JULIAN.
Tahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä olevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan hyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei suinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte pyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni inhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta enkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa — minun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan lähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi ja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni. Tahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan — olkoon se teille varotukseksi.
* * * * *
Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa, mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neiden, ja eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta kun äitini kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika, iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa; pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun tunteeni isääni kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas, kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä peittää.
Vanhempi veljeni lähetettiin tietysti kadettikouluun, minun kasvatuksestani ei pidetty suurtakaan väliä. Kotiopettajani, joita muutettiin melkein joka vuosi, olivat usein paremmin isäni metsästystovereita, kuin minun opettajiani, mutta käsityskykyni oli elävä ja monessa tieteessä edistyin ihmeteltävästi. Se halveksiminen, jota koko läheisöni osotti kaikille kirjallisille yrityksille ja harrastuksille, sytytti minussa ahkeruutta ja halua tulla sitä etevämmäksi tietojen puolesta. Huvittavimmat hetkeni vietin kirjojeni ääressä, erittäin jos oikein rauhassa sain kiintyä lukemaan jonkun mielirunoilijani teoksia. Vähitellen opin elämään kahtamoista elämää, toista jokapäiväisissä oloissani, joissa minua ylenkatsottiin ja joita minä ylenkatsoin, ja toista unelmien maailmassa, jossa kiihottunut mielikuvitukseni hallitsi itsevaltiaana ja jolle minä pyhitin parahimmat tunteeni, ajatukseni ja voimani. Tämä runollinen innostus karkoitti sydämmestäni entisen tyytymättömyyden, olin entistä onnellisempi, sillä unelmani olivat kirjavia ja iloisia kuin huumaantuneen opiuminpolttajan.
Ahkeruuteni ja intoni olivat niin suuret, että, vaikka aikaisempi kasvatukseni kokonaan oli laimin-lyöty, kuitenkin tavallisessa i'ässä pääsin ylioppilaaksi. Kun otin jäähyväiset isältäni lähteäkseni Helsinkiin, tahdoin halata häntä, mutta hän teki estävän liikkeen ja sanoi ainoastaan: "tulet nyt aivan outoihin oloihin, muista aina ettet milloinkaan pilaa sukumme mainiota nimeä, että aina pysyt oikeana aatelismiehenä, niin minä pysyn sinua kohtaan hellänä isänä."
Tultuani yliopistoon, havaitsin pian ihanteellisten toiveitteni pettyvän. Vakaisiin tieteisin pian kyllästyin; ylpeyteni kun ei enään ollut ahkeruuttani kannustamassa, jouduin ihan toimettomuuteen. Isäni oli määrännyt minut lakimieheksi, enkä voinut, vaikka koko tuo virkaura inhotti minua, vastustaa häntä. Mutta yliopistossa en jaksanut päättää käydä käsiksi noihin kuiviin lainopillisiin tieteisiin; taide, runollisuus ja huvitukseni veivät kaiken aikani. Ne tyydyttivätkin minua ensimmäisinä vuosina täydellisesti, mutta vähitellen nekin lakkasivat antamasta hengelleni ravintoa. Kun aina toimitin vain sitä, mitä mieleni teki, niin viimein rupesin oikein pelkäämään kaikkea ankaraa työtä, vaikk'en suinkaan toiselta puolen elänyt tavallisten tyhjäntoimittajien huoletonta elämää.
Ääretön kunnianhimo raivosi sydämmessäni, vaikka päältä nähden olin ylenkatsovinani ihmisiä ja maailmaa. Tunsin katkerasti, että vaikea olisi työttömänä saavuttaa sitä loistavaa asemaa maailmassa, joka oli unelmieni päämäärä, mutta en löytänyt sopivaa työtä. Sukutalomme Hämeessä oli fideikomissi ja oli siis joutuva veljeni käsiin, isämme kuoltua; jo syntyni puolesta olin siis määrätty köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Yhtä vähän voisin kunniaan päästä virkatietä; se oli minun silmissäni suuri autio maa, jossa kaikkien elämän kukkien täytyi lakastua; näin mielikuvituksessani virkamiesten tavallisen kohtalon — pienen palkan, nälkäisen lapsilauman j.n.e. — ja kauhistuin semmoista kuivaa elämää. Olisin tosin isäni ja hänen korkeain tuttavainsa kautta voinut hankkia jonkun tyhjän viran, mutta ylpeyteni esti minua valitsemasta sitä keinoa. Enemmän taipumusta tunsin tieteisiin, mutta se alinomainen ahkeruus ja tarkkuus, jota niissä vaaditaan, pelästyttivät minua. Mitä taiteisiin tulee, niin minulta puuttui tuo käsityöntapainen taito, joka niissä on välttämätön; sitä vastoin oli minulla toivona, että vilkas mielikuvitukseni ja sivistynyt makuni runollisuuden alalla synnyttäisivät tuotteita, jotka tekisivät nimeni kuuluksi kirjallisuuden historiassa. Olin jo ennen kirjoittanut joulukalentereihin muutamia lyyrillisiä kappaleita, ja saanut niistä mielistelevien ystävien ja toverien kiitosta. Nyt rupesin vielä suuremmalla innolla runojen tekoon: luin ahkerasti kaikenlaisten maiden kaunokirjallisuutta ja käänsin ruotsiksi koko joukon, erittäin italialaisia lauluja, harjaantuakseni vaikeihin runomuotoihin. Olin noin 22 vuoden vanha, kun painosta tuli ensimmäinen runokokoelmani, jolle olin antanut teeskennellyn nimen "Yön hattaroita". Muutamat arvostelijat, joille olin lainannut rahaa, muutamat vanhat virnakat, jotka pitivät mustaa tukkaani ja kalpeata laihuuttani "varsin viehättävänä", muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummaisuutta, julistivat niin ahkerasti ja niin varmasti minut suureksi runoniekaksi, että ensin minä ja sitten yleisökin sitä uskoi. Juopa isäni ja minun välilläni laajeni taas. Hän moitti koko kirjallista toimintaani ja pilkkasi sitä toivottomuuden vivahdusta, joka oli monen runoelmani päätunnusmerkki. Muuten olivat hänen kirjeensä taas paljoa ystävällisemmät kuin ennen, mutta turhamielisyyteni oli tullut niin araksi, etten kärsinyt lievääkään pilkkaa. Vaikka matkustus ulkomaille oli sieluni rakkaimpia toiveita, en kuitenkaan suostunut siihen, vaikka isäni sitä ehdotti. Isäni, joka oli tottunut minulta vaatimaan ehdottominta kuuliaisuutta, suuttui ja muuttui pian yhtä kylmäksi, jopa kylmemmäksikin kuin ennen. Mutta se asia ei silloin voinut, niinkuin ennen, tehdä minua murheelliseksi; olin hurmaantunut voitostani ja näin kaikki ilon loistavassa valossa.
Mutta toiveeni ja arkamielisyyteni olivat siihen määrään kiihottuneet, että pian oli tapahtuva muutos. Alakuloisuus ja epätoivo hiipivät taas mieleeni; lapsellinen herkkäluuloisuus ja epäröivä väsymys vaihettelivat siinä alinomaa. Pelolla havaitsin ettei runoudessani ollut mitään edistystä huomattavissa, että sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut. Ylpeyteni kuitenkin nytkin kielsi minua tunnustamasta tätä itsellenikään; päinvastoin vain luulin että olot, joissa elelin, olivat niin kuivat ja yksitoikkoiset, ettei mikään vapaa runollinen elämä niissä ollut mahdollinen. Mielikuvituksessani etelämaiden uhkea luonto, rikas taide ja kirjava elämä vietteli minua taas ihmeellisellä voimalla luokseen. Kuinka näyttikään kotimaani kylmältä, vähäpätöiseltä, ahtaalta, kun unelmissani käyskelin ikuisen Rooman katuja tai katselin Kreikan saarten paratiisillisia kukkatarhoja! Nyt isäni vanha matka-ehdotus olisi ollut minulle mitä suotuisin, mutta sitä ei uudistettu, enkä tohtinut pyytää rahoja matkaa varten, kun tiesin isäni minuun suuttuneen ja siis pelkäsin saavani kieltävän vastauksen. Alakuloisena heittäydyin kaikenlaisiin seuroihin ja hurjiin huvituksiin, joista kuitenkaan en löytänyt muuta kuin ikävyyttä. Arvosteleva älyni pian huomasi ihmisten heikkoudet ja huonot puolet, mutta olin liian itsekäs ottaakseni huomiooni heidän hyviä puoliansa.
