III.
Vitkalleen ja hartaudessa astui Mattilan Elli Eljaksensa kanssa kirkon-portaita alas, kun jumalanpalvelus oli päättynyt. Pieniin joukkoihin kokoontuivat ihmiset kirkkomäellä. Painostava mieliala vallitsi kaikkialla. Äskettäin juuri oli saapunut viesti asevelvolisuusasian lopullisesta kohtalosta. Siitä nyt keskusteltiin ja se synnytti surun ilmeen kaikkien kasvoille.
Kun Mattilan haltijaväki tuli kirkkomäelle, pysähtyi Eljas ja katseli ympärilleen, ikäänkuin jotain etsien.
"Missähän opettaja nyt lienee? Näin hänen äsken kirkosta menevän Mäentaustan lautamiehen kanssa", puheli Eljas itsekseen. Sitten hän kääntyi Elliin päin. "Etkö ole samaa mieltä minun kanssani, että pyydämme heidät molemmat päivälliselle meille? Saammehan sitten jutella yhtä ja toista — muun muassa puhella henkivakuutusasiastakin. Mäentausta on älykäs ukko ja hänellä kyllä on viisas neuvo meillekin annettavana, jos vaan pyydämme. Mutta minne ihmeelle he hävisivät?"
"Tuollahan nuo ovat tapulin vieressä, jossa Mäentausta valjastaa hevostaan. Pyydetään heitä vaan, se on oikein mieleeni. Kyllä ruokaa riittää heillekin".
Mentiin ja pyydettiin opettaja Oksasta ja Mäentaustan lautamiestä emäntänsä kanssa Mattilaan. Ensin hieman kursailtiin, kun muka on niin usein Mattilassa oltu, mutta kutsu kuitenkin otettiin vastaan. Mäentaustan pieni poika lähti hevosella kiertotietä ja muut kaikki menivät Mattilan kirkkoveneesen.
Venematkalla lausuttiin vakavia sanoja niistä huolestuttavista tapahtumista, jotka viime vuosina olivat kohdanneet Suomen kansaa. Synkältä kyllä tulevaisuus kangasti, mutta jos suomalaiset itse pysyvät rehellisinä suomalaisina, eivätkä itseään unohda, niin, "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Yksimielisiä oltiin siinä, että nykyinen tila asettaa suurempia vaatimuksia kansan kehitykselle ylipäänsä, mutta etenkin sen siveellisen tarmon kasvattamiselle.
Saavuttiin Mattilan rantaan ja noustiin maalle. Molemmat emännät riensivät edeltäkäsin katsomaan, oliko kaikki valmiina ja myöskin päivällistä valmistamaan. Nuo kolme miestä jäivät rantapeltoa katselemaan, jossa rukiinleikkuuta oli eilen aljettu. Ihailtiin lupaavaa satoa, jonka herttainen v. 1901 kesä oli lahjoittanut. Kuivuus ei ollut pahasti vaikuttanut tällä paikkakunnalla, sillä ukkoissadetta oli tuon tuostakin saatu.
Mäentausta huomautti, että hyvä sato olikin nyt paikallaan, kun kunnallismaksut taas nousevat, koska on välttämätöntä rakentaa ainakin pari uutta kansakoulua. "Eihän vielä tiedetä, mistä rahat otetaan", lopetti hän puheensa. "Lainata meidän täytyy, mutta on hirveätä maksaa 6 tai 7 prosenttia korkoa pankeille. Eikä valtiolta voida tämmöisiin yrityksiin pyytää. Kuulin, että naapurikunnan samanlainen pyyntö on hyljätty."
"No, silloin pitää kääntyä lainaa pyytämään Suomi-yhtiöltä. Minun kotipitäjäni Pohjanmaalla sai Suomi-yhtiöltä ottamallaan lainalla viime katovuonna hädän torjutuksi, eikä korko ollut, kuin 5 prosenttia", tiesi opettaja kertoa.
"Ei kunnallislautakunta ole vielä muuta, kuin asiaa mietiskellyt", sanoi Mäentausta. "Hyvä on, että sain tuon tiedon. Ei täällä sitä yhtiötä juuri paljon tunneta."
"Kyllä sitä jo täälläkin tunnetaan" — lausui Eljas — "ainakin niissä piireissä, joissa henkivakuutusta pohditaan. Ikävää vaan on, ett'ei sillä täällä ole semmoista asiamiestä, joka innolla ja kunnolla tekisi sekä yhtiötä että vakuutusaatetta tunnetuksi kansalle… Mutta meidän on kiirehdittävä taloon. Näen jo Ellin tuolla veräjällä vartoovan meitä."
Astuskeltiin sisään ja pian itsekullakin oli höyryävä kahvikuppi kädessä. Jonkuu ajan kuluttua ilmestyi emäntä ovelle ja kutsui vieraita "haukkaamaan sitä, mitä talossa näin sattumalta tarjolla on."
Aterioidessa liikkui keskustelu useilla eri aloilla. Mäentausta on kiivasluontoinen ja kun hän pääsi moittimisen alkuun, niin kyllä oli kuunneltavaa. Hän moitti kasvavaa sukupolvea veltostumisesta, laiskuudesta ja yli varojen elämisestä. "Ei kukaan enää tahdo kovaa työtä tehdä, kaikki vaan keinottelulla ja helpolla työllä toimeentuloa etsivät. Metsät ja talot myödään tehtaille, rahoilla pöyhkeillään jonkun aikaa, ajellaan polkupyörillä ja eletään herroiksi, ei edes kotikutoinen vaate kelpaa. Jos tätä menoa jonkun aikaa kestää, jos eivät silmät jo pian avaannu, niin perikatoon joudumme. Miksi semmoisella vauhdilla tahdotaankaan loppua kohti kulkea? Ei yhtään huomisesta välitetä, kunhan vaan päiväkseen hyvin eletään. Samanlaisia ovat kaikki niin herrat, kuin talolliset, niin palvelijat, kuin työväkikin. Mutta kyllä tästä vielä kirous palkaksi koituu, jahka kaikki joudumme kerjäläisinä kelkka perässä kulkemaan, kuin pyrstötähdet taivaalla", lausui hän lopuksi kiivastuneena ja löi nyrkkiään pöytään, niin että lautaset helähtivät.
"Hillitse itseäsi" — alkoi Mäentaustan emäntä — "ja muista, että olet toisten vieraana."
