BELSAZARIN PIDOT.
Onko mitään komeampaa, kuin Babylon, tuo itämaiden ruhtinatar, joka kylpee jalkojaan hopeanhohtoisessa Eufrat-joessa? Maat ja meret maksavat hänelle veroa, sillä laivoillaan ja karavaaneillaan hän vallitsee kumpaakin. Onko ketään mahtavampaa, kuin sen hallitsija Belsazar, kuningasten kuningas, jonka silmäniskua Aasian ruhtinaat vapisevat ja jonka jalka tallaa sen kansoja kuin tomua? Vain yksi vihollinen vielä rohkenee uljaana Belsazaria vastustaa — Kores, Persialaisten kuningas — mutta pian Babylonin lukemattomat sotajoukot hänetkin ja hänen köyhän paimenkansansa kukistavat. Ja ylpeänä Belsazar valmistelee voittojuhlia ylimäisilleen, päälliköille ja sotureille.
Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikuivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.
Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niinkuin kevät-tuulen tuudittelemat kukat. Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät, — enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.
Mutta salin perällä istui kultaistuimella itse kuningas. Tämä raivokas ilo miellytti häntä, vaikkei siitä jälkeäkään näkynyt hänen synkeässä muodossaan. Laihat kellertävät kasvot olivat niinkuin kamala arvoitus, eikä rohkeinkaan soturi tohtinut kohdata hänen terävän silmänsä leimausta.
Kuninkaan jalkain juuressa istui taivaankaunis tyttö; vankeuden lasten joukossa Zillah kasvoi äitinsä Juudan ilona ja vanhempansa Israelin lemmikkinä; silloin Belsazar näki hänet, ja Zillah unhotti isänsä, kansansa ja Jumalansa, seurataksensa heidän sortajaansa. Ja kuningas rakasti häntä niin kuin tulisoihtu rakastaa liipottelevia perhosia, joita ensin hurmaa ja sitten surmaa.
Kuninkaan vieressä oli Baalin kuva, sekin kulta-istuimella ja tehty kalliista santelipuusta ja kokonaan peitetty kiiltokivillä. Sen ympärillä olivat kaikki Kaldean Maagit ja viisaat. Belsazarin toisella puolella istui kuninkaita ja ruhtinaita, jotka Belsazar oli voittanut tai jotka vapaaehtoisesti olivat nöyristyneet hänen valtansa alle. Ja oli niitä luvulta kaksikymmentä. Joka puolella kuninkaallista salia oli komeita juhlasaleja. Ne olivat kuitenkin tyhjinä; ainoastaan sisimmäisessä näkyi kolme miestä. Jykevän keihään nojassa seisoi yksi niistä jättiläisen kokoisena, kirjavaan tiikeri-nahkaan puettuna. Se oli Arsakes, Skythalainen, sotajoukkojen ylimmäinen päämies, uljain uljaista, väkevin väkevistä ja hirmuisin hirmuisista. Toinen on viisas Boroses, Belsazarin ylimmäinen pappi, joka osaa tähdistä lukea jumalien tahdon. Heidän välillänsä seisoi viekas Harpagon, Koreksen lähettiläs; kavaluudellaan hän jo oli saattanut Medianmaan herransa vallan alle, nyt hänen liukas kielensä oli viehättävä Babylonin ylimyksiä. Ja Harpagon lausui: "kuinka te tahdotte orjina palvella, missä voisitte herroina hallita? Teidän vallassanne on Belsazarin voima — jos luopuisitte hänestä, kukistuisi samalla hänen suuruutensa niinkuin maahan kaadettu puu. Ainoastaan sinun urhoollisuutesi kautta, o! uljas Arsakes, on Belsazar valloittanut puolen Aasiaa, ainoastaan sinun tähtesi, o! viisas Boroses, Jumalat antavat hänelle onnen ja voiton. Katsokaa — sanomattomat rikkaudet ja Babylonin vallan lupaa Kores teille, jos tahdotte mennä hänen puolelleen."