Semmoinen oli mielialani, kun näköjään vähäpätöinen asia vaikutti uuden käänteen tilassani. Sen kadun toisella puolella, jonka varrella asuin, oli korkea kivitalo. Ylimäisessä huonekerroksessa oli muutamia vinttikamareita, joista yksi sattumalta usein veti huomioni puoleensa. Vaikka olisin tullut kuinka myöhään yöllä kotiin, vaikka olisin noussut kuinka varhain aamulla, aina loisti sieltä valkea. Usein kun tulin kotiin, vietettyäni yön ja päivänkin turhissa, jopa irstaisissakin huvituksissa, voin tuntikaudet istua pää käden nojassa katsomassa tuota pientä ikkunaa korkeudessa, josta kirkas lamppu tuikki niin rauhallisena ja juhlallisena. Kysymällä sain tietää että kamarissa asui kaksi naista, äiti tyttärinensä. Äiti oli köyhä merikapteenin leski ja tytär elätti sekä itseänsä että äitiänsä puhtaaksikirjoittamisella. Siis nuori tyttö! Kenties kauniskin! Uteliaisuuteni oli herätetty, ja päätin pyrkiä perheen tuttavuuteen. Se ei ollut vaikeata. Olin tahtovinani saada muutamia käsikirjoituksia puhtaaksi kirjoitetuiksi ja vein koko pakan paperia mukanani. Kolkutin kamarin ovelle ja astuin sisään. Kamari oli ahdas, pimeä ja kylmä, mutta siisti ja puhdas. Pöydän ääressä istui kirjoittamassa nuori tyttö, joka kamariin astuessani nosti silmänsä työstään ja katsoi minuun ujosti. Ah, sitä silmäystä! Sen lämmin valo valaisi, niinkuin auringon säde, koko huoneen — seinät, huonekalut, kaikki näyttivät minusta niinkuin kullatuilta. En olisi hämmästynyt, vaikka lakastunut orjantappurapensas, joka kasvoi ruukussa ikkunalla, olisi tuosta silmäyksestä ruvennut uudestaan kukoistamaan. Ihaellen seisoin muutamia silmänräpäyksiä ääneti, ja tyttöparka punastui punastumistaan. Viimein toimitin asiani ja läksin pois.
Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen käyntini. Tuo pieni ahdas kamari ja nuo ihmeelliset tummansiniset silmät vetivät puoleensa kaikki ajatukseni. Ensi kerran elämässäni toinen ihminen täytti kokonaan mieleni. Kaikenlaisilla tekosyillä koetin pitkittää hänen työtänsä ja selitin sitä niin tärkeäksi että minun itse täytyi olla läsnä tarkastamassa, tuliko kaikki oikein toimitetuksi. Tyttö oli kuitenkin niin ujo ja arka, että tuttavuudestamme ei olisi tullut mitään, jos ei äiti olisi ollut puheliaampi. Olin tuskin käynyt siellä kolme tai neljä kertaa, kun sain kuulla kaikki hänen elämänvaiheensa, kuinka vaikeata on köyhän lesken elättää itseänsä, erittäin jos hänen pitää kasvattaa lapsiansa, kuinka kallis nyt on elämä j.n.e. Kuuntelin yksitoikkoisimpia juttuja suurimmalla tarkkuudella ja koetin niin väsymättä päästä hänen suosioonsa, että eukko-parka viimein melkein ihastui minuun. Monta viikkoa odotettuani sain kuitenkin palkinnon kaikesta huomaavaisuudestani. Kun kaikki oli puhtaaksi kirjoitettuna ja minä olin kiittänyt tytärtä vaivasta, tuli äiti siihen ja ujosti ja moneen kertaan selitellen ja anteeksi pyydellen kysyi, syvästi niiaten, tahtoisinko tulla juomaan teevettä huomisiltana heidän kanssaan. Käännyin tyttären puoleen sanoen: "tohdinko toivoa, että mamseli Magdaleena yhtyy tähän kutsumukseen". Luulin taas tapaavani hänen tavallisen aran äänettömyytensä, mutta hämmästyin iloisesti, kun hän vapaasti ojensi minulle kätensä ja sointuvalla äänellä sanoi: "herra parooni on varsin tervetullut".
Sydämmeni tykki kovasti ja voin töin tuskin odottaa seuraavaan päivään. Kävelin niinkuin unessa enkä jaksanut ajatella muuta kuin Magdaleenaa. Mielikuvitukseni koristeli häntä kaikellaisilla mitä runollisimmilla avuilla, milloin hän minusta oli Byronin Haydée, milloin Goethen Klärchen. Valikoin niin kauan vaatteita, joihin aioin pukeutua sinä merkillisenä iltana, ja sitten pukeuin valikoimiini vaatteisiin niin kauan, että minun viimein täytyi purskahtaa nauruun ja katsoa peiliin, olinko vielä oma itseni. Mutta pian olin taas yhtä naurettava kuin ennen. Illalla ponnistin kaikki voimani ollakseni oikein sukkela ja viehättävä. Eikä se huonosti onnistunutkaan, havaitsinpa seurani miellyttävänkin Magdaleenaa. Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Tavallisesti hänen poskensa olivat vähän liiaksi kalpeat, mutta nyt oli teeveden keittäminen niihin painanut mitä koreimmat ruusut. Lähteissäni äiti pyysi minua tulemaan pian takaisin, jos ei heidän seuransa olisi minulle muka liian alhainen j.n.e.
Ja minä tulinkin, tulin usein, kävin melkein jokapäiväisenä vieraana pienessä perheessä. Jätin kaikki muut seurat, ja vältin niitä turhia huvituksia, jotka ennen olivat vieneet niin suuren osan aikaani. Kun joka päivä sain nähdä Magdaleenan väsymätöntä ahkeruutta, joka ei antanut aikaa tunninkaan huvitukseen, hänen tarkkaa huolenpitoaan velvollisuudestansa ja kuinka rauhallisesti ja melkein iloisesti hän aina uhrasi oman itsensä muiden edestä, niin häpesin omaa itsekkäisyyttäni ja saamattomuuttani. Huomasin pian myöskin, että Magdaleenan mielenlaatu oli ihan toisenlainen, kuin mitä mielikuvitukseni oli kuvaillut. Hän ei ollut ollenkaan mikään romaani-sankaritar; hänen olentonsa ainoa romantinen puoli oli kaksi tummansinistä silmää, kauniimmat arvoitukset, mitä ikänäni olen nähnyt. Muuten hän oli oivallinen, ymmärtävä, toimelias tyttö, ei vähintäkään haaveksiva, mutta muita nuoria tyttöjä paljoa lujamielisempi. Äiti oli kärtyisä ja kivulloinen, marisi alinomaa ja luuli vain itsellään olevan tunteita, kaikki muut ihmiset — erittäinkin tytär — olivat barbaareja; enkä kuitenkaan ole koskaan nähnyt niin hellää, tasaista rakkautta kuin se, millä Magdaleena hoiteli äitiänsä. Hän oli aina yhdenlainen, yhtä vakava, yhtä lämmin ja yhtä sävyisä. Kerta minun täytyi kysyä: "Magdaleena, minusta melkein tuntuu kuin olisi äitisi sanoissa perää, ett'ei sinulla ole tunteita; en ole usein nähnyt niin ilotonta ja vaivaista elämää, kuin sinun elämäsi on, enkä kuitenkaan ole kuullut yhtäkään valitusta huuliltasi; olet siis onnellinen, mutta en milloinkaan ole nähnyt enkä kuullut sinun riemuitsevan." Magdaleena loi minuun taas kummallisen silmäyksen ja sanoi hetken vallinneen äänettömyyden jälkeen: "en ole tunteeton, mutta osaan olla vaiti".
Kuinka monta kuukautta tätä asian laitaa kesti, sitä en oikein muista, sillä onnellisena ihminen unohtaa ajan menon, ja minä olin onnellinen. Kirjoista Magdaleena ei ollut oppinut paljoa, elämästä kaikki. Koetin sentähden sivistyttää häntä illoin lukemalla ääneen kappaleita etevien kirjailijain teoksista. Hän olikin sangen halukas oppimaan ja minun täytyi ihmetellä hänen terävää älyään ja käsitystään. Mutta hänen makunsa ja mielensä olivat ihan toista laatua, kuin minun. Hän kuuli tarkimmalla mielenkiinnolla luonnontieteellisiä kertomuksia ja kuvauksia, minä kun taas kokonaan ylenkatsoin luonnontieteitä; myöskin hän oppi mielellään historiaa, ja usein hän unohti hetkeksi neulomisensa, kuunnellessaan suurten sankarien urostöitä. Sitä vastoin hän ei ollenkaan ymmärtänyt runoutta, ja kauniimmat runoelmat jättivät hänet kylmäksi ja hajamieliseksi. Tämä harmitti minua kovin, mutta päätin itse käännyttää häntä. Hän ei, näet, tiennyt minua runoniekaksi ja minä päätin kirjoittaa eepillisen runoelman korkeinta lajia, jossa ylistäisin häntä, kuten ennen Dante Beatriceänsä. Rupesin työhön, ja pian oli jotenkin suuri osa valmiina. Malttamattomana en jaksanut odottaa kauempaa, ja menin lukemaan hänelle mitä olin kirjoittanut. En kuitenkaan tahtonut kohta ilmaista itseäni, vaan sanoin runoelman toisen miehen tekemäksi. Ah! turhaa oli työni ollut. Magdaleena ei aavistanut mitään; innostuneimmat ja palavimmat rakkauden ilmaukset ja kuvaukset eivät liikuttaneet häntä vähintäkään, hän nähtävästi ei luullut runoelman tarkoittavan häntä itseänsä. Sekä sydämmeni että ylpeyteni olivat loukatut, ja minä lopetin pian lukemiseni. Katkeralta tuntui mieleni ja kysyin peitetyllä harmilla: "kuinka on mahdollista, että te, Magdaleena, joka olette olevinanne niin ymmärtäväinen, voitte olla niin penseä elämän kahta jalointa lahjaa, runoutta ja taidetta, kohtaan." Ja rupesin viisaustieteellisillä ja runollisilla dityrambeilla ylistämään taiteen jumalallista merkitystä. Magdaleena vastasi ainoastaan: "tuota en ymmärrä; minä en pidä runoudesta, sillä kaikki runoniekat valehtelevat."
