MYYRÄNMÄKELÄESET SÄHKÖSSÄ.
Siinä sitä on sähkössä puhtija ja voemoo, senhää tietää akat ja lapsettii. Ja jos kuka sähköiskun sattuu soamaa, niin sillon se on leipä leikattu. Mut puhtija ja voemoo on sähköinnostuksessakkii, ku se oekee sytyttävänä sattuu. Kaekista vereksimpänä ja tuoreimpana esmerkkinä siitä on Myyränmäkeläeset, jotka tässä äsköesenä aekana sattu joutumaa sähköinnostuksee.
Se läht siitä, että Hautolampilaeset olj ruvenna sähköö paekkakunnallee puuhoomaa — ja nii sähköinnostus sähköesistä Hautolampilaesista tarttu Myyränmäkeläesii. Ku niille olj voan sivumänne sanottu, että nyt sitä sähköö saesitta työkii, niin muuta ei tarvittu: koko kyläkunta alako kilivassa pauhata, että:
— Mikäs pakko meijjä on lampputuettuloehe ja pärevalakee varassa ellee turjottoo — otetaa sähkö, ku se kerra soahaa.
Ja että tässä olj ylleene miel'ala lausuttuna, siitä ei tarvihe toestukseks maenita muuta ku sen, että ku isäntä Väkelökkii olj joutunna sähkökuumeesee, niin sillon se taut olj muehennii tarttunna. Sen isännä nim ei oekeestaa ollunna Väkelö, voan olj sitä sillä tavalla ruvettu kuhtumaa — väkelyytesä tähe. Se nimittäe olj olovinnaa innokas kaekkii yrityksii, nostel housujaa ja lävväyttel rukkasijjaa vastakkae. Mut siihe sitte pöyhistely kuol nahkaasa. Ja samallaesta sen olj puhelukkii: se alako niinku hyvä soarnapappi, mut muutamae lauseihe perästä se rupes väkelöettelemmää ja ussei koko puhelusa keskeytti. Ja väkelöemistä sen olj liikkuminennii, samate ku talloustoemettii. Kaeke sen tautta sitä olj ruvettu nimittämmää Väkelöks, eikä sitä takanapäe muualla nimellä maenittukkaa. Ku Rinneaho isäntä olj tullunna Väkelön luo keskustelemaa sähkön ottamisesta, niin tämä olj tohahtanna ja sanonna, että:
— Sitä vehettä minä vihhoon niinku paholaesta sen tappaukse perästä, mikä mulle sattu asemalla. Mänin siellä käymää iltamyterässä ja ku outossallii peäsin, soapu asemamies tulija sytyttämmää. Minusta tuntu ihmeeltä, ku sen ei tarvinna muuta, ku voan seinee napsautti, niin hetj olj valakeeta ympärj huonetta. Sen asemamiehe mäntyvä en malttanna olla, voan tassuttelin kahtomaa sitä napsautuskohtoo. Ja ku immeine ei usko, ennenku koettaa, niin minnäe hellävarroo veänsin semmoesta mustoo nauloo, joka muestutti housun tikkunappija. Mut sillo tupsaht kaekki valot sammuksii ja minä hätäpäessän läksin pimmeessä pyrkimää penkille pakkoo. Miten lienen haerahtunna könähtämmää yhe aka syllii, joka nost hirvee nuohaka ja rupes rämmentämmää, että:
— Mikä sika sinä out, joka sammutat valakeet ja tulet karvasta turpoos minun noamaan hankoomaa? Häh? Mikä sinä out ja mittee sinä oekee meinoot? Tiijjä se, että minä oun kunnijallise miehe kunnijalline aviovaemo, enkä mikkää…
— En minä mittää pahhoo meinoo… minulle tulj erreys… Enkä minä
Sikasia ou suvultan, minä oun…
Mut sillo tulj asemamies outossallii ja ihmettel valakeihe sammumista sekä napsautti ne toas palamaa. Ja yhessä oveavvauksessa tulj muetae immeisiä. Siinä hälinässä sotkeetu sen kunnijallise aviovaemo torumine.
Se Rinneahon isäntä sano, että:
— Mittees syytä sinulla on siitä sähköö ja sähkövalloo suuttuva? Kaekkihaa siinä tapahtu sinun äkkinäesyyves tähe. Mut jahka soat sähkövalon ommaa kottiis, niin opit sitä käsittelemää ja näkemää, miten suur hyöty ja mukavuus siitä on: ei tarvihe lamppuja eikä tuettuloeta, eikä muuta ku napsauttaa, niin kyllä valloo tulloo.
— No, mut ku minä napsauti, niin pahhuus sammuva tupsaht.
— Oesitpas napsauttanna toese kerra, se oes toas syttynnä. Mut ei sen sähkön hyöty sovi yksinää valloo, sillä lisäks soahaa voemookii, niin että sen voemalla puejjaa riihet ja sahataa halot ja vielä monet muut työt suoritettaa. Kumpa nyt voan kyläkunta ymmärtäs tarttuva asjaa kiin, niin hyvvyys oes vikana.
— Mittee? Puepko se riihet ja hakkoo halottii? No, johhaa nyt herra helepotukse antaa…
Ja ku rukkaset sattu Väkelön vieree, löe se niitä yhtee, kapsaht seisomaa ja housujaa nostelemmaa ja sano että:
— Miks ei ymmärretä, ku oekee selitettää. Ja minä lähe kulukemaa niinku Jierusalemi suutarj, sekä kujilla ja kylissä huuvvan, että ottoo sähkö, ku se meille kerta annetaa.