"Niin, antakaa todellakin anteeksi! Mutta en voi luontoani saada aisoissaan pysymään, kun näitä asioita koskettelen. Tiedänhän, ett'eivät kaikki samanlaisia ole, vaikka taisin kiivastuneena niin sanoa. Niinpä esimerkiksi ei tässä talossa yli varojen eletä, eikä aikaa turhaan käytetä. Uskaltaa tämän talon emäntä navettaan mennä, jota monet köyhäinkin talojen matamit eivät enää tee, ja nähdään hänet heinäniitylläkin. Ja entäs isäntä sitten" — —
"Kas, kun setä rupeaa" — virkkoi Eljas — "päivällistä tuommoisella korupuheella maksamaan… Ei pidä liioitella… Kiitos kuitenkin, että meistä hyvää ajatellaan! — Koska en luule tässä enää mitään lisää olevan odotettavana, nouskaamme pöydästä pois. Luojalle kiitos!"
Kun siinä oli kiitelty ja kosteltu, lausui Mattilan isäntä näin: "Menkäämme nyt saliin, niin voimme ryhtyä pääasiaan, joka on saada hyvä neuvo teiltä, kunnioitettavat vieraamme. Elli ja minä olemme erimielisiä eräässä asiassa. Ja koska tapani on ja tulee olemaan, ett'en tärkeissä asioissa toimi omin päin ilman Ellini myöntymystä, joskin olen selvillä asian edullisuudesta ja hyvistä puolista, en ole nytkään tehnyt mitään, kun hän on vastaan. En ole myöskään tahtonut jättää asiaa sikseen, koska katson sen tärkeäksi sekä itsellemme että välillisesti koko kansallemme, vaan olemme sen vuoksi päättäneet yhdessä kuulustella parin ymmärtävän miehen neuvoa ja toimia sen mukaan.
"Asia on tämä. Kuten tiedätte, jätti appivaarini jälkeensä jotenkin runsaan omaisuuden, josta Elli sai puolet. Erittäin on tästä omaisuudesta nyt kysymyksessä se, joka saatiin myödystä metsästä ja mikä osa on nyt pankkiin talletettuna. Minä tahtoisin irtisanoa pankkitalletuksista osan ja asettaa ne rahat henkivakuutuksiin Ellin ja minun hengelle. Mutta Elli ei siihen suostu. Mitä sanotte te henkivakuutuksesta?"
"Hullutuksia", huudahti Mäentaustan emäntä. "Kun rahat ovat pankissa, ovat ne hyvässä tallessa. Miksi siis ottaa ne sieltä?"
"Kyllä eukkoni on aina heti valmis vastaamaan", naurahti Mäentausta. "Mutta jos tässä neuvo on annettava, on asia tarkoin punnittava. Ensin kuitenkin tahdon tietää, mistä syystä otat henkivakuutuksen."
"No, siitä syystä, kuin ennenkin olen saman asian tehnyt. Minun järkähtämätön vakaumukseni on, että henkivakuutus on nykyajan paras ja luotettavin säästölipas. Se kehottaa säästämiseen ja samalla se varmentaa säästämisen tulokset, huolimatta säästäjän elämänpituudesta. Saadaan huoletta työskennellä muissa toimissa, kun vaan säännöllisesti yhtiölle suoritetaan sovitut maksut — silloin tiedetään, että se summa, josta ollaan vakuutettu, tulee täydellisesti suoritetuksi sillä hetkellä, jolloin sitä mahdollisesti parhaiten tarvitaan. Tämä nyt koskee henkivakuutuksen sitä lajia, joka tehdään vuotuisilla vakuutusmaksuilla. Mutta meillä on erityisesti kysymys henkivakuutuksesta kertamaksulla. Minä tahdon, kuten jo sanoin, sijoittaa osan meidän talletuksiamme henkivakuutuksiin kertamaksuilla ja nämä vakuutukset tehtäisiin sekä Ellin että minun hengelle".
"Miksi emäntä olisi vakuutettava?" keskeytti Mäentaustan Sanna innoissaan. "Eikö riitä, että isäntä yksinään rupeaa noihin hullutuksiin?"
"No, tietysti siksi" sanoi Elli ivallisesti — "että Eljas saa suuremman perinnön minun jälkeeni."
"Aivan samoin kuin sinä saat minun jälkeeni", lausui Eljas tyynellä äänellä, vaikka kyllä havaittiin, että iva oli kipeästi sattunut. "Mielestäni on vaimolla avioliitossa sama arvo kuin miehelläkin. Ja vaimon kuolema vaikuttaa taloudellista häiriötä yhdellä tavalla kuin miehenkin, jos kohta ei niin suuressa määrässä. Sen vuoksi katson, että kumpaisenkin avioliitto-osallisen velvollisuus on olla vakuutettu. Vaimon vakuutus voi kuitenkin olla pienempi. En ota tässä ollenkaan puheen aineeksi sitä mielettömyyttä, että henkivakuutus jollain tavoin kehoittaisi toivomaan vakuutetun kuolemista, jotta muka sitten saisi periä. Miksi ei samaa voi olettaa ilman henkivakuutustakin? Jos joku povessaan moisia siveettömyyden todisteita kantaa, niin voidaan olla varmat, että hänellä on sama toivo muunkin tavaran suhteen."
"Kyllä minä olen yhtä mieltä tässä kohden", huomautti Mäentausta. "sitä paitse voin kertoa, ett'ei vakuutussummaa suoriteta, jos vakuutetun esimerkiksi surmaisi se, joka vakuutussumman on saapa. Siitä ei siis olisi sitä hyötyä, kuin tavallisesta perinnöstä, vaan tappio olisi suoranainen tulos. Jättäkäämme tämä seikka keskustelun ulkopuolelle, sillä olemmehan vielä toki suomalaisia, emmekä itämaalaisia rosvoja", lisäsi hän päättävällä vakavuudella.
"Enhän minä mitään ilkeää ole tarkoittanutkaan", puheli Elli punastuen.
"Mutta mitä opettaja itse pääasiasta arvelee?"
"Emme vielä ole minun ymmärtääkseni pääasiaan tulleetkaan", vastasi opettaja. "Sitä paitse tahdon mielelläni kuulla mitä järkevät ja kokeneemmat miehet ajattelevat."
