II.
Kaikki Mattilan väki palvelijat, torpparit ja päiväläiset — oli keskiviikoksi koottu takaniitylle jonka heinät olivat sinä päivänä latoon pantavat. Mutta kyllä kelpasikin tämmöisenä poutakesänä heiniä koota — ne olivat ruutikuivia melkein heti kaaduttuaan. Kiirettä nyt oli, sillä rukiit olivat kypsymäisillään, eikä heinänteko ollut vielä lopussa. Tämä kesä kysyi voimia ja tarmoa sekä työväeltä että isännältä. Mutta ainakin Eljas on mies, joka sai kaiken kuin voidellun menemään. Ollen itse eturivissä, johti hän työnsä ja väkensä mainiosti. Hän vaati itseltään ensin ja sitten vasta muilta.
Istuttiin juuri päivällistä syömässä niittyladon varjossa. Vaikka oltiin Heinäkuun kuumimmassa helteessä hikeen asti ponnisteltu, oltiin kuitenkin hilpeitä. Leikkiä laskettiin ja sanasutkauksia päästeltiin.
"Katsokaas Kaisaa" — virnaili renki — "kun koettaa niin suurta piimäkokkelia ryypätä, että silmänsä repiävät."
Kaisa punastui, laski tuopin maahan ja lausui: "Sinun suusi on jo repeytynyt, koska se ei voi kiinni pysyä."
Puhelu sai kuitenkin toisen suunnan, kun eräs miehistä kysäsi: "Onkohan totta, että Taskisen isäntä on kuollut? Minä kuulin aamulla, että hän eilispäivän kuluessa on nukkunut ijankaikkiseen uneen — semmoinen sana on muka sairashuoneelta tullut. Onko isäntä siitä mitään kuullut?"
"En ole kuullut mitään siitä, vaikka kyllä yksinäni olen arvellut, ett'ei
Taskinen koskaan parane, sillä niin pahoin hän oli musertunut", vastasi
Eljas.
"Onpa se onneton isku tuolle perheelle", sanoi emäntä. "Mies parhaassa ijässään ja niin toimelias kaikinpuolin kun hän oli sekä hyväkin vielä. Ei hän vielä liene ennättänyt saada talouttansa aivan varmalle pohjalle, sillä luulenpa, että on velkoja."
"No, veloista ei ole mitään vaaraa", puheli Eljas. "Kun Taskinen oli henkivakuutuksessa, niin vakuutussumma riittää tekemään talon velattomaksi, vieläpä rahoja ylikin jää."
"Mikä on tuo henkivakuutus?" kysäsi Heikki. "onhan siitä nykyisin paljonkin puhuttu, mutta en minä ole vielä koko sen asian perille päässyt."
"No, en voi nyt ruveta tässä sitä laajemmin selittelemään", vastasi isäntä. "Lyhyesti sanottuna on henkivakuutus semmoinen säästölaitos, että siihen maksetaan joka kerrassaan tahi joka vuosi varma rahamäärä, jota sanotaan vakuutusmaksuksi, ja laitos taasen sitoutuu tätä vakuutusmaksua vastaan suorittamaan vakuutussumman joko maksajan, s.o. vakuutetun, kuoltua tai viimeistäänkin silloin, kuin hän on täyttänyt määrätyn ikävuoden. Kun säästöpankista voidaan pääoma korkoineen ottaa, milloin halutaan, ei henkivakuutuslaitoksesta saada vakuutussummaa, ennenkuin se välipuheen mukaan on maksettava. Mutta säästöpankki ei maksa muuta kuin siihen sijoitetut rahat korkoineen, kun sitä vastoin henkivakuutuslaitoksen täytyy suorittaa koko vakuutettu summa, vaikk'ei se vakuutusmaksuina ole niin paljoa saanutkaan."
"Mistäs se laitos ne rahat sitten ottaa?" uteli Heikki.
"Vakuutusmaksuista tietysti, mutta selitys siitä, miten siinä menetellään, on liian mutkikasta voidakseni siihen nyt tässä ryhtyä. — Annapas minulle piimäleili, Elli. Kiitos! — Mutta lyhyesti sanottuna on asia näin. Vakuutusmaksusta asetetaan osa korkoa kasvamaan, jotta siitä, jos vakuutettu elää vakuutussumman maksuaikaan asti, muodostuu se summa, mistä hän on vakuutettu ja mikä sillä ajankohdalla on maksettava. Toinen osa käytetään kuolemantapauksista meneviin suorituksiin ja laitoksen hoitokustannuksiin. On muistettava, että kuolemantapauksen sattuessa on aina joku osa vakuutussummasta valmiina, jotta toisten vakuutettujen vakuutusmaksuista ei tarvita ottaa koko suoritettavaa summaa, vaan ainoastaan se osa, mikä puuttuu, ja on tämä osa suurempi tahi pienempi, riippuen siitä, kuinka kauan vainaja on ollut vakuutettu ja minkä vakuutustavan mukaan hänen vakuutuksensa on ollut tehty. Mutta miten tässä erikoisseikoissa menetellään, sitä en osaa sanoa, ja sitä hoitaakin laitoksen oppinut matemaatikko, johon täytyy luottaa, sitä enemmän vielä, kun hän on valantehnyt, kuten on laita siinä yhtiössä, missä Taskinen ja minä otimme" — — —
"Sinäkö? Oletko sinäkin henkivakuutuksessa?" huudahti Elli.
