I.
"No Elli, mitä olet tuuminut? Pysytkö eilisessä vastustamisessasi vai rupeatko myöntämään", kysyi Mattilan isäntä. "Olen sitä mieltä, että jos asiasta on jotain tuleva, on jo aika päästä päätökseen."
"Mikä hätä sinulla nyt taasen on?" vastasi Elli puolinaisella kiivaudella. "Olenhan jo ennen sanonut, että saat tehdä, mitä itse parhaaksi katsot, mutta semmoinen minun ajatukseni kuitenkin aina on, että minun isältäni saatua perintöä sinä siinä tulet kyllä käyttämään. Eikä se tapahdu minun suostumuksellani, — vaan olethan sinä nyt isäntä talossa", lisäsi hän ivallisesti naurahtaen.
"Ja sinä, Elli, uskot, että minä moisen vastauksen saatuani ryhtyisin niin tärkeään asiaan! Olethan sitä paitse liiankin selvään antanut minun huomata, että omaisuus on sinun. Sen johdosta en tahdo muuta vastata, kuin vaan sanon, että sinua pyysin omakseni sinun itsesi, enkä rahojesi tähden. Olen aina uskonut sinunkin olevan tästä vakuutetun, mutta taitaapa olla syytä ruveta epäilemään, että olen erehtynyt. Kuitenkin muistutan sinua siitä, mitä ennen häitämme lausuin, että tämmöisiä viittauksia en tahdo kuulla — siihen en suoran luonteeni vuoksi ole luotu."
Mattilan Eljas nousi penkiltä ja lähti ovea kohti. Astuessaan ulos, lausui hän: "Menen ulkoniitylle väkeä katsomaan ja toivon joutuvani suurukselle kotiin."
Hän oli pulska ja reipas mies tuo Eljas ja jo ulkomuodosta saattoi nähdä, että hän on sisällisestikin kehittynyt. Jo lapsena oli hänellä niin suuri lukuhalu, että sananparreksi tuli: "Eljaksen löytää aina lukemasta". Koulutielle olisi mielellään lähtenyt, mutta isä ei uskaltanut niin suuria varoja kysyvään yritykseen poikaa päästää, vaikk'ei periaatteessa mitään vastaan ollut sanomista. Kansakoulun hän kuitenkin sai käydä, meni sitten maanviljelyskouluun, vieläpä kansanopistossakin lukuvuoden oli. Näissä kaikissa hänen harrastuksensa kirjallisuuden viljelemiseen yhä kiihtyi. Ja kaiken hyvän kirjallisuuden hän itselleen hankkikin, mutta roskakirjallisuudesta muitakin varoitti. Mutta vaikka niin innokas lukumies oli, ei hän kuitenkaan työntekovelvollisuuttaan unohtanut. Aina hän oli työaikana työssä, eikä katsonut, oliko työ raskasta vai huokeaa. Etenkin sen jälkeen, kuin kotitalossa ero tehtiin ja Eljas sai oman pikku tilan, huomattiin, että hän on työmies kiireestä kantapäähän asti. Hänen valiolauseensa oli: "Taloa ei ole arvosteltava suuruuden, vaan sen mukaan, minkälaisessa kunnossa se on." Ja kuntoon hän talonsa laittoikin. Siksipä yksin kielikellotkin silloin, kuin Eljas varhaista nuoruudesta asti sydämessään vallinneen taipumuksen johdosta solmitsi avioliiton siteet Elli Mannerheimon kanssa, yhtyivät muiden kanssa sanomaan: "Kelpaa siihen taloon emännäksi tulla." Eikä juuri kukaan ajatellut, että Eljas oli rahanaimisen tehnyt, sitä vähemmän vielä, kun huomattiin, että hän koetti omilla neuvoillaan pyrkiä eteen päin, ja jos milloin vaimonsa perintörahoja käytti, tapahtui se aina tämän suostumuksella. Sanomattakin arvataan, että Eljas tuli vuosi vuodelta yhä enemmän arvossa pidetyksi kunnassaan.
Kun Eljas äsken kerrotun keskustelun loputtua oli huoneesta poistunut, jäi Elli yksinään akkunasta katselemaan.
