KEPAKKALA RIETU.
Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä, että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals. Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii — ja usseinnii — tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä, eikä ne neä malakoo omassa silimässää…
Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää. Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti, niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä, vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii immeiset ja alako jatkoo, että:
— Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän… pän…
— Soap tok. Hyvi kernaast… Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa,
Mittee sitä saes luva olla?
Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon. Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:
— Pän… pän… pän…
Sillon kauppijas tek kumartava liikkee ja sano, että:
— Ahnaa! Työ tarviitta pännän. Soapko luvan olla läkki- vae lyijjypännä?
Kietu kaevo taskustaa lyijjypännän, pyöritti kieltäväst peätää ja oes sanomallae sanonna: ei, ei, voan ei soanna sanotuks.
Kauppijas hoksas toese vaekeuve ja rupea rauhassa outtamaa karilta peäsyvä. Ja ku Rietu veäntel peätää, oeko kauloosa ja auko suutaa, luul se jo sulun auvvennee ja sano, että:
— Pyytäisin soaha ostoo pän… pän… pän… pän…
Ja siihe se sanomine toassiisa juuttu, niinku suur pottaatti lehmän kulukkuu, eikä tullunna apuva, vaekka mite oes peätää ja koko ruummistaa veännellynnä. Kauppijas koetti terästee huohmiokykyvää ja lopuks sano, että:
— Työ varmaannii tahotte ostoo pännärit. Niitähää meillä on oekee hyvijä ja silimänräppäyksessä tuon niitä nähtäväks.
Mut sillon Rietu polokas vihasta jalakoosa ja läks rynteemää puojjista ulos. Kulettuvvaa muutamija askeleita se männessää rupes yksinpuheluu ja soatto iha seleväst sannoo, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pännäveite, pännäveite, pännäveite.
Ja ku sanomine kolome erj kertoo nue hyväst luonnist, pyöräht Rietu takas puotii ja kauppijaa ettee astuttuvvaa sano, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pän… pän… pän…
Kauppijas otti kätteesä tiskille tuomasa pännärit, näytti niitä ja ilimotti hinnan.
Rietu puest vihasest peätää, mulistel silimijää ja pur hammasta ja polokas jalakooea lattijaa.
Kauppijas arvel, että mies on koerranleuka, joka on tullunna häntä pilikkoomaa. Vihastunneena se nost pännärit ilimaa ja karjas, että:
— Ellette hetj loettone, niin soatte näestä pännäristä, niin että toenperästä päkätätte pän… pän… pän…
Sillon puojjisaa seisova väkjoukko räjäht nauramaa, niinku torvsoettokunta oes ruvenna puhaltammaa marssija. Ja se nauru ollii lähtömarssi Rietulle, joka läks juosta vohkasemmaa junnaa. Suuttuneena ytimii ja munaskuehe ast matkust Rietu pitkäkyntisenä kaupuntii, jossa enstöeksee ost pännäveite.