, ilman armoa. Silloin kun minulta silmä meni, en enää kelvannut vanhanpiian lempikissaksi, vaan jouduin maailman kululle."
"Ehkäpä sinun kokemuksesi ovat muodostuneet niin katkeroiksi siitä syystä, että satuit yksinäiselle vanhallepiialle", huomautin. "Väkirikkaassa talossa olisi ollut hauskempi."
"Ei ainakaan ikävämpi olisi voinut olla", myönsi Ville. "Mutta kissalla on joka paikassa kissan päivät. Lapset olisivat repineet hännästä, rengit potkineet ja piiat astuneet jalalle."
"Saanpa tässä minäkin varoa, ettei maailma polkisi varpailleni. Sinä siitä pääset rääkäsemällä, mutta minäpä voisin ijäkseni jäädä pinteesen."
"Sinulla on puolta vähemmän varpaita varjeltavana kuin minulla", muistutti Ville. "Jos menet tuntoosi, täytyy sinun myöntää, että kissan päivät ovat monin verroin surkeammat kuin kurjimmankaan ihmisen. Ellet sääli minua, joka olen urospuoli ja jolla sentään on helpompi, ajattele meidän naisiamme. Teidän vaimonne lukevat itsensä onnettomiksi, jos heille syntyy yksi lapsi joka toinen vuosi, saatikka jos siunataan kaksoset. Mutta meidän muijat eivät valita vielä viittä, kuutta kerrallaan, ja joka vuosi…"
"Heidänpä ei tarvitse niitä elättää", väitin minä.
"Mielellään elättäisivät, mutta te ette anna. Itse kyllä huudatte, ettei teidän lapsillenne ole tilaa yhteiskunnassa, kun kaupunkien talonisännät eivät suosi lapsirikkaita perheitä. Maalla heille riittäisi tilaa yltäkyllin. Mutta meidän lapsiamme ei suvaita missään, ei maalla eikä kaupungeissa. Yksi joskus jätetään henkiin huvin vuoksi, mutta muut hukutetaan kivi kaulassa. Miltä se tuntuu äidistä!"
"On niitä kissoja sittenkin tarpeeksi paljon."
"Enemmän teitä on. Ja jos vielä väität vastaan, kaadan mustepullon kirjoituksellesi", ärähti Ville vihoissaan.
"Väitän minä", vastasin kiusallakin. "Te olette niin sitkeähenkisiä, että pian teitä tulisi maailma täyteen, jos rauhassa saisitte lisääntyä."
"Te olette paljoa sitkeähenkisempiä kuin me. Tulette kymmentä vertaa vanhemmiksi, vaikka elätte huonostikin: tupakoitte ja juopottelette ja hurjastelette, jota me emme tee."
Ville oli suuttunut minuun. Hyppäsi sängystä lattialle ja naukasi pahasti.
Kun aamulla katsoin pöydälleni, oli mustepullo kaadettu pitkin papereitani. Leimuava kirjoitukseni oli mustan verhon peitossa päästä päähän.
Ville itse oli paennut uunille. Kohennuskepillä vedin hänet esiin. Ukolta pääsi surkea "nauu", kun samalla aseella tutkistelin, kummastako hän enemmän piti, kissan päivistäkö vai koiran kurista.
Julmuuteni hän oli täydelleen ansainnut. Mielipiteitten eroavaisuuden takia ei milloinkaan saa ryhtyä sellaisiin väkivaltaisuuksiin kuin hän oli ryhtynyt. Hävittänyt melkoisen osan omaisuuttani: 25 pennin edestä mustetta, vähilleen. Semmoinen menettely kostaa aina itsensä taikka kostan sen minä, jos satun paikalle.
Kirjoituksestani en enää välittänyt. Jos Villen käsitys oli oikea, olin osunut peräti harhaan kuvaillessani rahapohattain huoletonta elantoa "kissan päiviksi." Ja Ville tietysti tunsi nämä asiat paremmin kuin minä. Siitä syystä se aikomani kirjoitussarja jäi sikseen.
Kun sain uuden mustepullon, oli jo taas uusia kirjoitettavia.