Silloin Arsakes vastasi: "kiittämätön Belsazar on, mutta en kuitenkaan tahdo luopua hänestä. Ainoastaan uljaimman edessä Arsakes nöyristyy, ja Belsazar ei vielä milloinkaan ole pelännyt. Hän osaa musertaa, — sentähden minä häntä tottelen. Koresta en tunne."
Ja Boroses sanoi: "kiittämätön on Belsazar, ja kuitenkin tahdon häntä palvella, sillä hänen Jumalansa on voimallisin kaikista ja hänellä on ikuisten valtain suosio. Koresta en tunne; siis, Persialainen mies, turhaan meitä houkuttelet."
Näin sanottuaan molemmat jättivät hämmästyneen Harpagonin ja astuivat taas loistavaan kuninkaansaliin. Riemu siellä oli käynyt myrskyistä myrskyisemmäksi, entistä hekumallisemmat olivat orjattarien tanssit ja yhä rajummin soivat symbaalien säveleet. Viinin kiihdyttäminä soturit lauloivat remastavia lauluja tai reuhoivat ilosta, kuullessaan verisiä sotatarinoita.
Yht'äkkiä Belsazar korotti äänensä, ja kaikki vaikenivat kuninkaan puhuessa. Ja hän sanoi: "tietäköön maailma, että kuninkaansa nyt iloitsee, airueita menköön kaikkiin kansoihin käskemään heidän riemuita, sillä heidän hallitsijansa on tänä iltana armias." Polvillaan palvelijat kuulivat kuninkaan sanat ja katosivat. Silloin Belsazarin silmä tapasi Zillahin ja hän lausui: "viekää käsky myöskin vankeuden lapsille", ja hän lisäsi pilkaten: "käskekää heidän veisata Jumalansa kunniaksi, joka niin ihmeellisesti aina heitä auttaa; muuten tuo uppiniskainen kansa ei voisi riemuita. Laulakoot juhlavirsiä Zionista ja Israelin Jumalasta."
Ja kuninkaan lempi-orja Bagoas läksi joutuisasti toimittamaan hänen käskyjänsä. Mutta Zillahin mieli kävi murheelliseksi, ja peloissaan hän aikoi anoa armoa, mutta Belsazarin vihainen katse säikäytti häntä.
Mutta ilosta kaukana istuivat Israelin lapset pimeissä majoissaan virran vieremillä. Päätettyään päivän orjantyöt, he nyt olivat kokoontuneet yhdessä muistelemaan ja suremaan. Miesten päät vaipuivat väsymyksestä rinnoille — vaimot peittivät käsillään kyyneleiset silmänsä — ukkojen äänet vapisivat itkusta, heidän laulaessaan Zionin virsiä, ja impien silmät seurasivat ikävöiden länteen päin rientäviä pilviä. Ja kaikki valittivat: "oi, Zionin linnaa! oi, isäin hautoja! oi, muistojemme sydäntä, Jerusalemia —, josta nyt tuskin on rauniotakaan jälellä. Sieluni halajaa aina kuolemaan asti teitä ja silmäni hukkuvat kyyneleihin murehtiessani teitä. Huuhkajat huutavat, missä Taavetin ääni ennen kaikui, ja sakaalit hiipivät, missä Israelin tyttäret ennen liihottelivat — mutta kuitenkin mieleni ikävöiden halajaa vaihtaa komean Babylonin kivienne soraan. Oi, Herra Zebaoth! oletko sinäkin hyljännyt meidät? Niinkuin äidittömät lapset, niinkuin paimenettomat lampaat, niinkuin morsiamet, joilta sulhaset on surmattu, kuljemme jumalattomien nauruna ja pakanoitten pilkkana. Niinkuin setripuu Libanonissa ja palmupuu erämaassa Israel viheriöitsi, mutta myrsky tuli ja mursi setripuun; nyt se kuivettuu, jos ei sinun armosi auta meitä. Oi, Herra, eikö huoliemme mitta jo ole kyllin täysi, emmekö jo tarpeeksi ole nääntyneet vitsauksiesi alla, eikö Babylonin palo pian ole loistava meille vapauden aamuruskona, eikö tulipatsaasi toista kertaa ole johdattava meitä vankeuden erämaasta?"