Hän näytti tällä kertaa hermostuneelta, mikä kuitenkaan ei estänyt hänessä olevaa hyvänsävyisyyttä näkymästä. Pohjaltaan Elli olikin helläsydäminen nainen, jos kohta nuorena orvoksi jäätyään oli vieraan kasvatuksen merkkejä hänen luonteeseensa pinnalle tarttunut. Ensi kerran taisi tapahtua, että Eljaksen ja hänen välillään oli edes sen verran kiivauteen vivahtavaa sananvaihtoa ollut. Siksi Elli niin kovin miettiväiseksi muuttui, että kun piiat häneltä töitä kyselivät, olivat hänen vastauksensa epäselviä, jopa vääriäkin. Se herätti kummastusta ja palvelijat alkoivat keskenään kuiskutella yhtä ja toista. He olivat kyllä havainneet, että emäntä ja isäntä vaihtoivat keskenään muutamia vakavia sanoja … oikeata riitaa se ei ollut … mutta jotakin oli tapahtunut, se oli aivan varmaa…
Elli mietti ja mietti, että melkein alkoi päätä pakottaa. Hän ei ymmärtänyt mitään pahaa sanoneensa, oli vaan hieman viitannut … niin, — mutta eiköhän kuitenkin ollut väärin puhua isänsä perinnöstä? Kuinka hän tulikaan tuommoista maininneeksi, kun kuitenkin hyvin tiesi, ett'eivät rahat, vaan molemminpuolinen rakkaus oli Eljaksen ja hänet yhdistänyt? "Ei, kyllä oli rumasti tehty ruveta puhumaan isän-perinnöstä… Mutta enhän käsitä henkivakuutusta, enkä sen hyödyttäväisyyttä. Ovathan rahat pankissa varmassa tallessa. Miksikähän on Eljas ruvennut puuhaamaan henkivakuutuksen ottamista, vieläpä tahtoisi sen kerrassaan maksettavaksi? Eihän siihen ole pakkoa. Mutta kun en kuitenkaan ymmärrä tuota ja kun tiedän, että Eljaksella on tosi-sivistystä ja kuntoa ja että hän on niin henkivakuutukseen kuin kaikkeen muuhunkin täydellisesti perehtynyt, niin miksikäs en voi huoletta jättää sitä hänen päätettäväksensä? No, niinhän minä teinkin. Mutta lisäsin niin ilkeitä sanoja — hyi, kuinka olin itsekin ilkeä!"
Tähän loppui Ellin mietiskely, sillä palvelijoita alkoi saapua suuruksen valmistelupuuhiin. Pian pöytä oli katettu. Vastoin tavallisuutta ei isäntää näkynyt.
"Syökää nyt tällä kertaa yksinänne", sanoi emäntä. "Isäntä meni ulkoniitylle, eikä ole varmaa tietoa, koska hän palajaa. Ja kiirettä tässä on kotiniitylläkin, niin ett'ei ole aikaa tuhlattavana. Minä syön sitten isännän kanssa."
Keskellä ateriaa saapui isäntä ja asettui pöydänpäähän tavalliselle paikalleen.
Kun palvelijat ja päiväläiset olivat poistuneet, sanoi Elli lempeästi miehelleen: "Olin äsken niin häijy sinua kohtaan. Ethän ole pahastunut siitä?"
"Eihän minun tapani ole semmoinen", vastasi Eljas tyynesti. "Olisi kuitenkin hauskaa, että vast'edes jätät moiset puheet sikseen. En tahdo uskoa, että sinä oikeastaan tarkoitit sitä, mitä sanoit. Ja mitä hyötyä on siitä sitten? Se päivä päättyy itkulla, joka riidalla alkaa. Ja jos eripuraisuus saa jalansijan, niin yhteiselämän onnellisuus häviää."