Sana oli sanottu. Olin milt'en masennettu. Otin hattuni, syyttelin tärkeitä asioita ja läksin pois.
Olin ensin melkein päättänyt olla takaisin tulematta, mutta havaitsin pian sen mahdottomaksi. Olin niin tottunut Magdaleenan seuraan, että palasin vastoin omaa tahtoani. Mutta nyt oli jo jotakin rikkoutunutta tunteissani häntä kohtaan; vanha arvosteleva epäluuloisuuteni oli herätetty ja koko rauhani taas kadonnut. Magdaleena havaitsi pian muutoksen, joka oli tapahtunut käytöksessäni häntä kohtaan, mutta oli kuitenkin yhtä ystävällinen ja yhtä rauhallinen kuin ennen. Tämäkin minua harmitti; itsekkäänä ja synkkämielisenä olisin pikemmin suonut että hän olisi murheellinen ja onneton. Nyt vasta rakkauteni leimahti palavan intohimon ilmituleen, mutta rupesin nyt vasta tarkastelemaan Magdaleenaa suurella epäluulolla. Teeskentelemättömyytensä ja luontevuutensa näyttivät nyt minusta yksinkertaisuudelta; hänen alinomainen työteliäisyytensä oli ikävystyttävää. Käytökseni oli nyt myöskin epätasaista ja vaihtelevaa; toisinaan olin valmis suutelemaan hänen jalkojansa, toisinaan melkein vihasin häntä; olin viikkokausia poissa hänen luotaan ja toisinaan istuin aamusta iltaan asti hänen kamarissaan; välistä olin vanha, uskollinen ystävä, välistä taas pilkallinen, isoinen maailmantuntija. Ylenkatsoin omaa huikentelevaisuuttani, mutta toiselta puolen ylpeyteni kuiskutteli korvaani: eihän tuo, tavallinen taidoton tyttö ansaitse sinunkaltaisesi rakkautta, eikä hän sitä ymmärräkään; hänen kauneutensa on vain houkutellut mielikuvitustasi.
Vielä muutkin asiat lisäsivät kärsimystäni. Välttääkseni vääriä selityksiä olin perheeltäni ja ystäviltäni pitänyt salassa minun ja Magdaleenan tuttavuuden. Kauan tämä tietysti ei onnistunut, ja pian sain usein kuulla tovereiltani kaikenlaisia pilkallisia ja kevytmielisiä viittauksia. Veljeni erittäin nauroi koko juttua ja väitti Magdaleenaa taitavaksi tekopyhäksi, joka teeskennellyllä siveydellä osasi viekotella minua. Minä puolustin kiivaasti Magdaleenan puhtautta, vieläpä tarjouduin viemään veljeni hänen luoksensa, jotta saisi itse nähdä, mikä etevä tyttö Magdaleena oli. Hän suostui tarjoumukseeni, ja minun onnistui kääntää hänet kokonaan — valitettavasti liiaksikin. Näin, kuinka Magdaleena miellytti häntä, ja musta luulevaisuus rupesi raivoamaan povessani. Satuin muutamia päiviä olemaan poissa hänen luotaan ja kun taas tulin, näin veljeni istuvan siellä. Mieleni kävi synkäksi ja sanoin pian jäähyväiset. Oli ihana kevätilta Toukokuun lopulla. Kävelin pitkin katuja ja tulin viimein satamaan. Eräs laiva oli juuri sieltä purjehtimaisillaan merille, pienet kimaltelevat aallot tanssivat keulan ympärillä, ikään kuin sitä halaten, purjeet vapisivat ilosta tultuaan vapaiksi, ja merimiesten huulilta kaikui rattoisia lauluja. Väkisinkin painuivat silmäni umpeen; mielikuvituksessani seurasin ikäänkuin lumottuna laivan retkeä, hehkuva eteläinen kukkaranta astui silmäini eteen, tunsin oranssipuiden tuoksuvan, komea, vanhanaikainen marmoritemppeli pilkoitti puiden välistä, ja temppelissä istui unelmieni ihanne, itse runotar; ah! se ei ollut tuo kalpea, rauhallinen Magdaleena, se oli uhkea kaunotar, joka kiihkeällä innolla ojensi käsiänsä minua kohtaan. Avasin taas silmäni ja lumous oli hävinnyt. Alakuloisena läksin kotiin, jossa tapasin kirjeen isältäni. Hän uudisti nyt entisen tarjouksensa kustantaa ulkomaanmatkani. Sydämeni riemuitsi. Olin siis vapaa, vapaa kaikista ikävistä oloista, jotka painoivat minua kotimaassa. Siellä kaukana runottareni, joka oli aivan kuin jäätynyt tuon merkillisen illan jälkeen, olisi saava uutta henkeä, kun kahleet eivät enää ahdistaisi sitä. Mutta Magdaleena —! Aavistin, että isäni oli saanut tiedon meidän tuttavuudestamme ja että tarjouksensa tarkoitus oli erottaa meitä. Ensikerran elämässäni rupesin kylmästi ja järkevästi ajattelemaan tulevaisuuttani ja rakkauttani Magdaleenaan. Sekä sydämmeni että ymmärrykseni sanoivat häntä elämäni hyväksi enkeliksi, mutta pelkäsin kuitenkin sitoutua elinkautiseen liittoon. Kirjoista olin usein lukenut että taideniekan täytyy olla vapaa, että rauhallinen kotielämä kuolettaa hänen henkensä, että huolenpito vaimosta, lapsista j.n.e. ja runollinen mielikuvitus eivät sovi yhteen. Ja sitten tuo runollisuuden puute Magdaleenassa! Hän ei milloinkaan ymmärtäisi pyrintöjäni ja yrityksiäni. Olin tuskallisimman epäröimisen vallassa. Joka päivä päätin puhua Magdaleenan kanssa, joka päivä kuitenkin lykkäsin asian toistaiseksi.
Olin vielä kahdenvaiheilla, kun jonkun ajan perästä isäni itse tuli kaupunkiin. Havaitsin pian aavistukseni oikeaksi. Isäni tiesi kaikki. Arkaillen koetin kaikin tavoin välttää selityksiä; hän ei kuitenkaan päästänyt minua, vaan kysyi minulta suoraan, millä kannalla olivat minun ja Magdaleenan väliset asiat. Vastasin että rakastin häntä, että elämäni olisi tyhjä ilman häntä; vieläpä olin valmis naimaan hänet isäni suostumuksella. Isäni punastui vihasta ja huusi ett'ei hän milloinkaan ottaisi vanhaan sukuumme kaikenlaisia köyhiä, sivistymättömiä, tuntemattomia tyttölutkia kadulta. Olin kovin alakuloinen ja pelonalainen, mutta pysyin kuitenkin lujana. Hänen käytöksensä silloin muuttui ja hän alkoi rukoilla ja hellästi nuhdella. Hän muistutti että olin köyhä enkä milloinkaan voisi elää pelkällä kirjailemisella. Hän esitti kaikki nuo vanhat jutut runoniekan sopimattomuudesta perhe-elämään, joita itsekin ennen olin ajatellut. Rupesin horjumaan päätöksessäni. Tiesin tämän hetken ja tämän keskustelun ratkaisevaksi, mutta heikkouteni ja velttouteni olivat kuitenkin tahtoani väkevämmät. Viimein isäni uhkasi kokonaan hyljätä minut, jos en myöntyisi hänen vaatimuksiinsa. Koetin olla miehen tavalla luja, mutta loppu oli — että myönnyin. Lupasin olla Magdaleenaa näkemättä ja puhuttelematta, kunnes tulisin takaisin ulkomaan matkaltani, jonka pitäisi kestää vähintäin kolme vuotta. Isäni oli tyytyväinen, ja päätettiin että lähtisin ensi viikolla.
