IV.
Sillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin. Ihmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun: todella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat asukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä tapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa maan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa olisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa puoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain talonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. — Jo samana päivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan ryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti Jagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten maalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin. Siis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi rynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä Wenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in huostaan Sundom'iin, joka niistä "oli antavinaan" kuitteja.[13]
Todella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä tahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen, varsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin rynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein vastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin ampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin suinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät he odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun, taikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia sotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän avuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme nähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin. Tämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös muutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai ilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in lähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä. Sitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että summaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. — Useimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin vaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka niin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden rakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan monen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut kyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena päästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä pyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen kieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna yhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen nuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen kotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä sekä sisaruksiansa.
Maalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden kautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia, Korsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne, olivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet tanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa kasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen. Muutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään, toisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan alle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin. Sisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten osasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että vastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys niin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua aseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet, kun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat akkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin oli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen antautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa toisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin; turhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he hänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä kamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen avatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä siivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski hänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi miekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven, jonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi hän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän antautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen alukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella kunnioituksella, jonka ansaitsikin.
Täältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on ensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin isoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio ja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars Korsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen päälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen tunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin saanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden panettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja likiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä oli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä niillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. — Tämän päällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi ottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen. Nämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan penkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään tulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja aseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui. Kun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat he, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä, erään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni; mutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän saatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet pistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton tässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.
Joukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen kylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä Långviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään tuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa ja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin saatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan kieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut sanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat aseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja miehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen ja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi, mitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten kävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo palaa ämmä, sanoen: "Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo tuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon tuvassa." Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan kimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan olla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä talonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos ei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut voittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä aseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä lattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä saivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten heittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana. Toiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan loput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi ensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin, ottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua, jonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi), joka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa se majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan kirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa, oli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti painellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa seinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon havaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin huiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan, kunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä, pää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi käsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein luonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi tarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan kasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti, Petsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi joutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin kuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta neuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista, ett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä tilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa. Ääni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut huomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen kasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma Petsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama talonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat valloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät tahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki oli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta kun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa oli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä metsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa piilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet eivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän sinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, käski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään hänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt huoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi itse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä piisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä, jonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän Petsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: "Saat toveri, hevoseni! Se on hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan; sillä se on omani." Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan kiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.