III.
Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.
Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8 aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä. Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8 miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille, miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä. Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri täälläkin.
Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin, talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa kohden.
Eivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n mäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti lennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää vangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan, laukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa. Ottelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina menemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman everstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat sitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä Åminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.
Ennenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs Sulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli entinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman — jolta Ruotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka vuoksi Edman nyt kulki puujalalla — sanomaan hänelle, että ennen pitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut mitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne komppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä päivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera hupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille: "Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?" Eversti naurahti vaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää huolimatta nyt katteinin sanoista.
Mutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi Edman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt vasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan katteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä, eikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen kuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin tuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että Jagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan vehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman rouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat huolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina ja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi antautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa. Mutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja tämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista hänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain talonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä. Siis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi, vaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta kohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.
Kasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä, jonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he Sulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta olivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään, ratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä Maalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli myös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa tykin-ammunnankin sieltä, — sehän olikin samana päivänä, jona Waasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme talonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka sen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain Sulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston viennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä Maalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka oli nyt kuljetettu laivaan.
Kasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä näkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta ja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo ja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin osassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen hartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli aseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa vedättämästä — varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli vedättänyt — ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa osaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja maan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei mies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä. Muutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen jo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita maantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.
Tämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään, päästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta eteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien arvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin läpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain kova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen muutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi. He olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin pääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä pahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi vuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa metsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä tapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa Tuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa, maksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa, nimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat edellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he varsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta kaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät, tuolit, huonekalut, astiat j.n.e.
Kaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan 15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset olivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia tapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli eräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja "monta muuta kasakkaa." Åminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta haavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka selän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime hengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita oli kuusi.
Asiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa enettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet uskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen varanimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi lautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon Åminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät kutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain tarvitseman jauhokuormaston tulosta.
Muutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri saman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli toimittaa Åminneborg'iin. — Atrian täytyi jäädä siksensä, kun joukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät syytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: "Siinä on syytä kyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle." Nyt ei auttanut nimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi totella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana, kärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. — Samoin kävi Maalahden provastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta muutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja komenti: "mene!" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja niin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on näiden "valtapetturein" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli hankkiminen ruokansa, elleivät "tahtoneet kuolla nälkään." Näille mainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti ruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota kesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse vihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.
Wasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti Jakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä Helga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle "mustalais-tielle", joka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta Pirttikylään — ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava samanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä läksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä, turpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan tapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin, jonka saivat lainaksi eräältä "Jonas vaarilta" Ylimaalahden kylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs. Taisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon kelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt ollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja iloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli Ridderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet arvelivat hänelle: "Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!" Ridderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: "Rukoilkaa Jumalaa etteivät tulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin minä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne niin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä voimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne."
Näin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat mikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen heidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta kuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa ja tarjoumisesta monituisille vaaroille.
Näiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut tilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli itsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti pian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi asian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua kannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin muutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa, nimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut itsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan avoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa, kaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman irtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin tirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten, että olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: "Nyt ovat Wenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan; miten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?" Tähän kerrotaan kuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: "Oh! kyllä minä palvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla matkata Suomeen."