Niin nuot valittivat. Silloin Belsazarin orja Bagoas astui sisään ilkkuvin muodoin ja irvisuin. Ynseästi ivaten hän lausui: "näin käskee Belsazar, teidän kuninkaanne — vankeuden lapset riemuitkoot ja viettäkööt juhlallisesti tämän yön, laulakoot symbaalilla Zionista ja veisatkoot psalttarilla mahtavasta Jumalasta, joka niin ihmeellisesti on heitä auttanut." Niin hän lausui, eikä taivaasta nuoli singonnut eikä maan povi auennut hukuttamaan herjaajaa. Ja Israelin lapset särkivät symbaalinsa ja psalttarinsa, repivät hiuksiansa ja vaipuivat vaikeroiden maahan, huutaen: "voi meitä! Jumala on hyljännyt kansansa, kun meidän täytyy veisata hänestä pakanoitten nauruksi."
Mutta Bagoas palasi kuninkaalliseen linnaan ja kertoi Belsazarille mitä tapahtunut oli. Kauhistavalla hymyllä kuningas häntä kuunteli, ja soturit pilkkasivat Israelin lapsia ja joivat irstaisesti Jerusalemin temppelin pyhistä astioista.
Ja Belsazar täytti pyhän uhrimaljan tulisella viinillä ja vieden sen huulilleen virkkoi: "Juokaatte Belsazarin, Maailman Herran onneksi! Niin kauvas kuin maa viheriöitsee, niin kauvas kuin meri aaltoilee, niin kauvas on myöskin valtani ulottuva. Tästä hetkestä älköön maailmassa kukaan muu kuin minä tohtiko sanoa 'minä tahdon' vaan 'minä tottelen'." Ja tyhjentäessään maljan hän kädellään viittasi orjilleen ja samassa noiden kahdenkymmenen kuninkaan päät vierivät katkaistuina maahan. Ääretön ihastus-huuto kaikui kaikkialla: "Terve Belsazar, maailman herra!"
Ja taas Belsazar täytti maljansa ja puhui: "Juokaatte Belsazarin, maailman Jumalan, onneksi! Ei Baalille, vaan minulle ovat maailman alkuaineet alamaisina ja tähdissä kunniani on kirjoitettuna loistavilla kirjaimilla. Kah! kumpi on väkevämpi, minäkö vai Baal?" Samassa kuningas tempasi miekkansa ja särki Baalin kuvan. Voimattomina pirstat vierivät kuninkaan jalkojen juureen. Uudestaan riemuhuuto kaikui soturien joukosta: "Terve Belsazar, maailman Jumala!"
Ja kolmannen kerran kuningas käski täyttää uhrimaljan. Hän nousi pystyyn koko pituudelleen, hänen huulensa vapisivat suuttumuksesta ja hänen säihkyvät tiikerinsilmänsä paloivat, niinkuin olisi hän nähnyt vihamiehensä edessään. "Sinuakaan — sinua, jolla ei ole ruumista, eikä kuvaa, eikä nimeäkään, Juutalaisten Zebaoth — sinuakaan minä en pelkää, tule näkyviin että saisin voittaa sinut; mutta et uskalla, pelkurina peittäydyt minulta näkymättömyyteen. Belsazar sinua ylenkatsoo."
Ja kolmannen kerran kuningas oli viedä maljan huulilleen, ja kolmannen kerran soturien riemupauhina oli alkaa, — mutta katso! — yhtäkkiä maa järisi, taivas pimeni ja tulikäsi kirjoitti leimuavat kirjaimet marmoriseinään ja katosi. Tähdet peittivät silmänsä ikivalon voiman edessä ja soihdut sammuivat ja aika seisahtui hetkeksi, peläten ijankaikkisuuden läsnä-oloa. Ja nauru mykistyi ja riemu muuttui kauhuksi ja Belsazar vaipui kuolonkalpeana kuninkaalliseen istuimeensa. Hetki kului toisensa perästä. — Aina vielä kuningas istui kalpeana kasvoiltaan — katse maahan kiinnitettynä. Ja Kaldean viisaat astuivat esiin lukemaan kirjoitusta ja tietäjät selittämään sitä — mutta tässä heidän viisautensa oli kuin pimeys pimeässä, ja peläten he sanoivat: "tämä on korkeampaa, kuin mitä me voimme ymmärtää."