Ja niin läht Rinneaho isäntä yhelle suunnalle ja Väkelö toeselle suunnalle. Immeiset olj ihmeissää nähhessää Väkelön niin kovalla kiireellä kulukemassa, että sanottii sen vällii juosseennii, vaekka jotkut ei sitä pitännä totena, ne ku usko, ettei Väkelö juosta ossookkaa… Eikä kulunna ku muntamija päevijä, niin koko Myyränmäkeläeset olj sähkössä, taespa jo olla semmoesijjae, jotka luul sähkötullii olova palamassa ympärj kyllee…
Sinä sähköinnostukse parraana aekana sattu Jussi Suksine mänemää käymää Väkelön talossa. Siellä tietyst tulj sähköstä puhe ja Väkelö nostel housujaa selitellessää, että kohta sähkö pue riihet ja hakko halottii… Se Jussi Suksine on moalimata liikuskellunna paljonnii ja tuntoo sähkövalonnii, niinku mone muunnii asjan. Huohmatessaa Väkelön sähköinnostukse se kysäes että:
— Ettäkö meinoot sähkövalon talloos hankkija?
— No, kukas ei sillon ota, ku semmoene hyvä annetaa!
— Miten monta valopistettä meinoot ottoo?
— En minä ymmärrä pisteistä mittää, minä voan otan niin paljo sähköö, että se pue riihet, hakkoo halot ja valasoo niin kirkkaast, että näkköö unessakkii…
— Mittää tuo mahtaa tulla maksamaa?
— Mit… mit… mittee? Maksamaanko? Eipä kaeketi se mittää maksa, koskapa maksusta ei ou mittää maenittu, sanottu voan, että myö sähkövalo soahaa, jos tahotaa…
— Mut eihää teällä moalimassa maksuta soaha muuta, ku kynnet sormii ja varpaesii sekä täetä paetaa. Ei, kaekista maksettava on. Jos kuetennii pylyväät otat omasta metästäs, toemitat ne paekallee ja laetat valamiiks, etkä työlles ja vaevalles palakkoo rätnee, niin ne soat ilimaseks. Mut muusta kaekesta pittää sinun lyyvvä mynttijä pöytää ja sitte valosta ja voemasta maksoo sen mukkaa, miten paljo kulutat.
— Kukas sen ossoo sannoo, minkä verran niitä kulutettaa?
— Kilovatin mukkaa valamistaja teille valloo ja voemoo antaa sekä jokkaese käyttäjän luona mittar ilimottaa kulutusmeärä.
— No, joha nyt on riena taekinassa. Tää on varmaannii sen Rinneaholaese Ametriikissa opittuja metkuja koko sähköhomma, jolla se meinoo meitä jutkauttoo. Mut eipä meitä nakkii niin narratakkaa, ku hiirijä sianlihapalasella.
Ja kysymätä, oesko Jussi Suksisella jottae erityestä asjoo ollunna, Väkelö löi rukkasijjaa yhtee, kapsaht takajaloellee, nost housujaa ja alako paenoo ovvee koht. Immeiset sae toassiisa ihmettelyaehetta, että mikä nyt on tullunna, ku Väkelö iha toenperästä juoksoo, ettei ies taho muestoo nostoo housujaa, jotka uhkoo puota — miten sillä Väkelöllä lienöö nivuset niinku kissalla, ettei housut pysy ilima alituesta nostamista… Näestä ihmettelyestä ei se Väkelö mittää tiennä, voan männä huuhto asumuksesta asumuksee ja jok'ikisessä paekassa sano, että:
— Nyt meille meinataa tehhä oekee Ametriiki jutku! Kahtokeepas, ei sitä sähkövalloo ja voemoo iliman eistä soahakkaa, voan siitä tulloo niin suuret maksut, että meiltä männöö rahat, kukkarot ja napit voatteista. Ja ku vielä pittää kustantoo erityene virkamies, jolla on niin kummalline nim, ku Kilovatti, sekä sitte lisäks mittar vae liekkö se iisnyör, joka pittää kottiisa ottoo… Entäs ku on kaekenmoesia pisteitä ja rikkuja, joesta pittää rahhoo pulittoo… Ei, siihe kirnuu en aenakaa minä hyppee! Ja hittojakos myö sillä valolla ja voemalla tehhäänkää? Teällähää korkeella mäillä myö ensiks oamusella aurinko nähhää ja viimmeks iltasella, ku kesä on korreimmillaa. Eikä toas talavella ou kiirettä meskuu ja pakkasee: moata pötköttää sängyssää päevästä päevää sekä omalla voemalla tekköö työtä sitä mukkoo ku jaksaa. Pitääköö Kilovatti sähkövalosa ja -voemasa, koska siitä maksu voajitaa. Minun kottiin sitä ei oteta, ku vasta tuhanne vuen peästä.
Ja sen sanottuvvaa se Väkelö alako ponnata toesee paekkaa. Mut sen jäläkee huus immeiset, että:
— Ei oteta meillenkää!
Ja niin äkkijä ku se sähköinnostus sytty, yhtä äkkiä se sammukii.
Ympärj kyllee sanottii, että:
— Ei oteta sähköö, ei oteta, koska se maksaa…
Mut se Rinneahon isäntä, sähkövalon ja voeman innokas puuhooja, purroo hampaetaa yhtee ja sannoo, että:
— Kaekenmoeste koltiaeste ja taulapäehe keskee on pitännäe joutuva olemaa ja elämää, jotka ei ommoo hyvveesä ymmärrä. Mut mitteepä minä heitä ruppeen herättelemää — moatkoo mokomat, niin että kannikat hautuu…
Se Jussi Suksine toas tuummaeloo yksinää tällä laella:
— Ku sitä immeine eläs, niin oes lyst nähä, jaksaakko Väkelö ellee tuhat vuotta… Mut pahon minä pelekee, että eikö siltä tuhannen vuen eläminennii mänene — väkelöks, niinku kaekki muukii…