"Haluaisin tietää" — haasteli Mäentausta — "mistä syystä Elias katsoo henkivakuutuksen niin hyväksi säästölippaaksi. Olin minäkin aikoinani vakuutettu, mutta luovuin siitä ja sain aika tappion. Minulle nimittäin ei tullut takaisin kuin noin kolmasosa suorittamistani rahoista. Siitä on jo parikymmentä vuotta. En minä kuitenkaan ole henkivakuutuksen vastustaja, vaan en myös ihailijakaan."
"Kertokaa minulle ensin, jos vielä muistatte, minkälainen henkivakuutus teillä oli", pyysi Eljas.
"Minä maksoin 70 markan paikkeille vuodessa ja sopimus oli, että summa maksetaan joko kuolemani jälkeen tai viimeistään 45 ikävuotta täytettyäni. Minä olisin saanut vakuutussumman nostaa tulevana vuonna, jos olisin maksujen suorittamista jatkanut."
"No, sanokaa minulle nyt, mihin säästöön olette nuo 70 markkaa sen jälkeen joka vuosi pannut?"
"Mitä? Mihinkäkö säästöön?" Enhän minä ole pannut niitä mihinkään, vaan olen käyttänyt, kuten muitakin rahojani. Kai osa on pankissa ja osa viljelyksessä. Sen minä kyllä tiedän, ett'en yhtään ole turhuuteen tuhlannut. Mutta sitä en voi sanoa, että nuo 70 markkaa olisivat erityisesti säästöön tulleet pannuiksi."
"Siinäpä sitä nyt ollaan", sanoi Eljas. "Vaikka te, setä, olette säästäväinen ja tarkka taloudessanne, ettekä tuhlaa, niin ette kuitenkaan voi näyttää mitään näkyvää tulosta semmoisen summan säästämisestä. Te ette edes voi varmuudella sanoa, onko tämä määrä tullut säästöön sijoitetuksi vaiko ei?"
"En, sitä en voi niin varmasti sanoa. Välistä on säästetty enemmän, välistä vähemmän ja kyllä joskus on tapahtunut, ett'ei mitään säästöä ole syntynyt."
"No, niin — siinäpä se juuri onkin", sanoi Eljas. "Mutta jos olisitte jatkanut vakuutusmaksujen suorittamista, olisitte varmaan tietänyt, että ainakin 70 markkaa tulee vuodessa säästetyksi. Ja varma te olisitte ollut siitäkin, että vakuutussumma kokonaisuudessaan olisi maksettu, jos olisitte sattunut kuolemaan, ja ensi tulevana vuonna se olisi ollut itsenne nostettavana. Sanokaa minulle, oletteko kartuttanut pääomaanne niin, että teillä on ensi vuonna sama määrä, kuin henkivakuutussummana olisitte saanut? Voitteko olla ihan varma siitä, että muunlaisella säästämistavallanne olette saanut kokoon samanlaisen summan ja voitteko sen tuloksen näyttää? Muutoin tuon 70 markan erottaminen ei teidän taloudessa olisi mitenkään häiritsevästi vaikuttanut, vaan päinvastoin olisi lisännyt omaisuuttanne henkivakuutussummalla. Mitäs sanotte?"
"En voi sanoa mitään. Totta puhuen täytyy tunnustaa, että olen kyllä monesti ajatellut, oliko tuo niin viisaasti tehty, kun luovuin siitä vakuutuksesta. Mutta sittenkään" — lisäsi hän itsepäisesti — "en katso teillä olevan mitään syytä haluta henkivakuutukseen, kun kerran saatte kuulla peljästyttävän esimerkin siitä tappiosta, joka vakuutuksesta luopuessa seuraa."
"Peljästyttävää kyllä kuultiin, vaan ei kuultu, onko teidän luopumisenne pakosta. Päinvastoin olen saanut sen käsityksen, että oli oma asianne ja itsenne määrättävänä, tahdoitteko luopua tahi pysyä henkivakuutuksessa. Toisekseen en minä, jos pakko tulee, koskaan möisi vakuutustani yhtiölle takaisin, vaan ottaisin vapaakirjan."
"Vapaakirjan — mikä se on? Ei semmoisia vielä sinä aikana ollut."
"Kyllä on ollut", vastasi Eljas. "Vapaakirja on vakuutuskirja, josta ei enää suoriteta vakuutusmaksuja ja jonka summa vastaa niitä maksuja, joita on suoritettu. Jos minä esimerkiksi olen sitoutunut suorittamaan vakuutusmaksuja 10 vuotena ja 3 vuotta maksettuani tahdon luopua, saan vapaakirjan, jonka määrä on 3/10 osaa alkuperäisestä summasta. — Mutta kääntyäksemme takaisin pääasiaan, tahdon vielä lisäksi huomauttaa siitä, että setä ei ole voinut sanoa, ett'ei samoja säästöjä olisi tehty muutenkin, vaikkapa 70 markkaa vuosittain olisi henkivakuutusyhtiölle suoritettu. Asianlaita on nyt kuitenkin niin, että moni markka menee turhuuteen, kun ei ole mitään varmaa suoritusta tehtävänä, jos kohta koetetaan olla kuinka tarkka tahansa; sitä vastoin tarpeettomat menot mahdollisesti vähimpään supistuvat, kun on jokin sitoumus täytettävänä. Ja vapaaehtoisuuden pohjalle perustettuna on tämä sitoumus sitä mieluisampi täyttää, kuin tietää, että sen tulos lankeaa itselle eduksi, jos elää, sekä että sen tarkoitus on tehdä valoisammaksi sen sukupolven tulevaisuutta, joka meitä seuraa. Saattaa kyllä olla tunnottomia ja itsekkäitä vanhemp" — - —
Puhe jäi kesken, kun saliin astui vanha Leena itkevä pikku Eljas sylissään. "Minun täytyi tuoda" — puheli hän — "lapsi äidilleen. En saa sitä viihtymään, en vaikka mitä tekisin."
Elli kiiruhti lasta ottamaan, mutta tämä käänsi päätänsä pois, huitoi käsiään ja vielä enemmän itki.