"Olen niin paljon miettinyt tuota henkivakuutusasiaa, mutta en sitä ymmärrä", sanoi Elli. "Jos nyt vielä kerran koettaisit selittää sitä minulle, olisi hauskaa, kun kuitenkin tahdot, että minun pitää se ensin ymmärtää ja vasta sitten antaa suostumukseni. Olisi parempi, että sinä yksin" — — —
"Olemmehan molemmat samanvertaisia", keskeytti Eljas. "En minä tee mitään yhteistä, johon sinä et suostu, enkä yhtään tahdo, että sinun on minuun niin umpimähkään luotettava, että minä yksinäni kaikki päättäisin ja kaikki tekisin. Onhan sinulla kylläkin älyä perehtyä niin helppotajuiseen asiaan, kuin henkivakuutus on. Ja kuten olen ehdottanut, niin aivan samalla tavalla tekisin, vaikka rahat minunkin perimiäni olisivat. Eihän meillä pitäisi olla mitään sinun tai minun, vaan kaikki on meidän yhteistä omaisuutta, jota yhdessä hoidamme ja kartutamme."
"Niin on! Eikä sinun koskaan enää tarvitse kuulla minulta moisia puheita", sanoi Elli päättävästi. "Mutta milloin otamme" — — —
"Voi, voi! Onko isäntäväki kuullut, mitä on tapahtunut Taskisen isännälle?" huusi eräs työvaimo ovelta. "Paimenpoika kertoo, että Taskisen ori oli ajaessa pillastunut ja että on niin pahoin loukkaantunut, että on viety kaupunkiin."
"Kuka on viety kaupunkiin? Isäntäkö vai ori?" kysyi Eljas.
"Tietysti isäntä, sillä hänhän juuri on loukkaantunut", vastasi vaimo ja palasi työhönsä.
"Minun täytyy mennä Taskiseen", sanoi Eljas. "Taskinenhan oli tässä äsken vielä reipas ja terve, kun minä hänen kanssaan vaihdoin muutamin sanoja mennessäni hänen ohitsensa. Kun emäntä siinä talossa on vähän kokematon, voin ehkä antaa hänelle hyviä neuvoja näin kiireellisen työajan varalle. Hyvästi nyt!"
"Mutta milloin otamme tuon henkivakuutuksen uudestaan keskusteltavaksi?" kysäsi Elli. "En tahtoisi sinun tähtesi asiaa kovin kauaksi jättää."
"Taitaa parhaiten sopia sunnuntaina."
"Mutta sunnuntaihin on vielä kokonainen viikko."
"Kun asia on perinpohjaisesti pohdittava, niin silloin on soveliain aika. Ehkä voimme silloin opettajan ja jonkun muun saada neuvonantajaksi vielä lisäksi", sanoi Eljas. "Asiaa ei ole epämääräiseen aikaan lykättävä, sen kyllä selvästi Taskisen tapauksesta havaitsemme. Vaan meidän on asia koko laajuudessaan otettava käsitelläksemme, sillä katsos, Elli" — hän kääntyi takaisin ja laski kätensä vaimonsa olkapäälle — "minä tahdon, että sinä henkivakuutuksen täydellisesti ymmärrät ja hyväksyt, ennenkuin siihen ryhdymme. Ei saa mihinkään kevytmielisesti myöntyä. Mutta hyvästi nyt toistamiseen! Elä nyt enää murehdi tämän aamuisia sanojasi. Ethän sentään tarkoittanut niillä mitään pahaa."
"En toki, en, en! Olen kuitenkin iloinen, että minua et väärin käsittänyt. Hyvästi, Eljas!"
He menivät kumpainenkin omalle suunnalleen. Elli oli tyytyväinen, ett'ei katkera mieli päässyt hänen mieheensä juurtumaan, mutta vielä iloisempi oli hän siitä, että oli siihen määrään oman itsensä voittanut, jotta oli voinut vikansa tunnustaa. Eljaksen kanssa naimisessa ollessaan oli hän jo ennenkin havainnut, miten pahasti hemmottelu oli häneen vaikuttanut, mutta pahe oli siksi juurtunut, ett'ei hän ollut sille mitään voinut. Nyt hän luuli jo sen juurista kiinni saaneensa ja sen irti repineensä — ja siitä hänen mielensä niin riemastui, että palvelijat kummastellen katselivat hänen iloisuuttansa.