Mutta tämä lähtö, jota niin kauvan olin ikävöinnyt, tuntui nyt minusta mitä raskaimmalta. Rakkauteni syttyi taas povessani ilmituleen; Magdaleena oli minulle taas koko maailmaa kalliimpi ja ero hänestä kuoloa vaikeampi. Eräänä iltana turhaan taistelin itseäni vastaan; ikävöin nähdä häntä ja menin, muistamatta lupaustani, hänen luoksensa. Hän nuhteli minua hellästi pitkästä poissaolostani; hän oli ilmeisesti iloinen, kun sai olla seurassani. Tultuani kotiin hämmästyin nähdessäni koko kamarini täynnä kapineita. Isäni oli siellä ja kysyi jäykästi, missä olin käynyt. Vastasin, että olin ollut kävelemässä. Hän pureksi huuliansa ja huusi: "sinä valehtelet nyt, niinkuin aina". Tahdoin selittää, mutta hän katkaisi puheeni, sanoen: "vaiti! minä en usko mitään! Kahden tunnin kuluttua sinun on lähteminen. Passisi ja kapineesi ovat valmiina."
Ja minä läksin. Mutta kun näin Suomen rannan katoavan näkyvistäni, niin vannoin Magdaleenan muistolle ikuista uskollisuutta; ei mikään asia maailmassa voisi milloinkaan laimentaa palavaa rakkauttani.
Mutta kumma kappale on tuo ihmisen sydän. Ensimäisenä vuotena Magdaleenan kuva oli vielä kirkkaana muistossani; toisen vuoden kuluttua rakkauteni oli minusta niin kuin kaukainen unelma; kolmannen vuoden perästä olin kokonaan unohtanut hänet. Kerran Romassa eräissä hurjissa pidoissa sain kirjeen kotoa; se oli veljeni käsialaa. Hän oli kihloissa Magdaleenan kanssa. Yrittelin nauraa, mutta nauruni kaikui kamalalta ja toisena päivänä oli päänalukseni märkä kyyneleistäni.
Kahdeksan vuotta kului minulta vierailla mailla. Kävelin ikuisen Roman katuja, oleskelin Franskanmaan komeassa pääkaupungissa; ihmettelin ihmiskäden mahtavia mestariteoksia, Egyptin pyramiideja, ja luonnon vieläkin mahtavampia mestariteoksia, Sveitsin Alppeja; suutelin milloin Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria, kävin, lyhyesti sanottuna, melkein jokaisessa nurkassa sekä vanhassa Europassamme että muissakin maanosissa. Vaihtelevaisia nämät vuodet kyllä olivat. Koettelin kaikkia nautintoja ja huvituksia, sekä hienompia että karkeampia, jotka suurissa kaupungeissa viettelevät joutilasta matkailijaa. Opin tuntemaan ihmisiä, mutta kuinka turhia olivat kokemukseni itse asiassa! Olin, näet, tarkastellut ihmisiä niinkuin matkustaja rautatiellä katsoo ympäristöä pintapuolisesti himmeäin ikkunain läpi. Niinkuin aina käy niiden, jotka tahtovat nauttia vain elämän vähäpätöisimpiä kohtia, niin eivät huvitukseni minua tyydyttäneet, tukahuttivat vain kaiken haluni niihinkin yrityksiin, joihin ensin lämpimästi kiinnyin. Katkeraksi meni usein mieleni, kun ajattelin olevani suurten kaupunkien ihmiskohinassa niinkuin erämaassa, mutta alinomainen levottomuus pakotti minua muuttamaan olinpaikkaa, ennenkuin olin oikein tutustunut minkään maan eri oloihin. Viihdyttääkseni sydämeeni ikävyyttä, tein useita rakkauden-liittoja, jotka eivät kuitenkaan nekään kauan kestäneet. Tavallisesti pian havaitsin, että olin pettynyt, että olin teeskennellyt rakkautta ja tunteita, jotka näkyivät paljoa palavammilta sanoissani kuin mielessäni. Pelkäsin sitoutua mihinkään, enkä kuitenkaan voinut elää ihmisittä. Usein mietin, minkätähden olin tullut maailmaan, enkä kuitenkaan olisi mielelläni kuollut. Kotimaastani ja kodistani en paljoakaan välittänyt. Kirjeitä sieltä sain ani harvoin, ja tavallisesti tiedot eivät olleet huvittavia. Oltuani muutamia vuosia poissa kotoa, olivat paraatkin ystäväni minut unhottaneet; itse olin jo sitä ennen unohtanut heidät. Kaikista, jotka vielä muistivat minua, olin niinkuin kadonnut lammas. Isäni usein muistutti minua palaamaan kotiin, mutta kun hän aina myöskin lähetti rahaa, niin ymmärsin kaikenlaisilla tekosyillä lykätä palaamiseni tuonnemmaksi. Pakon päivä tuli kuitenkin viimein. Sain, näet, tiedon, että isäni äkisti oli sairastunut. Minun täytyi paikalla ja kiiruusti lähteä hänen kuolinvuoteellensa. Tulin kuitenkin liian myöhään — hän oli jo kuollut. Vaikka minun olisi pitänyt se arvata, niin tieto hänen kuolemastaan iski sydämmeeni niinkuin ukonnuoli. Vaikka vihollisuus isäni ja minun välillä viimeisinä vuosina, erittäinkin veljeni naimisen jälestä, vähitellen oli lauhtunut, niin luottamus ja rakkaus eivät milloinkaan tulleet vanhan vihan sijaan. Olin ennen aina syyttänyt siitä häntä, mutta kun seisoin hänen hautansa partaalla, niin omatuntoni soimasi minua yhtä syylliseksi. Olisin tahtonut taas aloittaa uudestaan elämäni, ja teinkin paraita päätöksiä tulevaisuuden varalle. Kun talomme fideikommissina jäi vanhemman veljen perinnöksi, niin isäni minulle jättämät rahat tuskin riittivät velkaini maksamiseksi. Päätin miehuullisesti taistella kovaa onneani vastaan, eikä sallia köyhyyteni lannistaa mieltäni. Veljeni kyllä tarjosi minulle vuotuisen, jotenkin suuren, elatusavun, mutta kun luulin hänen sillä tahtovan masentaa minua, niin hylkäsin hänen tarjouksensa. Tahdoin, näet, omalla työlläni ansaita leipäni ja rupesin opettajaksi muutamiin kouluihin Helsingissä.
Mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että tätä ankaraa ahkeruutta ei kestänyt kauan. Havaitsin, että työni oli liian vähäpätöistä tyydyttämään sieluani. Aine, jossa annoin opetusta, nimittäin vieraat kielet, antoi kovin vähän ravintoa hengelle. Sydämmessäni ei ollut enemmän kuin ennenkään sitä rauhallista tyytyväisyyttä, jota toivoin saavani työstä ja täytetystä velvollisuudesta. Jo ensimmäisen lukukauden kuluttua havaitsin että olin sopimaton opettajaksi; päätin senkin tähden valita jonkun mukavamman työalan, vaan en sitä löytänyt.