Eljaskin lähti liikkeelle. "Onkohan hän sairastunut?" kysäsi hän hädissään. Mutta kun lapsi huomasi isänsä, ojensi hän heti kätensä ja syliin päästyään nojasi päänsä isän rintaa vastaan, nyyhkytti muutaman kerran ja sitten lakkasi itkemästä. Isä kuivasi lapsen posket, silitteli hiuksia, eikä voinut olla painamatta pientä suukkosta pojalleen, jonka puhdasväriset kasvot alkoivat jo kirkkaina loistaa, kuin kevätaurinko. "Mitä? Tulitko sinä taivainen olento ilmaisemaan mielihyvääsi isällesi siitä, että hän koettaa parhaansa mukaan sinun tulevaisuuttasi turvata, kuten kunnon vanhemman tulee?… Mutta, Elli, mikä sinulla on? Ihanhan sinä vaalenet"…
"Ei ole mitään vaaraa — miten vaan lienee niin kummallisesti sattunut sydänalaani."
"Tekiköhän kirkossa olo sinulle näin kovin kuumana päivänä pahan elämän vai…?"
"Älä hätäile. Se on jo ohi, olen aivan ennallani."
"No, Leena, ottakaa nyt lapsi ja menkää hänen kanssaan pihamaalle kauniisen Jumalan luontoon."
Leena ja pikku Eljas poistuivat.
Mäentaustan tarkka silmä huomasi, että äskeinen sattuma teki kummallisen vaikutuksen Elliin. Hän tahtoi kääntää ajatuksia toisaalle ja alkoi puhua:
"Mitä sinä äsken selitit vapaakirjasta, se on kaikki minulle aivan uutta. Kyllä minäkin olisin vapaakirjan ottanut, sillä en minä tarvinnut niitä rahoja. Vaan minulle sanottiin, että kun maksamasta lakkaa, ovat suorittamani rahat takaisin vaadittavat. Minä ajattelin, että miksi turhan vuoksi maksan rahojani tuolle yhtiölle, kun kuitenkin luulen vanhaksikin eläväni. Eikä silloin henkivakuutusta selitetty siltä kannalta, että se myöskin on säästämiskeino vakuutetun omaksi hyväksi ja hyödyksi. Vakuutus oli vaan otettava kuoleman varalta. Ei laisinkaan huomautettu, että siten tulee säästetyksi rahamääriä, jotka muutoin eivät tule hyödyttävästi käytetyiksi. Kun oikein ajattelen, niin kyllä olisi hauskaa ensi vuonna saada nostaa nuo 2000 markkaa, josta summasta olin henkivakuutuksessa. Se on kuitenkin ollutta ja mennyttä, eikä sitä käy katuminen. Mutta selitäpäs, Eljas, mistä syystä sinä haluat ottaa henkivakuutukset kertamaksuilla. Eiköhän olisi mukavampaa maksaa vuotuiset vakuutusmaksut talletusten koroilla ja antaa rahain olla koskemattomina pankissa?"
"Sanokaapas te, setä, ensiksi, missä yhtiössä olitte vakuutettu?"
"Kalevassa olin ja tapahtui vakuutuksen ottaminen eräällä kaupunkimatkalla muutama vuosi puheenalaisen yhtiön perustamisen jälkeen. Silloin ei vielä välitetty levittää tietoja henkivakuutuksesta maaseudulle. Olin silloin, kuten vieläkin katson olevani, edistyksen puolella, joskin kokemukset ovat minua elämän varrella opettaneet, ett'ei saa ilman tarkkaa miettimistä hyväksyä kaikkea uutta — yhtä vähän kuin miettimistä taasen ei ole vuosikausia tehtävä."
"Ei saa, eikä pidäkään", lausui Eljas. "Sitä paitse ei nykyisin tarvitse tietämättömyydessä olla, kun esimerkiksi henkivakuutuksestakin on jo olemassa melkoinen kirjallisuus, josta voi oppia yhtä ja toista. Niinpä esimerkiksi Suomi-yhtiö on toimittanut koko joukon kirjaisia, joitten. tekijöissä tapaa semmoisen miehen nimen, kuin on K. Suomalainen. Ja lisäksi on Juhlajulkaisussa ja Vuosikirjoissa annettu hyvin seikkaperäisiä tietoja liikkeen yksityiskohdista, joista on paljon oppimista. Tutkimalla henkivakuutus-kirjallisuutta olen tullut havaitsemaan, että voidaan vakuutusyhtiöihin sijoittaa kertamaksuina suuriakin summia, eikä ainoastaan vuotuisesti suorittaa pieniä eriä. Kun yhtiön voitto nousee" — — —
"Voitto, mikä voitto?" kysäsi Mäentausta. "Eikö voitto joudu osakkeenomistajille?"
"Niin se tekee osakeyhtiöissä, kuten esimerkiksi Kalevassa. Mutta sekin yhtiö antaa nyttemmin osan voitostaan vakuutetuille. Ensiksi saavat osakkeenomistajat voitosta 60,000 markkaa ja mitä sitten yli jää, se voidaan jakaa vakuutetuille. Mutta Suomi-yhtiö on aivan vakuutettujen oma, se on n.s. keskinäinen yhtiö, jonka koko voitto lankeaa vakuutetuille. Joskin tämän yhtiön täytyy vielä panna tuloistaan joku osa vararahastoonsa, niin se tapahtuu ainoastaan vakuutettujen hyödyksi, sillä siten lisääntyvät yhtiön korkotulot, jotka taasen vuorostaan tulevat vakuutettujen osalle.
