IV.
Viikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän rannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois oli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä silmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä hän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli Kaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä huolehtinut … jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti teeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja sanoi: — Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata… Sinun sopii paremmin olla iloinen … kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.
Maria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti, mutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi: keitähän nuo sitten ovat?
— No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt … ja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen… Mitäpä syytä siinä on kieltääkään… Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä saakin etsiä monesta pitäjästä… Ei mitään puutu… Se onkin onni ja vieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle…
— Mutta isä … antakaa anteeksi … minä en koskaan aijo mennä
Juuselle puolisoksi.
— Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan … johan on aika, että joudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi … sanoppas mitä Juuselta puuttuu.
— Rakkautta puuttuu… Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä…
— Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia … vallan lapsellisia… Sanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää … jos hän ei sinusta pitäisi?
— Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa … ja arvelee minunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.
— No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä lisääntyisivätkin?
— Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi, kuin onkaan … en sittenkään voisi mennä hänelle.
Nyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: — Sepä saadaan nähdä!… Ensi lauantaina tulee sulhainen … silloin päätetään asiasta…
— Päättäkää vain … vaan en minä…
— Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven jälkeensä.
Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden, mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä ikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä vastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä ihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja lupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä elämässään suvaitsemaan. — Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule sinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen … hän ajatteli yli pitäjän, vieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa ja kelpo poikaa kuin Markkulassa.
Viikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli alituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; — mutta eipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen perästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi arvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä vastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja toista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa kosimaan entisen puheen mukaan.
— Eihän sinulla ole puhemiestäkään, sanoi Niemeläinen.
— Mitäpäs sillä vielä tehdään … minä ajankin itse asiani, niinkuin sanotaan herrassäätyläistenkin tekevän … ja voidaanhan se puhemies jäljestäpäinkin saada, vaikka sitte vasta, kun mennään kuulutusta ottamaan.
— Niinpä niinkin — mutta sehän on ollut vanha talonpoikaiskansan tapa, että sulhanen tulee puhemiehen kanssa, enkä minä tiedä syytä, miksi sitä muuttaa tarvitsisi … mutta olipa se meidän kesken miten hyvänsä… Kyllä se sopii minun puolestani, ja saatpa puhua itse siitä Mariallekin.
Näitä ukon sanoessa Maria astuikin kamariin kahvia tarjoomaan.
Isäntä lähti ulos, jättäen nuoret kahden kesken… Maria aikoi seurata isänsä esimerkkiä, mutta Juuse sen huomattuaan sanoi: — Elkääpäs menkö … minulla on teille sanomista…
Maria pysähtyi. — Juuse rohkaisi luontonsa ja kysyi: — Ettekö, Maria, tahtoisi tulla minulle … isänne kanssa siitä olen keskustellut ja … hän lupasi puolestaa … nyt pyytäisin tietää teiltä itseltänne, tuletteko Markkulaan emännäksi, vai onko mitää vastaan sanomista?
Maria punastui, kuullessaan Juusen suoran ja totisen kysymyksen, mutta kuitenkin ujostelematta vastasi: — En koskaan … etsikää vain muualta emäntää Markkulaanne.
Tämä vastaus hämmästytti Juusea. — Hiisi vieköön, eihän täällä taida päästä mihinkään koko kosioimistoimessa, ajatteli hän itsekseen ja hetken vaiti oltuaan kysyi: — Miksi, Maria, ette voi minulle tulla?… Talo on hyvä, sen tiedätte ilman kehumistanikin … ei ole velkaa eikä perintöosia maksettavia, koska olen talon ainoa perillinen … eikä liioin ole eläkettä maksettavana, että sen kanssa tarvitsisi räyskiä ja sotia, niinkuin se tahtoo tavallisesti olla, milt'ei joka talossa… Rahaa on säästössäkin … mitäs puuttuu…?
— Puuttuu sitä, etten voi tulla, oli vastaus.
— Oletteko sitten muille morsianna, vai onko minun puolellani mitään vikaa? Jos on, niin korjataan.
— Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava … se on mahtavamman asia, sanoi Maria surullisesti.
— Sepä ihmeellistä, — joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin, minä rakastan teitä … minun pitäisi saada…
— Minkätähden minua rakastatte?
— Minkätähdenkö … no kun olette kaunis ja … änkytti Juuse.
— Ja rikas, jatkoi Maria.
Jopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: — Milläs kannalla on asiat?
— Eihän siitä mitään valmista taida tulla… Maria kieltää suorastaan, sanoi Juuse.
— Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.
— Olen, rakas isäni … ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria rukoilevasti.
— Tiesin kyllä… Mutta se ei auta… Eläkä, Juuse huoli olla pahoillasi… Semmoisiahan ne naiset aina ovat … niin kauvan ne vastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat … mutta kyllä he siitä tasaantuvat — jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi vaimovainajanikin kanssa … hänpä vastusti oikeen vesissä silmin … mutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa olla onneensa hyvinkin tyytyväinen. — Eikä tässäkään muuta tarvitse, kuin että tehdään kaupat … suostukoon Maria mielellään taikka väkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään … eihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä … niin minäkin tahdon nyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. — Mitä lienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta … sen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä lemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin rikkaillakaan … sitä minä en ota ymmärtääkseni.
Maria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään muita.
— Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä … enkö minä sitä jo ole kerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule… Kuinka minä kehtaisin vävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää jaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät kuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille … onhan se tapana, että silloin aina pidetään kestit … enkä minä siinäkään tahdo olla miestä turhempi.
Tämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta vastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti murtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan … huimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.
Maria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, — mutta kuitenkin, ajatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan, oli hänen sydämmensä pakahtua. — Tämän Marian surun ja vetistyneet silmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä, siskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?
— Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.
— Älä sentään sure … koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään niin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.
— Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.
Tämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia, omituisella hälinällä. — Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti juhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan Markkulan Juusen morsian.
Enempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: — Jos Juuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja sillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen tarvitsee Mariaa väkisin kosia!
Kaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. — Isäntä yksin pysyi vakaana ja sanoi: — Lapsilla on lasten mieli, mennessään tuvasta ulos.