Tämän epäneuvoisuuden aikana joulu lähestyi. Nyt, kun olin vapaa koulusta, sain palavan halun viettää sitä juhlaa, jota ulkomailla tietysti tuskin olin muistanutkaan, vanhalla lapsuuteni tavalla. Isäni kun kuoli ja haudattiin Helsingissä, en vielä ollut käynyt sukutalossamme, joka nyt oli veljeni hallussa. Ikävöin nähdä kaikkia lapsuuteni rakkaita paikkoja, ja kun tiesin olevani tervetullut veljeni luo, niin läksin Helsingistä jouluaaton aattona. Keli oli huono, ja oli jo pimeä, kun tulin perille. Kuitenkin mielikuvitukseni tunsi melkein joka kiven, melkein joka puun, koko muu elämäni häämöitti kuin unelma sielussani, mutta lapsuuteni ja ensimäisen nuoruuteni muistot loistivat sitä vastoin pyhimmässä, kirkkaimmassa valossa. Naurahtelin usein itsekseni ääneen, kyytimiehen hämmästykseksi, kun jotkin paikat muistuttivat mieleeni kaikenlaisia huvittavia, vaikka tosin vähäpätöisiä juttuja lapsuuteni ajoilta. Viimein ajoin pihaan. Huoneet olivat minulle yhtä hyviä tuttuja kuin seudutkin, pian löysin suuren sukusalin, jossa toivoin tapaavani veljeni. Sali oli tyhjä. Mutta samassa tuli toisesta kamarista nuori nainen rientäen minua vastaan; hän ojensi hilpeästi kätensä halataksensa minua ja huudahti; "rakas Malkus, kuinka kauan.." Mutta samassa nuori nainen vaikeni, hänen poskensa menivät kalmankalpeiksi ja kaksi mustaa silmää tuijotti aavemaisesti minuun. Rinnassani tuntui siltä kuin olisi kaikki vereni kuohahtanut ja juossut sydämeeni — se oli Magdaleena. Enemmän kuin yhdeksän vuotta oli kulunut siitä hetkestä, jolloin näin hänet ensi kerran, ja kuitenkin olisin voinut luulla tätä aikaa yhdeksäksi päiväksi, — niin peräti yhdennäköinen hän oli nyt kuin silloin. Minusta tuntui kuin tulisi hiusteni olla valkoiset vanhuuttaan, ja hänen muotonsa oli yhtä nuori, yhtä tyttömäinen, yhtä lapsellisen hento kuin ennenkin. Huolet eivät ole vakoilleet hänen kasvojansa, eikä himot himmentäneet hänen silmiänsä — hän on siis onnellinen, ajattelin. Sekä omatunto että kateus vaivasivat sydäntäni; yhtä onnellinen sinä olisit, jos kerran elämässäsi olisit voinut olla mies. Kaikki nämä ajatukset lensivät jo ensi silmänräpäyksessä päähäni, kun seisoin häntä vastapäätä enkä voinut sanoa sanaakaan. Magdaleena tointui ensin ja sanoi vähän vapisevalla äänellä tervehdyksensä. Istuimme, mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Tunteeni ja ajatukseni kuohuivat liian ankarasti, että olisin voinut puhella vapaasti, ja Magdaleenakin näytti levottomalta. Malkus oli mennyt vieraisiin, mutta häntä odotettiin joka hetki. Viimein, kun minun äänettömyyteni ja Magdaleenan neuvottomuus rupesivat tuntumaan melkein tuskallisilta, Malkus tuli kotiin. Hän otti minua vastaan todellisella riemulla ja oikein kiitti minua tulemastani. Hän oli yhtä sydämmellinen, vilkas ja vilpitön, mutta oli tullut entistään vieläkin vakavammaksi. Nuori, sukkela, kevytmielinen luutnantti oli kadonnut, toimellinen talon isäntä oli tullut hänen sijaansa. Hänen seurapuhelunsa ei nytkään ollut juuri laajatietoista, mutta käytännöllinen ymmärrys ja sydämmen hyvyys peittivät korkeamman sivistyksen ja älyn puutteen. Magdaleena oli käskenyt kartanoon joukon köyhiä lapsia, jotka nyt tulivat saliinkin hänen kutsustaan; ensin he seisoivat ujostellen, sormet suussa, jokainen nurkassaan, mutta vähitellen, saatuaan runsaasti makeisia ja vaatteita joululahjaksi, tulivat he rohkeammiksi ja rupesivat laulamaan ja leikittelemään. Lapsien ilo tarttui meihinkin ja tuo ensimäinen jäykkyys katosi viimein melkein kokonaan; kuitenkin Magdaleena tavallisesti nytkin vältti puhumista minun kanssani. Näkyi muuten, että joulu, rauhan ja ilon suloinen juhla, vallitsi kaikkien sydämmissä; minusta tuntui siltä kuin olisin tullut kovasta pakkasesta lämpöiseen, mukavaan kamariin. Salin vanhat huonekalut, jotka olivat lapsuudesta vanhoja tuttaviani, lapset, jotka riemuitsivat pienistä lahjoistaan, veljeni ystävälliset kasvot, Magdaleena, joka hiljaa askaroiden liikkui edes-takaisin, kaikki sointuivat yhdeksi kuvaksi, joka teki kuivettuneelle sydämelleni hyvää. Koetin olla puhelias ja suora, enkä huonosti siinä onnistunutkaan. Koko mieleni väsymys ja jäykkyys oli hetkeksi kadonnut; veljeni koti näytti minusta niin rauhalliselta, niin pyhältä että, tultuani makuukamariini, tein vahvan päätöksen, etten milloinkaan rupeisi käärmeeksi tässä paratiisissa. Jo olin luvannutkin jäädä veljeni luoksi ainakin tulevaan syksyyn.
Tämä tyytyväinen mieliala pysyi, kumma kyllä, vieläpä enenikin seuraavina päivinä. Magdaleenaa kohtelin veljellisellä ystävyydellä, ja hän tulikin ihan tasaiseksi minua kohtaan, eikä enään ollut arka. Mutta pian havaitsin tässäkin pienessä seurakunnassa pieniä risti-riitaisuuksia, jotka, niinkuin aina, katkeroittivat iloani enemmän kuin suuret vahingot. Pitäjässä, jossa veljeni talo oli, oli paljon herrasväkeä, erittäin aatelisia. Nämä olivat sekaantuneet siihen eripuraisuuteen, joka syntyi isäni ja veljeni välillä tämän naimisen tähden. Kaikki nuo kopeat fröökinät ylistivät kiivaasti isääni, kun hän ei suostunut tähän "mesalliansiin", ja nostivat suuren hälinän, kun veljeni kuitenkin pysyi päätöksessään. Kun hän oli tullut sukutalomme omistajaksi, naapurit kyllä mukautuivat ja ottivat hänen rouvansakin "societetiin", mutta heidän käytöksensä oli vain näennäisesti ystävällinen. Kaikella sillä kekseliäisyydellä, mikä on typerille, pöyhkeille armoille ominaista, nämät korkea-sukuiset naiset osasivat masentaa ja kiusata Magdaleena-parkaa, joka oli ihan turvaton heidän käsissään. Veljeni, joka oli ollut niin luja pää-asioissa, oli kuitenkin liiaksi tapojen orja, voidakseen ylenkatsoa koko tätä nurkkaseuraa; hän koetti lepyttää naapureitansa, jotka tietysti vain tulivat entistä ilkeimmiksi, ja pakotti Magdaleenaa ahkerasti käymään vieraissa ja pidoissa, joka tietenkin oli hänelle mitä tuskallisinta. Näin jouluaikana nämä sukupidot olivat varsin lukuisat ja varsin ikävät. Malkus oli mielestään velvollinen vastaamaan kaikkiin kutsumuksiin sekä itsensä että Magdaleenan puolesta. Magdaleena pyysi aina päästä, mutta Malkus tavallisesti ei hänen pyyntöönsä myöntynyt; hän näytti näissä tiloissa usein jotenkin turhamaiselta; nurisi, jos Magdaleena jäi pois, mutta jos tämä viimein suostui tulemaan mukaan, niin hän melkein katui sitä, ajatellen että seura kenties nauraisi hänen vaimonsa ujoa käytöstä eikä pitäisi häntä kunniassa — ja taas hän oli tyytymätön. Tämä seikka, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, teki ensin mieleni alakuloiseksi. Olin havainnut kohdan, jossa ilmeni veljeni heikkous ja Magdaleenan onnettomuus — enempää levoton luontoni ei tarvinnut.
Lyhentääkseni pitkiä päiviäni ryhdyin taas vanhoihin runotöihini, jotka olin jättänyt jo monta vuotta sitten. Etten ollut oikea runoniekka, sen havaitsin jo ulkomailla, ja siellä jo kyllästyin koko toimeen. Luulin, niinkuin moni muu meidän aikanamme, runoilun riippuvan ulkonaisista oloista, mutta monen katkeran taistelun perästä havaitsin että, jos oma sydämemme on tyhjä, ei kauniin luonto, ihanimmat taideteokset, viehättävimmät elämänsuhteet voi kiihoittaa mieltämme oikeaan, alkuperäiseen runoiluun. Olin heittäytynyt lemmen seikkailuihin oppiakseni innostukset ja himot, olin mennyt erilaisimpiin seuroihin oppiakseni ihmisiä, olin matkaillut vuosikausia oppiakseni luontoa, mutta kun minun sitten piti muuttaa mielikuvani runoelmiksi, niin ne yhtäkkiä aina väljehtyivät — ja teoksissani muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat tulivat selvästi näkyviin. Vaikka tämä asia vähitellen selveni mielessäni, en kuitenkaan tahtonut sitä itselleni myöntää; niinkuin ennen olin siitä syyttänyt oman maani oloja, jotka olivat muka liika ahtaat rohkealle runoilulle, niin ulkomailla taas syytin koko vuosisataamme mahdottomaksi kaikkeen runollisuuteen. Ja sentähden olin heittänyt kaiken kirjailemisen. Kun nyt taas ryhdyin siihen, oli tarkoituksenani enemmän ajan kuolettaminen, kuin runouden harjoittaminen. Eräänä iltana, jolloin Malkus oli vieraissa, mutta Magdaleena, valittaen päänkivistystä, oli jäänyt kotiin, tulin sattumalta Magdaleenan kamariin. Hän istui lukemassa kirjaa niin hartaasti ettei ollenkaan huomannut minun tuloani. Kirja viehätti häntä silminnähtävästi ja synkkämielinen haaveilu ilmeni hänen kasvoissaan. Katsoin häntä hetken aikaa, kunnes hän viimein nosti silmänsä ja näki minun olevan läsnä. Hän punastui, oli neulovinaan ja piilotti yht'äkkiä kirjan. Minä en ollut huomaavinani mitään, mutta uteliaisuuteni oli kovassa jännityksessä. Hetken kuluttua palvelustyttö tuli sisään ja kutsui Magdaleenaa kyökkiin. Minä heti katsoin mikä tuo kielletty hedelmä lienee ollut, mutta kummastuin kovin — se oli nuoruuteni runoelma. Minkä tähden hän sitä luki? Vainko sattumalta, vai asuiko hänen sydämmessään vielä minua kohtaan joku ystävyyden tunne menneiltä ajoilta? Ihan kuin tulikirjaimista välähti muisto entisistä ajoista, kuinka suuresti olin rakastanut häntä ja kuinka syvästi olin loukannut häntä. Tämä muisto valtasi minut niin ett'en jaksanut odottaa Magdaleenan palautumista, vaan menin ulos saadakseni oikein hengittää.