"Kun minä olen miettinyt tuota henkivakuutusta, olen tullut huomaamaan, että rahamäärän sijoittaminen kertamaksulla henkivakuutukseen tulee kyllä kannattavaiseksi. Kirjaisesta 'Henkivakuutus ja muu säästäminen' saadaan selväksi, että semmoinen pääoma, joka on sijoitettu henkivakuutukseen 30 vuodeksi, antaa 3.1 prosenttia korkoa korolle maksetun pääoman kasvamisen kautta. Viimeisestä Vuosikirjasta olen taasen nähnyt, että sama vakuutus tämän lisäksi on antanut voittoa, joka vaihtelee noin 2 1/3 ja 3 prosentin välillä, riippuen tämä siitä, kuinka kauan vakuutus on ollut voimassa. Voidaan siis laskea, että sijoitus, jos elän niin kauan kuin itse saan nostaa vakuutussumman, on tuottanut korkoa keskimäärin 5 1/2 prosenttia. Mutta jos aikaisemmin kuolen, saavat perilliset koko vakuutussumman, jolloin rahat tietysti antavat suuremman koron. Ymmärrettävää on, että jos odottamattoman pian sattuisi kuolemaan, tulisi rahallinen voitto vielä suuremmaksi, jos vakuutus olisi vuotuisina maksuina tehty, mutta kun sitä toivoo elävänsä vakuutusajan loppuun, on asia mielestäni järjestettävä niin, että päästään niin vähäisellä käteisen rahan suorituksella, kuin mahdollista on, olkoonpa vaikka niinkin, että se summa, joka on kerrassaan suoritettava, on melkoisen suuri. Ajatelkaapas nyt! Minä olen 27 ikävuotta täyttänyt. Jos otan 10,000 markan henkivakuutuksen sillä tavoin, että itse saan nostaa vakuutussumman 60 vuotta täytettyäni, tulen siitä vuotuisesti maksamaan 267 markkaa eli siis 33 vuotena yhteensä 8,811 markkaa. Mutta kun suoritan maksun kerrassaan, pääsen 4,132 markalla. Olen siis voittanut 4,779 markkaa, jos nimittäin elän siihen asti, kun itse saan vakuutussumman nostaa. Mutta tässä on vielä eräs tärkeä seikka huomioon otettavana. Totta on, ett'ei liikevoitto ole ylimalkain pysyvä, vaan se vaihtelee. Mutta varmalta näyttää, että jos vaan ei henkivakuutusliikettä kovin ankarat vastukset kohtaa, pysyy liikevoiton vaihteleminen siinä varmojen rajain sisällä. Sen tavallaan havaitsemme Kalevan toiminnasta. Vaikka tätä yhtiötä kohtasi ylikuolleisuus kahtena vuotena peräkkäin ja vielä lisäksi v. 1900, ei se kuitenkaan aivan tykkönään ole lakannut voittoa jakamasta, vaikka se kyllä on kuihtunut kovin pieniin jako-osiin. Kun mielestäni Suomi-yhtiö, mitä vakuutustapoihin ja hoitokustannuksiin tulee, näyttää olevan erinomaisen hyvässä asemassa, katson voivani laskea jonkun keskimääräisen voittoprosentin koko vakuutusaikana pysyväiseksi. Kuten äsken mainitsin, on edelläkerrotusta kertamaksusta v:lta 1900 maksettu 2 1/3 ja 3 %:n välillä, riippuen tämä vakuutuksen voimassaolon pituudesta. Jakoprosentti oli silloin 2.6 % matemaattisesta arvosta. Kun yhtiö nyt vasta on ollut toiminnassa 11 vuotta ja kun tunnettu on, että mainittu matemaattinen arvo vuosi vuodelta kasvaa, niin arvelen, vaikkapa oletan, että jakoprosentti muutamilta vuosilta alenisikin, voivani laskea, että keskimääräinen voitto tulee tekemään vuosittain 2 % suoritetusta kertamaksusta. Voitto olisi siis vuosittain 82 m. 64 p. Tämä laskettuna 32 vuotena, tekee se koko vakuutusaikana 2,644 m. 44 p. Kun kertamaksu oli 4,132 markkaa, jää siinä tapauksessa ainoastaan 1,487 m. 52 p., jotka todellisuudessa olen suorittanut tuosta 10,000 markan henkivakuutuksesta. — Jos taas tehdään sama laskelma vuotuisilla maksuilla suoritettavasta vakuutuksesta ja oletetaan, että voitot tekevät 25 % vakuutusmaksusta, niin lopputulos on oleva, että on koko vakuutusaikana saanut takaisin yhteensä 2,120 markkaa. Kun tämä vähennetään edellämainitsemastani vakuutusmaksujen summasta, joka oli 8,811 markkaa, jää siis 6,691 markkaa, jotka vuotuisilla maksuilla ovat tulleet suoritetuiksi 10,000 markan henkivakuutuksesta. Havaitsette kai, että etu on sen vakuutustavan puolella, josta vakuutusmaksu on suoritettu kerrassaan."
"Mutta en ole huomannut mitä korot tekisivät siitä, minkä itse tulee maksamaan", virkahti Mäentausta. "Sinä vaan olet huomauttanut niistä suurista voitoista, joita yhtiö antaa."
"Siinä olette oikeassa. Mutta voidakseni tehdä sen suuntaisen perinpohjaisen laskelman, pitäisi minulla olla enemmän tietoja, kuin minulla valitettavasti on. Vaan jos laskemmekin 5 % koron niistä 4,132 markasta, niin ei se tee muuta kuin 6,611 m. 20 p. Jos siihen lisätään, mitä äsken sanoin tulevani nettomääränä maksamaan eli 1,487 markkaa 52 penniä, niin nousee se vaan 8,098 markaksi ja 72 penniksi. Ja sopii tästä kysyä, mistä pankista luulette saavanne 32 vuotena 5 %?"
"Mutta olisi laskettava korkoa korolle."
"Niin kai olisi, mutta silloin olisi myöskin laskettava korkoa korolle voitto-osuuksista. Muutoin tässä unohdatte erään tärkeän seikan, joka on koko henkivakuutuksen ydin. Ei henkivakuutus ole mikään korkolaitos. Vaan siihen liittyessäni tiedän, että olen velvollinen ottamaan osaa niihin suorituksiin, jotka tapahtuvat ennen vakuutusajan loputtua kuolevain vuoksi. Niinikään on minun suoritettava osani laitoksen hoitokustannuksista. Ei kukaan ajattele sitä, että ne ovat juuri tallettajat, jotka maksavat pankkien kustannukset. Tämä jää aina huomaamatta, samalla tavoin kuin sekin, että osakkeenomistajat saavat osinkonsa juuri siitä voitosta, mikä saadaan tallettajain rahoista. Osakepääoman korot eivät suuriin riitä. Keskinäisessä henkivakuutusyhtiössä saavat vakuutetut ei ainoastaan kaiken koroista syntyneen voiton, vaan myös kaiken muunkin voiton."
"Mutta on merkillistä, että tuo opettaja istuu aivan mykkänä. Eikö teillä oppineena miehenä ole mitään vastaan sanottavaa? Eihän toki tämä kaikki voi olla totta?" arveli Mäentaustan emäntä.
"Kyllä Eljas tietää, mitä hän puhuu", virkkoi Elli pikaisesti.
"Minä tulen vielä kauan aikaa olemaan vaiti, hyvä emäntä. Nuoren miehen sopii kuunnella, kun vanhemmat puhuvat, sitä suuremmalla syyllä vielä, kun huomaa, ett'ei ole mitään lisättävää tahi vähennettävää. Ja ennätänpähän minä ajatukseni lausua myöhemmälläkin. Mutta ihmettä on, ett'ei henkivakuutus ole paremmin levinnyt, kun se on noin siunattu laitos, kuin tässä on esitetty."