"Olen kun olenkin", sanoi Eljas hieman hämillään. "Asianlaita on siten, ett'ei sitä tavallisesti ensiksi vastaan-tulevalle kerrota… Muuten kyllä sen holhoojallesi ilmoitin kosima-aikanani, kun jo silloin huomasin sinussa vastenmielisyyttä 'maallisiin asioihin'. En olisi nytkään siitä mitään virkkanut, ell'eivät vanhat muistot olisi vieneet minua mukanaan liiaksi… Mutta — kiitos Jumalalle ruoasta — nyt heti työhön miehet ja naiset! Kuivunut heinä odottaa kokoojiansa. Jopa tässä tuli tarpeeksi juteltua tällä kertaa."
Kaikki nousivat ja lähtivät työhön. Elli otti Eljaksen hihasta kiinni ja kuiskasi:
"En ymmärrä, mistä syystä sinä vielä puuhaat tuon henkivakuutuksen kanssa, kun jo kerran olet vakuutettu. Voihan se olla hyvä semmoisille, kuin esimerkiksi Taskisen perheelle, mutta mitäs me" — — —
"Me emme missään suhteessa eroa Taskisen perheestä, sillä samat ovat velvollisuudet maailmassa meilläkin. Mutta eihän ole kysymys yksin minun vakuutuksestani ollutkaan, vaan on puhuttu myöskin sinun henkivakuutuksestasi. Ja muutoin se vakuutus, joka riitti minulle yksin ollessani, voi ehkä tulla liian vähäpätöiseksi naimisessa ollessani, jos ehkä" — lisäsi hän leikillisesti hymyillen — "hyvinkin suuren perheen isäksi joudun… Aina on ajateltava tulevia polvia, joita kohtaan on sinulla, minulla ja jokaisella mitä painavimpia velvollisuuksia."
"Niin, — mutta eihän meillä ole, kuin yksi poika, tuo valkotukka ja sinisilmäinen Eljas, joka ensiviikolla täyttää 8 kuukautta."
"No, onpa jo aluksi siinäkin."
"Voi, voi! Onkohan pikku Eljas itkenyt kodossa ja ovatkohan häntä hyvin hoitaneet?"
"Ole huoletta siitä. Sama Leena, joka sinua pienenä ollessasi hoiteli, se sama Leena osaa sinun poikaasikin hellyydellä vaalia… Käskithän sitä paitse lapsentytön heti tulla sinua hakemaan kotiin, jos Eljas hiukankin rauhattomaksi rupeaa. Vaan kun sinä kerran sanoit, että mitä me turhaa liiaksi lapsestamme huolta pidämme — katsokoon hän muka itse eteensä suureksi tultuaan, niin tahdonpa nyt kysyä: mitä pitäisit vanhemmastasi, jos olisivat kaikkensa hävittäneet ja sinut puille paljaille jättäneet? Kunnioittaisitko heidän muistoaan, kuten nyt teet?"
"Elä haasta tuommoisesta, mitä joskus ilman ajattelematta olen puhellut. Vaan sanopas minulle, kuka minut perii, jos minä — Herra siitä varjelkoon — sattuisin piankin kuolemaan?"
"Lain mukaan olen minä Eljaksen kanssa sinun perillisesi."
"Sinulle siis olisi hyötyä minun henkivakuutuksestanikin?"
"Saman verran kuin sinulle on minun vakuutuksestani — tai oikeastaan vähemmän, sillä sinun vakuutuksesi olen ajatellut tehtäväksi pienemmälle summalle kuin minun. Mutta onpa jo meidänkin aika lähteä työhön."
He ottivat haravansa ja ryhtyivät toisten joukossa heinäkarhoja kokoomaan.
Elli ei työssäkään voinut jättää mielestään tuota henkivakuutusta. Miksi hän tahtoo minuakin vakuuttaa? Paha henki oli taasen päässyt irti. Hän tiesi, että Eljas häntä todellisesti rakastaa, kuten hänkin Eljasta. Jättäisihän hän jo nytkin perintöä — miksi Eljas tahtoo sitä vielä henkivakuutuksella suurentaa? Mutta ei siinä voi mitään oman voiton pyyntöä olla — eipä sitä hänenkään mieleensä tule, vaikka tietää nyt, että Eljas on henkivakuutuksessa. Ei, ei Eljas häntä toivoisi henkivakuutuksessa olevana sen enempää kuolemaan, kuin nytkään. Paras on jättää asia sunnuntaiksi — kai se silloin selvenee.
Mutta kaikesta huolimatta Elli jäi levottomaksi. Oudot ajatukset risteilivät mielessä ja sydämessä tuntui niin kummalliselta…
Eljas kyllä havaitsi tämän, mutta hän ei kadottanut mielenmalttiaan. Hän kohteli Elliä tyyneydellä, kuin sairasta lasta.
Koko niityn tuotteet ennätettiin hyvissä ajoin saada latoon. Tyytyväisinä mentiin kotiin. Ellin mieliala muuttui pikku Eljasta hyväellessä, joka oli voinut erinomaisesti. Näytti kuin äiti olisi poikaansa entistä enemmän kiintynyt…