Viikkoja kului taas. Vaikka varsin vähän puhuin Magdaleenan kanssa, niin tarkastelin häntä usein ja havaitsin, että joku muutos tapahtui hänessä, jota hän tahtoi salata muilta. Hänen tavallinen ujoutensa eneni enenemistään; hän punastui usein ilman vähintäkään syytä, säpsähti välistä, ikäänkuin olisi kuullut kamalan äänen huutavan hänen nimeänsä, ja vaikeni yht'äkkiä kesken puhettansa. Malkus ei ollut ollenkaan tyytyväinen Magdaleenan käytökseen, jota hän ei ymmärtänyt. Hän luuli Magdaleenan kaipaavan huvituksia ja, koska suruvuosi nyt oli loppunut, rupesi hän elämään kirjavasti ja rattoisesti, joka usein teki hänen talonsa ravintolan-tapaiseksi. Magdaleena näki suurten pitojen ja seurojen tekevän hänen miehensä iloiseksi ja koetti sentähden hänkin olla osallisena niissä, mutta vastenmieliset olivat hänestä useinkin nuo ylpeät seurat, joissa häntä kohdeltiin teeskennellyllä ystävyydellä, mutta peitetyllä pilkalla. Hän, joka oli viehättävä tavallisissa arkivaatteissa, näytti vähän kömpelöltä ja vähäpätöiseltä silkissä ja pitseissä. Tämä harmitti Malkusta, joka tahtoi että hänen vaimonsa olisi oikein loistava ja komea maailman silmissä, eikä aina voinut salata harmiansa. Erittäin hän karsain silmin katseli tuota alinomaista työntekoa, johon Magdaleena vanhoista ajoista oli tottunut; se muistutti hänelle Magdaleenan alhaista säätyä; ja kerran hän jotenkin ankarasti käski vaimoansa heittämään sen. Magdaleena totteli, mutta kun hänen täytyi istua joutilaana, niin haaveilu ja alakuloisuus enenivät. Hän luuli miehensä kyllästyneen ja väsyneen häneen, mutta luonteensa mukaan hän kärsi — ja oli vaiti. Minä näin farisealaisen tavalla raiskan veljeni silmässä, mutta en malkaa omassani, ja moitin häntä mielessäni kovin. Magdaleenaa kohtaan olin ystävällinen, vaikka välttelevä, ja minusta tuntui niin kuin hänen silmänsä olisivat kiittäneet minua siitä.
Eräänä iltana olin metsässä kävelemässä. Eksyin enkä tavannut yhtäkään ihmisasuntoa. Vähitellen nousi ankara raju-ilma ja pahoilla mielin havaitsin, että oli pimeydeltä vaikea mitään nähdä. Yht'äkkiä huomasin kaukaa pärevalkean tuikkailevan. Läksin sinnepäin ja astuin ahtaaseen tölliin, joka ei suinkaan näyttänyt miellyttävältä. Suuri oli kuitenkin iloinen hämmästykseni, kuin näin Magdaleenan istuvan töllissä. Siellä asui eräs köyhä akka tyttärensäpojan kansa, jonka tiesin Magdaleenan suosikiksi. Eukko oli sairastanut jo muutamia kuukausia, ja Magdaleena oli käynyt lukemassa hänelle raamattua. Lukiessaan hänen äänensä suloinen sointu viehätti korvaani ja mieltäni. Sanoja tuskin kuuntelinkaan. Kun luku oli lopussa, niin Magdaleena vaikeni ja minä selitin tuloni syyn. Me istuimme kaikki ääneti, välistä vain pikku Heikki laverteli tai kuului välistä huokaus sairaan eukon rinnasta. Hetken perästä Magdaleena sanoi minulle ruotsiksi, ettei poika eikä eukko ymmärtäisi: "Julian, sinä olet runoniekka — tässä on sinulle sopiva runon aine; katso tuota vanhaa eukkoa, hän on rehellisesti koko elinaikansa tehnyt tehtävänsä, hän on elänyt vaivassa, kurjuudessa ja onnettomuudessa, eikä milloinkaan ole lakannut luottamasta Jumalaan, ei milloinkaan kadottanut iloista rohkeuttansa, eikö tämä vaimo ole paljoa runollisempi kuin joku Julia tai Maria Stuart?". Minä vastasin, että tämä ulkonainen kurjuus on mahdoton runoudessa, joka vain käyttää mielen ja sydämmen ristiriitaisuuksia, jotka luultavasti ovat tälle akalle jotensakin vieraita. Magdaleena vastasi kiivaasti: "mistä sen tiedät? vaikka tämä vaimo ei toitota maailmalle huoliansa komeissa elegioissa, niin hänen sydämmensä kenties on kärsinyt paljoa syvemmin ja haikeammin kuin ne, jotka osaavat huojentaa suruaan sanoin ja kyynelin". Tämä kuului melkein nuhteelta, joka teki minut murheelliseksi. Kuvailin synkeillä väreillä salaisen surun tuskaa, panin sanani niin, että Magdaleena voisi aavistaa minun tarkoittavan itseäni, mutta lisäsin, ettei ole yhtäkään tuskaa, yhtäkään surua olemassa, jota ihminen ei jaksaisi voittaa jaloimmalla sanalla, mitä maailmassa on — sanalla: velvollisuus. Magdaleena tuijotteli uunin valkeaan ja supisi hiljaa: "sinäkin! sinäkin! se on totta! se on totta". Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, lämpimästi hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Julian, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä; luulin sinua vähän turhamaiseksi ja pintapuoliseksi — anna minulle anteeksi. Ollaanko tästä hetkestä ystäviä?". Sydämmeni vapisi ilosta, mutta tunsin katkerasti, että taaskin olin valehdellut ja pettänyt häntä.
Tuon keskustelun jälkeen vanhan akan töllissä Magdaleenan kanssa, hänen käytöksensä minua kohtaan tuli paljoa tasaisemmaksi ja vapaammaksi entistään. Hänen silmistään loisti lämmin iloinen onni, joka teki koko hänen olentonsa mahdottoman viehättäväksi ja runollisen suloiseksi. Pian hän on rakastuva sinuun huusi itserakkaus riemuiten sydämmessäni; kenties hän jo onkin, vaikka peittää lempensä ystävyyden kylmemmällä nimellä. Ainoastaan Malkuksen läsnäolo vaivasi minua. Minun oli kyllä onnistunut luulotella itselleni, ettei minun tarvitsisi säästää häntä, joka muka oli vietellyt Magdaleenan minulta, mutta parempina hetkinä kuitenkin tunsin että sieluni ehdottomasti häpesi hänen edessään. Mutta sattumus vapautti minut muutaman viikon kuluttua tästäkin. Malkus oli, jouduttuaan rikkaaksi talonisännäksi, ryhtynyt kaikenlaisiin asioitsija-puuhiin, jotka pakottivat häntä alinomaa matkustamaan. Nyt tärkeä asia vaati hänen läsnäoloaan Pietarissa, josta hän ei pääsisi palaamaan ennen kuin kesäksi. Lähteissään hän jätti Magdaleenan minun veljelliseen haltuuni ja pyysi minun olemaan hänelle avuksi ja lohdutukseksi. Magdaleena näytti murheelliselta, mutta Malkus nauroi ja sanoi: "ainoastaan olemukseni toinen puoli menee pois, toinen jää tänne sinun luoksesi".