"Onpa se mielestäni hyvinkin laajalle levinnyt meidän maassamme, jonka kansantaloudessa sillä on tavattoman suuri merkitys", lausui Eljas. "Kun ajattelemme, että Suomi-yhtiöllä on tätä nykyä noin 29,000 henkilöä vakuutuksessa hieman yli 93 miljoonan markan pääomasta, niin eipä tuota ole vähäpätöisenä tuloksena pidettävä 11 vuoden toiminnasta.
"Kalevalla on sen lisäksi 55 miljoonan arvosta vakuutuksia. Totta kyllä on, että henkivakuutus voisi ripeämminkin levitä, vaan on muistettava, että kaikki hyvät aatteet hitaasti voittavat alaa. Monet ennakkoluulot ovat ensin poistettavat, ennenkuin tieto eläväksi tulee. Muutoin on mielestäni asialle eduksi, että edistys ei ole liian ruttoa, sillä siten se varmimmin sulaa yhteen kansan oman tietoisuuden kanssa. Siten aate oikein lujasti juurtuu. Kansamme luonne on hidas, mutta minkä se omakseen omistaa, sen se omaisuutenaan pitääkin. — Vaan jopa on aika teiltä tiedustaa, mitä aikeestani arvelette."
"Sanohan vielä kuitenkin ensin", — puhui Mäentausta — "etkö arvele, että pankki kuitenkin on vakavaraisempi laitos, kuin henkivakuutusyhtiö. Minusta ainakin tuntuu, kuin edellisessä olisivat rahat paremmassa turvassa. Ja muutoinhan pankit auttavat liike- ja teollisuusyrityksiä ja tyydyttävät niiden rahantarvetta, mitä henkivakuutuslaitos ei voi, eikä ymmärtääkseni saane tehdäkään."
"Mitä vakavaraisuuteen tulee, katson edun olevan ehdottomasti henkivakuutuslaitoksen puolella, sen sijoitukset kun ovat sitä laatua, ett'ei niistä voi syntyä sanottavaa tappiota. Sitä vastoin pankkien sijoitukset liikeyritysten rahantarpeen tyydyttämisessä usein voivat olla aivan arveluttavia — kaikesta varovaisuudesta huolimatta. Olen kyllä vakuutettu siitä, että maamme pankit ovat täysin vakavaraisia ja hyvin hoidettuja, mutta sopii tässä mainita, että esimerkiksi Saksassa on nykyisin pankki toisensa jälkeen mennyt kumoon, kuten sanomalehdistä olette lukeneet. Tietääkseni ei ole yhtään henkivakuutusyhtiötä kukistunut. Tunnustettava kuitenkin on, että tietysti kaikki, mikä on inhimillistä, on tavallaan heikkoa. Kyllä kuitenkin uskaltaa sanoa, että henkivakuutuslaitos on ainakin yhtä luja ja vakavarainen kuin pankkikin. Mitä sitten siihen tulee, että — jos nimittäin teitä oikein ymmärsin — pankit tarvitsevat kaiken, minkä haltuunsa saavat, voidakseen antaa rahoja liike- ja teollisuusyrityksille, niin eivät ne mitään kadota sen kautta, että muutamia niitten talletuksista irtisanotaan. Jospa vaikka rohkein toiveeni täyttyisi, s.o. että talletuksia omistavat maanviljelijätkin muuttaisivat esimerkiksi puolet talletuksistaan henkivakuutuslaitokseen, niin ei siitäkään synny haittaa pankeille. Ja muutoin tahdon tässä suhteessa huomauttaa eräästä tärkeästä seikasta, joka koskee meitä maalaisia. Sanoitte juuri äsken, että pankit tyydyttävät liike- ja teollisuusyritysten rahatarpeita. Mutta tuskinpa ne tyydyttävät meidän rahatarvetta — eivät ainakaan kohtuullisella korolla. En nyt puhu yksityisistä henkilöistä, joitten rahatarpeita ei henkivakuutuslaitoskaan voi ottaa tyydyttääkseen, niissä kun sijoituksilla ei ole sitä vakuutta, joka on moiseen laitokseen nähden ehdottomasti tarpeellinen. Minä tarkoitan kuntain ja seurakuntain tarpeita. Kun tullessa puhelimme meidän omaa kuntaamme koskevasta tämänkaltaisesta asiasta, sanoitte itse, että pankki vaatii 6 ja 7 prosentin koron. Semmoisen koron kyllä liike- ja teollisuusyritykset maksavat, eikä pankki taivu alhaisemmalla korolla kunnille lainoja antamaan. Mutta henkivakuutuslaitos, joka etupäässä katsoo sijoituksen vakavaraisuutta ja pitkäaikaisuutta, saattaa rahoja antaa paljoa alhaisempaan korkoon. Olen huomannut sanomalehdistä, että usea kunta on saanut 5 prosentilla Suomi-yhtiöltä rahalainan. Ja kyllä kunnat ja seurakunnat näinä aikoina tarvitsevatkin rahoja kansakoulujen ja pappilain rakentamisiin. Sijoittamalla varamme henkivakuutuslaitokseen, etenkin Suomi-yhtiöön, teemme tälle mahdolliseksi kuntain auttamisen niitten rahatarpeissa. Emmekä siinä tule mitään uhraamaan, sillä johan äsken kuulimme, että voimme saada noin 5 prosentin koron rahoillemme koko vakuutusajalta. Pankit kyllä nyt maksavat 5 % talletuksista, mutta talletuskorko on sangen vaihteleva — yht'äkkiä se voi aleta. On sangen epätietoista, saavatko kunnat silloin lainojensa korot alennetuiksi. En sitä usko, vaan luulen, että saavat ainakin jonkun ajan edelleen suorittaa 6 1/2 tai 7 prosentin koron. Tästä siis tulee meille kaksinkertainen tappio, ensin tallettajina tulemme saaman huonomman koron pankkitalletuksista, kuin mitä saisimme, jos varamme olisivat sijoitetut henkivakuutukseen. Toiseksi saamme kuntalaisina maksaa yhä suuremmat verot sen johdosta, että kunnan on täytynyt ottaa lainansa pankista, joka kantaa suhteettoman kallista korkoa. Pyydän mainita esimerkin. Jos tahdon talletustani vastaan ottaa lainan, niin saan Suomen Pankillekin suorittaa 6 % koron, ja yksityispankit vaativat kai enemmän, henkivakuutusyhtiö sen sijaan antaa kertamaksulla suoritettuja vakuutuksia vastaan lainoja 5 % korolla. Tämmöiset lainat eivät tietysti tule kysymykseen muulloin, kuin tilapäisessä hädässä. Mutta kun nyt on syntynyt puuha yhteistoiminta-aatteen toteuttamiseksi, on meidän otettava tämäkin seikka ajateltavaksemme, sillä yhteistoimintaahan se on tavallaan sekin: henkivakuutus itsessään on yhteistoimintaa siinä suhteessa, että ihmiset liittyvät yhteen turvataksensa toinen toisiansa kuoleman vaikuttamasta taloudellisesta häiriöstä. Mutta henkivakuutus voi vielä tämän lisäksi tulla yhteistoiminnaksi sen kautta, että me sen avulla teemme kunnille ja seurakunnille mahdolliseksi saada rahatarpeensa tyydytetyiksi alhaisella korolla, josta taas seuraa verojen huokeimmiksi käyminen. Eikä ole tämäkään puoli niin ylenkatsottava."
