II.
Kenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut laivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana merta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty nimellä "Kronprinsen." Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan eteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18 miestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi pait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä olivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson. Laivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in ja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in kappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi vannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat maalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti edellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin yllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.
Juhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas Brändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä ankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on kuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne tultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin pitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai kuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan rantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella, josko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä. Sundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana iltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit, joissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa. Kun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten vihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut pelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä olonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson heti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä olevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet aseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään saada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa ja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä YIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä, vietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen tulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi yönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu unestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat eivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran äärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai niin kutsuttuja "puna-kasakoita", heidän punaisista röijyistänsä ja sinisten housuinsa punaisista palteista. — Talonpoikain uusi ja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun ajattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska olivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain talonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin rantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: "terve toveri!" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä marssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon seuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta otettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat säännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.
Tultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka askeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan päähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon juoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja laitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja toisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit olivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän pitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät Wenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut maalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin tapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias Wasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta. Warustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia; sillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa pätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja etenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla taisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja mitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä oli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän kuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa ruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo siihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia vähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia tykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt ajaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän lisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä rinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka, joka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä selvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa kenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä muun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta ja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös viallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei epäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.
Wenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman päässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson ja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka vuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen kolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä, joka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson ollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä oli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin rannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu voima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan vihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa päätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka jälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta siitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan. Ensinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat vielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla myös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan askeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi heidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi hän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä sen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon suuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin vihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi tietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson oli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta Jakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa olisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi. Sattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli jokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten saamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta. Siitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita vastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi miestä hengettömiksi.
Nämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän antamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden antamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan uhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä ottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin tarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi. Mies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia pampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle, pojallensa: "Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei sinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja voimattomain laita." Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä, kuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja aidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle, ett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt kohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he toisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät kohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä jälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa ajasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa sapelin haavoista ja keihään pistämistä.
Warustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin, eivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän temppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain varustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen selkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa alangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset talonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi. Waan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat paraaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi Ruotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä. Miehen nimi oli Jonas Hvass.[11]
Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa, kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan, läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse. Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen, ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi; mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi luodin niskasta suun kautta ulos. — Nämä laukaukset oli kaksi latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin, uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. — Kun kasakkaa piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita. Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.
Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.
"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä. Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen, joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän jakaa vaaramme!"
Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa. Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti. Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka "hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan." Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei kehunut. — Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja, joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä, aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan miekan hamaralla.
Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi aikomuksettakin — ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen pois —, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]
Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.