Tämä sattumus teki että jouduin alinomaa seurustelemaan Magdaleenan kanssa, minä kun nyt olin talon isännän sijaisena, jolta hänen useimmiten täytyi kysyä neuvoa. Erittäin illat olivat ihania hetkiä, jolloin koko sieluni halulla imeksin sitä suloista myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa. Keskustelu, ääneenlukeminen ja soitto täyttivät aikamme; vieraita ei tullut, emmekä mekään käyneet vieraissa. Magdaleena joutui runolliseksi uskotukseni; hänelle luin kaikki kirjalliset tuotteeni, ja hänen terävä, teeskentelemätön ymmärryksensä käsitti usein asian paremmin, kuin minun mielikuvitukseni; hänen kysymyksensä ja vastaväitteensä pakottivat minua suurempaan selvyyteen ja tarkkuuteen. Pian hänen vahvempi henkensä oli kokonaan valloittanut sieluni ja sydämmeni; kun hän oli poissa, oli olentoni tyhjä ja rauhaton; silloin en jaksanut tehdä työtä, enkä ajatellakkaan, henkeni vaipui kohta tylsään uneksimiseen. Jos hän sitä vastoin oli seurassani, niin tunteeni ja ajatukseni joutuivat uuteen jännitykseen. Vähitellen olin melkein yhtä tarpeellinen hänelle, kuin hän minulle. Mutta niin luottavainen, niin puhdas hän oli, ettei hän aavistanutkaan sen törmän vaarallista jyrkkyyttä, jonka partaalla me istuimme huolettomina. Minä pelkäsin säikäyttää häntä, enkä puhunut sanaakaan, josta hän olisi voinut arvata tunteitani. Välistä vanhan epäileväisen kevytmielisyyteni tapaan luulin Magdaleenan käytöksen lähtevän yhtä hyvin kylmästä kavaluudesta, kuin viattomuudesta; päätin rakastajana hallita häntä, jota ystävänä tottelin, mutta muistin taas, kuinka tuskalliseksi nykyinen, rauhallinen, onnellinen elämämme tulisi, jos himon hehku turmelisi Magdaleenan sydämmen, ja minä armahdin häntä enemmän laiskuudesta, kuin oikeudentunnosta. En kuitenkaan muistanut, ettei tätä väärää suhdetta voisi kestää kauan; muutamassa viikossa olin niin tottunut tähän elämään, etten voinut ajatellakaan sen muuttuvan, tuskin ymmärsin, kuinka se milloinkaan oli voinut olla toisenlainen. Väsynyt levottomuuteni oli tässä päässyt toiveittensa perille — se oli saavuttanut rauhan. Näin kului kaksi kuukautta — kenties kaksi onnellisinta kuukautta elämässäni. Olin unohtanut kaikki maailmassa paitsi Magdaleenan, kun kohtalo muistutti minulle että maailmassa oli muutakin. Sain kirjeen Malkukselta; siinä hän sanoi asiainsa käyneen paremmin kuin ensin toivoi, jonka tähden hän aikoi palata kotiin jo viikon perästä. Niinkuin vanki, joka unessa näkee ihanimpia kukkatarhoja, joissa linnut laulavat ja hedelmät hehkuvat, ojentaa kätensä tarttuaksensa niihin, mutta heräten tuntee ainoastaan lattian kylmät kivet, niin minäkin seisoin hämmästyneenä, katkerimman epätoivon raivotessa povessani. Minä kadottaisin Magdaleenan! Ei — ei milloinkaan, se on mahdotonta! Mutta veljeni tulisi vaatimaan hänet takaisin! Rikas veljeni, joka on varastanut minulta morsiameni ja perintöni! Hän armollisesti kiittää sinua vaivastasi, ja kenties rikkaana talonisäntänä antaa sinulle vielä juomarahaakin hyvästä käytöksestäsi! Vereni kuohui tulisena. Näin silmänräpäyksessä koko menneen elämäni, ja havaitsin että veljeni oli ollut ylipääsemätön muuri minun ja onnettaren paratiisin välillä. Jos häntä ei olisi ollut maailmassa, niin isäni olisi rakastanut minua, Magdaleena olisi omani, minä itse olisin rikas, arvossa pidetty, hyväntapainen, kun nyt sitä vastoin olin köyhä, halpa, huono. Jos nyt häneltä ryöstäisin Magdaleenan lemmen, niin se olisi ihanin kosto, millä voisin häntä palkita. Mutta aika oli lyhyt — ainoastaan viikko. Viha ja rakkaus kuitenkin antoivat minulle neuvon, ja pian päätökseni oli tehty.
Magdaleenallekin oli tullut kirje Malkukselta, mutta hän oli poissa postin tullessa, eikä siis tiennyt siitä mitään. Otin kirjeen ja hävitin sen. Koko päivän oleskelin sitten kamarissani. Toisena päivänä hain Magdaleenan ja sanoin että minun täytyi lähteä pois, enkä tulisi kenties milloinkaan takaisin. Säikähtyen ja vavisten hän katsoi minuun hetken ääneti: tuskalla hän viimein jaksoi kuiskata — "minkätähden?" En vastannut mitään, eikä Magdaleena tohtinut uudistaa kysymystään. Samassa pieni Heikki, tuon vanhan sairaan akan tyttären-poika korpitöllistä, tuli sisään; Magdaleena oli ottanut hänet kasvatikseen. Magdaleena huusi poikaa luokseen, ja suuteli häntä innokkaasti; kun hän sitten päästi Heikin, havaitsin lapsen kasvot kosteiksi. Riemuiten lähdin salista. Mutta vaikein työ oli vielä jälellä. Vaikka Magdaleenan ja minun ystävyyteni oli ollut niin likeinen, että puhuimme vapaasti kaikista elämänvaiheistamme, niin oli kuitenkin yksi kohta, johon ei milloinkaan koskettu — meidän entinen tuttavuutemme ja äkkinäinen matkani ulkomaille. Minua aavisti, että käytökseni silloin oli kovin pahoittanut häntä ja muuttanut hänen lempensä ylenkatseeksi; kenties joku jälki oli vielä hänessä siitä ajasta. Päätin sentähden osottaa, etten ansainnut ylenkatsetta, vaan sääliä, jopa ihailemistakin. Rupesin sentähden toimeen, jonka elävä mielikuvitukseni ja runollinen kykyni valitettavasti tekivät sangen helpoksi. Kirjoitin väärän päiväkirjan siltä ajalta, jolloin jätin Magdaleenan ja läksin ulkomaille; tein romaanin itsestäni, jossa minä esiinnyin ihanimmassa, jaloimmassa valossa. En ollut heittänyt Magdaleenaa kevytmielisyydestä enkä heikkoudesta isääni kohtaan, niinkuin todella oli laita, enkä milloinkaan unohtanut häntä vierailla mailla — en! Tässä päiväkirjassa olin häntä aina uskollisesti rakastava, mutta olin havainnut veljeni kilpailijakseni, ja jalomielisesti, vaikka pakahtuvalla sydämellä, pannut elämäni onnen alttiiksi Malkuksen edestä. Kummallisin seikka tässä oli, että melkein itse luulin kirjoittaneeni totta; lausuin tässä välistä mietelmiä, joissa osotin katkerinta vihaa ihmisiä kohtaan, ja taas sepitin surullisia runoelmia, joissa innokkaasti itkin rakkauteni kadotettua paratiisia. Jokaisen runoelman alle vielä kirjoitin eri päivänmäärän, tietysti väärän. Tämän päiväkirjan päätin toimittaa Magdaleenan käsiin. Päivä, jonka olin sanonut lähtöpäiväkseni, lähestyi. Magdaleena ja minä näimme toisiamme varsin vähän. Ruokatunnit istuttiin tavallisesti ääneti. Kun viimeinen päivä tuli, pyysin saada viettää illan Magdaleenan seurassa. Hän myönsi surullisesti hymyillen. Ilta tulikin. Minä koetin sanan voimakkaalla avulla, jonka tiesin olevan vallassani, koskettaa kaikkiin helliin kieliin Magdaleenan sielussa; puheeni oli viehättävää, ylevää, soreaa, ääneni väreili tuolla lämpimällä, innostuneella soinnulla, joka aina herättää vastakaikua ihmisten rinnassa. Viimein Magdaleenakin rupesi puhumaan; rukoillen hän kysyi, minkätähden aioin lähteä. "Minkätähden jätät kotisi, minkätähden pakenet meitä, jotka kuitenkin rakastamme sinua; olet kyllästynyt meidän jokapäiväiseen, rauhalliseen elämäämme, tavottelet huvituksia ja innostuksia, kunnian ja kauneuden ihanteita, mielesi tekee ulos, avaraan, kylmään, kirjavaan maailmaan, mutta älä kuitenkaan mene! Kaikkia löydät sieltä, vaan et milloinkaan ystävyyttä ja rakkautta, et milloinkaan sielun rauhaa." — "Magdaleena", minä vastasin, "sinä olet oikeassa! Tähän paikkaan koko olentoni on kiinnitetty tuhansilla kahleilla, joita en milloinkaan jaksa katkaista. Jos lähden, niin menehdyn, jos jäisin, niin saisin uutta elämää." — "Onko mitään voimaa niin väkevää, että se voi pakottaa sinua lähtemään?" kysyi Magdaleena, "se ei ole mahdollista." — "On", sanoin minä katsoen häneen terävästi, "se voima olet sinä." Magdaleena näytti vähän levottomalta, mutta vastasi kuitenkin hymyillen: "sinä siis jäät." Olin vaiti hetken; viimein kun äänettömyytemme rupesi tuntumaan tuskalliselta, koetin kertoa kaikenlaisia vähäpätöisiä juttuja, mutta ääneni vapisi niin liikutuksesta, etten voinut jatkaa. Sydämmeni sykki rajusti levottomuudesta, vereni melkein jäähtyi pelosta; melkein kaduin tekoani; olin kuin omantunnon vaivoissa. Kun viimein havaitsin pelkoni enenevän enenemistään, otin turmiollisen päiväkirjan taskustani, painoin sen Magdaleenan käteen ja läksin pois sanaakaan sanomatta. Salin ovessa seisahduin, käännyin ja huusin: "tunnin kuluttua tulen takaisin kuulemaan vastaustasi, joka on tekevä minut joko onnellisimmaksi tai onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa."