"Eipä totta tosiaan sinua suotta sanota kirjatoukaksi", alkoi Mäentausta puhella. "Henkivakuutuksestakin ja kaikista muista siihen kuuluvista seikoista olemme nyt saaneet sinulta kuulla niin perinpohjaisen selityksen, että meidän velvollisuus on antaa sinulle neuvo, jota pyysit. Jos tämä asia olisi minulle nuoruudessani niin selvitetty, kuin tänään on tehty, niin totta tosiaan olisin vielä vakuutettu — en ainoastaan siitä pienestä summasta, jonka alussa otin, vaan olisin siihen samaan myöskin sijoittanut osan metsärahoistani, jotka sain noin 8 vuotta sitten" — —
"No, eihän vielä ole liian myöhäistä", keskeytti Eljas. "Vastahan olette neljänkymmenenneljän vuoden vanha, kuten äsken kuulimme."
"Ikäni ei ole esteeksi, sen kyllä tiedän, eikä terveyskään, Luojalle kiitos. Mutta rahat — nepä ne ovatkin jo tiessään", huokasi Mäentausta.
"Mihin ne ovat juosseet?" kysäsi Elli. "Eivätkö ne ole pankissa tallessa, kuten" — — —
"Niin, — ne olivat. Voinhan teille opiksi kertoa, kuinka kävi ja kuinka on luullakseni käynyt monelle, joka tahtoo tuossa tuokiossa rikastua. Alussa olivat rahani pankissa, kunnes eräänä päivänä saapui luokseni metsäasioitsija, joka ehdotti minulle ahväärin. Hänen laskunsa olivat erittäin loistavat: tulisi yhdessä vuodessa ansaitsemaan 50 prosenttia. Hän kyllä hoitaisi koko homman, eikä minun muka muuta tarvinnut, kuin vaan rahani liikkeesen antaa ja sitten hyvät voitot nostaa. Vaimoni oli asiaan erittäinkin innostunut" — —
"Tuota vanhaa juttua tuo" — — —
"Elä nyt sekoita. Me sovimme asian, minä noudin rahat pankista ja varmat kirjat tehtiin. Vuoden päästä teki asioitsija vararikon, vieläpä siksi huonon, ett'ei edes puolta pääomasta saatane takaisin — voitosta puhumattakaan. Se on juuri tuo äkkinäisen rikastumisen toivo, joka niin useasti vie perikatoon. Minä oivallan, että henkivakuutus kyllä voittaisi paremmin alaa, ell'ei ihmissydämeen olisi niin vahvasti juurtunut halu päästä pian ja vähällä vaivalla rikkaaksi. Vielä ei malta taipua hiljaiseen säästämiseen, eikä vähitellen, vaan varmuudella saavutettavaan vaurastumiseen. Lisäksi vielä tulee, että nautinnonhalu, kuten jo äsken kiivastuneena lausuin, on kasvanut äärimmilleen. Tulevien sukupolvien kohtaloa ei liioin ajatella, kunhan vaan nykyhetkenä hyvin eletään. Minä kuitenkin olen tilani jommoiseen kuntoon laittanut — ennätin toki viljelyksen laajentamiseen osan metsärahoista käyttää. Ja olenhan voinut säästöjäkin tehdä. Mutta kun katselee Korpelan isännän taloutta ja miettii, missä kunnossa hän asiansa perillisilleen jättää, silloin on vaikea pysyä maltissaan. Voi kuitenkin sitä tuhlausta ja hurjaa elämää, jota Korpelassa vietettiin ja osaksi vieläkin vietettäisiin, jos varat riittäisivät. Mutta ylellistä elämää seurannut laiskuus ja kykenemättömyys on pian tekevä lopun siitä, mitä vähän vielä jäljellä on. Ja samassa asemassa on maassamme monta sataa taloa. Jos todellakin, kuten Eljaksen toivo on, älyttäisiin edes osa niistä rahoista, joita metsillä saadaan, panna henkivakuutukseen, niin jäisi toki vakuutussumma tulevalle polvelle. Nyt sitä vastoin jätetään tulevain polvien perittäväksi metsättömät tilat, jotka muutenkin ovat turmeltuneet. Onpa mielestäni siis sangen järkevästi harkittua Eljakselta, että hän on päättänyt panna niin varmaan säästöön osan perintönä saamistaan rahoista. Tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että viisaus käskee myöskin varovaisuuteen, ja sen vuoksi neuvon jättämään osan rahoista pankin talteen ja ainoastaan osan käyttämään henkivakuutukseen. Tämmöinen on minun neuvoni."
"No, mitäpä opettaja sanoo? Olettehan nyt jo saanut kuulla ja miettiä tarpeeksi asti", tuumi Elli.