Mutta Zillah tunsi Jumalan sormen ja hän kuiskasi Belsazarille: "kutsuta, herra kuningas, joku minun kansastani; ainoastaan Israelin lapsi voi selittää tämän, sillä meidän Jumala tuo on, joka julmistui." Ääneti Belsazar istui vielä, mutta kädellään hän viittasi käskyn orjille ja Bagoas läksi sitä toimittamaan. Hetken kuluttua hän palasi, mukanaan viisain Israelin lapsista, kirjanoppinut Daniel, jolle Jumala oli antanut profeettain pyhää voimaa. Ja Daniel tuli, muodoltaan murheellisena ja silmät maahan luotuina, sillä hän luuli olevansa kutsuttuna pakanoitten pilkattavaksi. Silloin kuningas osotti tulikirjoitusta seinällä. Daniel katsoi — ja hänen silmänsä kirkastuivat toivosta ja hänen muotonsa jalostui innostuksesta; haltioissaan hän ojensi kätensä ja hänen äänensä soi niinkuin myrsky setrimetsässä: "Näin sanoo Herra — kirottu sinä Babylon, — kolmesti kirottu sinä itämaiden ylpeä ruhtinatar, joka olet juopuneena pyhien kyyneleistä ja viattomien verestä; — sinunkin kostopäiväsi on tuleva. Ei puhdasta impeä, ei tutisevaa ukkoa, eikä viatonta rintalasta säästetä. Minä olen laskenut sinun syntisi ja yhtä lukemattomat kuin ne ovat, yhtä ankara on myöskin minun rangaistukseni oleva."
"Ja taas Herra sanoo: Riemuitse, Zion, ja levitä, o, Jerusalem, sylisi palajaville lapsillesi; sillä minun armoni suojelee Israelin lapsia vielä kerran. Heidän kyyneleensä ja valituksensa painavat minun vaa'assani enemmän, kuin Babylonin rikkaudet ja Belsazarin valta."
"Ja vielä Herra sanoo: Kirottu, kolmesti kirottu sinä Belsazar, joka ylpeilet vallastasi ja voimastasi! Katso — elämäsi on minun kädessäni niinkuin liekkuva soihtu myrskyssä. Sinua sanotaan maailman hallitsijaksi ja kohta onnesi on orjiesi vallassa — luulet itsesi voittamattomaksi ja kohta valtasi annetaan Korekselle — ylpeytesi hurmaamana jumaloitset itseäsi ja kohta koirat kadulla nuoleskelevat veristä ruumistasi."
Näin Daniel selitti tulikirjoituksen, ja kaikki kauhistuivat, sillä
Jumalan henki puhui hänen kauttansa.
Aika taas kului kulumistaan. Yön hämärät jo alkoivat haihtua aamuruskon valostukseen. Belsazar lepäsi vuoteellaan. Hänen luonansa seisoivat samat kolme miestä, jotka äsken keskustelivat juhlahuoneessa. Ja Arsakes sanoi: "Belsazar on pelännyt, on vapissut pelosta; — häntä en enää voi palvella, ainoastaan uljaimman edessä Arsakes nöyristyy. Siis tahdon mennä Koreksen puolelle."
Ja Boroses sanoi: "Jumalien viha on Belsazaria kohdannut, hän on särkenyt Baalin ja Juutalaisten Zebaothia hän on pilkannut. Jumalien suojelus on luopunut hänestä; — siis minäkin hänestä luovun."
Näin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään
Belsazarin rintaan; — kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.