"Täytyy siis vihdoin minunkin lausua avomielinen tunnustukseni. Nyt on seikka semmoinen, että minä tavallaan olen jäävi antamaan neuvoa tässä asiassa. Minä nimittäin olen pari päivää sitten tullut henkivakuutusasiamieheksi, ja ehkä emännät, jos olisin tämän ilmaissut ja sitten puhellut, sanoisivat minun haastavan omaan pussiini. Sitä en kuitenkaan tee ja vilpittömästi on minun sanottava, ett'en olisi voinut asiaa niin perinpohjaisesti selittää, kuin Mattilan isäntä on sen suorittanut. En olekaan vielä ennättänyt lukea ja tutkia kaikkia kirjallisuutta, jota näkyy olevan koko joukko, enkä ennen ryhdy asiaa ajamaan, kuin ensin itse olen päässyt täydellisesti sen perille. Kyllä itse olen vakuutettu ja vakuutusasian harras ystävä minä myöskin olen. Luonnollisesti en voi muuta, kuin lämpimimmin kannattaa Mattilan isännän sekä vakuutusaijetta että vakuutustapaa. Lisäksi pyydän vielä kiittää siitä erinomaisesta opetuksesta, jonka olen tänään saanut ja jonka perustukselle minun nyt on helppoa lisätietoja hankkia."
"Mitä yhtiötä opettaja edustaa?"
"Suomi-yhtiötä tietysti, jossa itsekin olen vakuutettu."
"Olen mielissäni, että juuri opettaja" — lausui Eljas — "on meidän paikkakunnan asiamieheksi tullut, sillä, varmaan tiedän, että hän itse tahtoo tehtäväänsä perehtyä ja innolla muitakin vakuutuksen kannattajiksi hommaa. Mutta mitäs sanotte esimerkiksi naapurikunnan asiamiehestä, joka minulle ei voinut selittää, mimmoista kannattavaisuutta voisi korkoon nähden kertamaksulla tehdystä henkivakuutuksesta odottaa? Onneksi toki sain yhtiön viimeisen Vuosikirjan, josta helposti löysin moiseen laskelmaan tarvittavat numerot."
"Tahdon huomauttaa" — puhui opettaja — "että näytään yhtiön puolelta vakaasti kiellettävän suurten voittojen luulottelulla houkuttelemasta ihmisiä henkivakuutukseen, koska semmoista toimintatapaa ei katsota arvokkaaksi."
"Mutta eipä se voi mitään voitonluulottelua olla, kun minä lasken, minkä koron rahat tuottavat, jos yhtiö antaa sen ja sen voittoprosentin."
"Asiamiehenä ei saa tehdä laskelmia vastaisuuden varalle tähän saakka saavutetun voittoprosentin perustalla — sen ainoastaan saa ilmoittaa, mikä yhtiön voitto on ollut, mutta sen perustalle on kielletty tekemästä siihen suuntaan vivahtavia lupauksia, että saavutettu tulos on vast'edeskin pysyvä: voitonluulottelu voi, näettekös, aikaa myöten tuottaa aatteelle vahinkoa. Yksityinen henkilö saattaa niistä seikoista puhella, mutta ei asiamies koskaan", selitti opettaja.
"Vaan ainakin on asiamiehen jaettava yhtiön kirjallisuutta ja opetettava jokaista henkilöä sitä viljelemään ja oikein ymmärtämään — vakuutuksen ottaminen seuraa kyllä sitten, kun asia on ensin selväksi tullut."
Kahvintuoja astui sisään. Mäentausta vilkasi kelloonsa. "No, onpa tässä aikaa kulunut, eikä ollenkaan ole huomattu, että kohta on ilta käsissä. Ei muuta kuin tuhannet kiitokset isäntäväelle ja sitten kiireen kautta kotiin."
"Meidän asiamme on kiittää ystävällisestä käynnistänne", sanoi Eljas. "Mutta, Elli, mitäs sanot nyt? Onko vakaumuksesi muuttunut vai pysytkö vielä entisessä mielipiteessäsi? Sinun on omasta vapaaehtoisesta vakaumuksestasi päätettävä asiasta."
"Kyllä minä olen täydellisesti kääntynyt sinun uskoosi ja lupaan aina kiltisti olla mukana sinun hyvissä harrastuksissasi."
Kun hevonen oli valjastettu ja Mäentaustan isäntäväki istui lattialla, vaihdettiin viimeiset jäähyväiset, eikä suinkaan jätetty moneen kertaan muistuttamatta: "elkää unohtako käydä katsomassa."
Opettajalle olisi annettu kyyti, mutta hän tahtoi kernaammin kävellä jalkaisin. Lähtiessään hän sanoi: "Tulevana sunnuntaina on nuorisoseuralla iltama, jossa minun on pyydetty puhumaan. Koetanpa nyt saada henkivakuutuksesta jotain kokoon, sillä tunnen olevani asiaan innostunut. Nuoriso juuri on saatava säästämisen hyvä avu tuntemaan — ja kun vaan kansamme taloudellinen asema kehittyy rinnakkain henkisen pääoman kanssa, niin aikakauden myrskyt voidaan murtumatta kestää. Toivottavasti teiltäkin tullaan iltamaan, ja varmaan Mattilan isäntä on vankkana apuna, jos keskustelussa en kykenisi puoliani pitämään."
"Tietysti tullaan. Valmiina minä myöskin olen, missä suinkin voin henkivakuutusasialle palvelusta tehdä."
Kun Elli hyväili pikku Eljasta nukkumaan, puheli hän itsekseen: "Sinä siunattu lapsi! Olkoonpa ollut vaikka sattumakin, mutta tänään sinun kauttasi avautuivat silmäni ja järkeni käsittämään, että jokaisella, mutta erittäinkin vanhemmilla, on velvollisuuksia tulevia polvia kohtaan, oikein kalliita velvollisuuksia. Oli vähällä, ett'en pyörtynyt. Mutta nyt iloitsen siitä kohtauksesta. Valitettavaa vaan on, ett'ei monikaan taida tehtäväänsä ja velvollisuuttaan ymmärtää. Ehkä myös on niin, että moni liian hartaasti ainoastaan itseään ajattelee. Kansanopistossa kuulin kerrottavan eräällä luennolla, että Napoleon oli lausunut: 'Ranska tarvitsee hyviä äitejä.' Niitä meidänkin maa tarvitsee, sekä näinä synkkinä aikoina että ainakin. Maamme äitien pyhä velvollisuus on tehdä kaikki, mitä suinkin voivat parantaakseen toistensa kohtaloa, eivätkä he koskaan voi tehdä liian paljon."
"Suokoon Jumala, että kaikki äidit ajattelisivat samoin!" lausui Eljas, joka oli hiljaa ovella seisonut.