Kamari, jossa istuimme, oli pieni kabinetti, jonka lasiovi erotti suuresta sukusalista; sali oli ihan pimeä ja autio niin että sieltä voi aivan hyvin huomata kaikki mitä tapahtui kabinetissa. Hiljaa hiivin saliin ja asetuin lasioven taakse. Magdaleena avasi paraillaan pienen vihkon ja oli rupeamaisillaan lukemaan. Mutta yhtäkkiä, luettuaan muutamia riviä, hän lensi tulipunaiseksi, pudotti kirjan maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Pää poiskääntyneenä hän sitten otti maasta nuo onnettomat paperit, asetti ne tuolille ja peitti ne saalillaan, ikäänkuin niiden näkeminen olisi saastuttanut hänen silmiään. Sitten hän taas rupesi kävelemään nopeasti ja kiivaasti edes-takaisin kamarissa, väännellen käsiään tulisimmassa tuskassa. Rintansa kohoili; voidaksensa hengittää hän tempasi pois kauluksensa ja avasi leninkinsä, että ihana, valkoinen kaula tuli ihan paljaaksi. Välistä kuului hänen huuliltaan ikäänkuin rukous. Usein hän seisahtui saalin eteen, jonka alla paperit olivat, kiivaasti hän ojensi kättänsä niitä ottamaan, mutta aina taas, niinkuin käärmeen puremana, veti sen nopeasti takaisin. Viimein halu voitti hänet, hän otti paperit ja tuli lasioven puolelle. Luulin jo hänen havainneen minut, mutta niin ei ollut laita; sielun taistelu kiinnitti kaikki hänen henkensä voimat. Hän istuutui niin että selkä nojautui lasioveen; kuumat hartiat lämmittivät kylmää lasia, ja intohimoisesti minä suutelin tunnotonta ovea, joka erotti meidät toisistamme. Seisoin liikkumattomana; niinkuin taikanuoli olisi minuun koskenut, silmäni, ruumiini, sydämmeni, henkeni, kaikki olivat kiintyneet Magdaleenan liikkeisiin. Hän luki paperia kuumeentapaisella kiireellä, kasvot olivat kalmankalpeat, olento juhlallinen; hän tiesi silminnähtävästi koko elämänsä kohtalon puhuvan näistä papereista. Kun hän oli lopettanut, niin kädet herposivat voimattomina alas, ja suuri kyynel vieri hänen poskellensa. Kiihkeästi painoin polttavaa päätäni, polttavaa suutani lasiovea vastaan; rintani ahdistus melkein tukehdutti minut. Mutta kiivaasti Magdaleena nousi istuimeltaan, lasi, jota vastaan pääni nojautui, särkyi ja haavoitti otsaani. Vavisten Magdaleena nosti silmänsä ja säikähtyi nähdessään minut; hän purskahti kamalaan, melkein mielettömään nauruun ja pyörtyi lattialle. Minä aukasin oven ja lensin hänen luoksensa, enkä välittänyt verestä, jota runsaasti tiukkui otsastani. Tunsin omantunnon piston sydämessäni ja muistin tuota saksalaisen tarinan "adeptia", joka mestarinsa kirjasta loihti henkiä esiin, mutta pelolla havaitsi unohtaneensa sanat, joilla henkiä voi hallita. Hellimmillä sanoilla koetin saada Magdaleenaa henkiin, viimein hän avasi silmänsä, mutta kääntyi heti pois, havaittuaan minut. "Pois", hän kuiskasi kiivaalla äänellä, "pois! Minkätähden olet tehnyt tämän?" — "Magdaleena, minä rakastan sinua." — Hän nauroi katkerasti, "Rakastat veljesi vaimoa!" — "Olen ijankaikkisuudesta rakastanut sinua ja rakastan ijankaikkisuuteen." — "Onko totta, mitä tässä on kirjoitettu?" — "Minä vannon…" — "Älä vanno — en kuitenkaan usko sinua, en usko ketään enää tässä maailmassa." Hänen äänensä pehmeni katkerasta helläksi, ja sydämmen surulla hän lisäsi: "oi Julian! kerran oli Magdaleenan sydän, onni ja elämä sinun käsissäsi, miks'et silloin jaksanut olla mies — nyt on liian myöhäistä. Sinun sytyttämäsi oli ensimmäinen rakkauteni, mutta sinun sytyttämäsi oli myöskin ensimmäinen vihani, enkä voi sitä milloinkaan unohtaa." — "Magdaleena", minä rukoilin, "älä hylkää minua; sinua minä en voi jättää, ilman sinua minusta tulee maailman pahin ihminen, mutta sinun kanssasi hyvä ja jalo. Älä hylkää minua, minun, sinun, Jumalan tähden!" Magdaleenan ääni tuli taas katkeraksi ja hän huusi: "kuinka itsekäs hän aina on!… aina minä… aina vain minä! Lopettakaamme tämä puhelu ja olkoon se viimeinen meidän välillämme tässä maailmassa." — "Minä en kykene", huusin minä ja heittäydyin hänen jalkojensa juureen; "omani sinä olet ja omakseni olet tuleva. Minä jään tänne." Hän vastasi kylmästi: "siis minun täytyy paeta täältä, sillä molemmat yhdessä olemme täällä liikaa." — "Minä seuraan sinua, vaikka pakenisit maailman viimeisiin ääriin." — "Hautaanko myöskin?" kysyi hän vakaasti ja kamalasti. Tämä sana hillitsi minua. Lyhyen äänettömän hetken kuluttua huusin: "sinä olet oikeassa: jompikumpi meistä on liikaa maailmassa. Olkoon se sitten minä. Jää hyvästi." Minä jätin hänet.
Tultuani kamariini rupesin miettimään, mitä minun nyt oli tekeminen, mutta ajatukseni olivat niin sekavat, etten keksinyt valon sädettäkään pimeydessäni. Henkeni hermot olivat olleet monta päivää korkeimmilleen jännitettyinä. Maailma ja erittäinkin oma itseni inhottivat minua niin täydellisesti, etten jaksanut olla surullinenkaan. Kevytmielinen haluttomuus oli tullut entisen lämpimän intoni sijaan; Magdaleenan viimeinen sana "hauta" se vain soi alituisesti, niinkuin sävel kaukaisesta unelmasta, korvissani. Väkisinkin usein seisahduin pistolejani katselemaan ja väkisinkin ajattelin: tuo pieni kalu voipi pelastaa sinut kaikesta, sekä Magdaleenan että omasta ylenkatseestasi. Kerran jo latasinkin ne, mutta laskin ne taas pois. Väsyksissäni heittäydyin vuoteelleni, mutta päätäni kivisti niin tuimasti, etten voinut nukkua. Nousin siis ja päätin mennä kävelemään synkkään metsään, että kylmä yön tuuli saisi vilvoittaa polttavaa päätäni. Olin jo mennyt, mutta tulin melkein vasten tahtoani takaisin ottaakseni pistolini mukaani.
Oli kylmä yö toukokuun alussa. Kevät oli tullut tavallista myöhemmin; vaikka lumi enimmältään oli sulanut, olivat maantiet kuitenkin paksulla kaljamalla. Jokien jäät olivat jo ajolla, ja yön hiljaisuudessa aaltojen raju taistelu pauhasi. Tämä aaltojen kummallinen, salainen kohina oli ihan kuin luonnottarien tuudituslaulua nukkuvalle luonnolle. Mietin, oliko se tuleva minullekin ijankaikkisuuden tuudituslauluksi. Kävelin kiivaasti muutamia tuntia metsässä, ja olin jo joutunut noin peninkulman päähän kodista. Kuljin niinkuin näkymättömän käden johdattamana eteenpäin, enkä katsonut mihin olin tullut. Yhtäkkiä havaitsin tulleeni paikkaan, joka oli pahassa huudossa paikkakunnallamme; se oli korkea, äkkijyrkkä mäki, joka ikäänkuin riippui laakson yli, jossa virtaili vuolas joki. Mäen polvessa oli pieni kiviläjä ja siinä pieni risti; sanottiin kuuluisan pahantekijän siinä murhanneen itsensä. Maantie vei alas mäkeä joelle, jonka yli johti vanha silta; tämä tie oli mitä vaarallisin nyt, kun maantie oli liukkaalla kaljamalla ja virta näin jäiden lähdön aikana kovin paisunut ja silta sen lisäksi sangen huono. Väsyneenä istuin itsemurhaajan haudalle; mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut tänä päivänä. Mihin elämäni tie nyt kulkisi, en tiennyt, Magdaleena oli hyljännyt minut, hänen silmissään olin katala pettäjä, minä, joka aina koko elämänaikani olin koettanut näyttää jalolta ja ylevältä. Maailman kirjavaan menoon en tahtonut palata, yksinolo oli tuskallinen, ja ainoa ihminen, jonka kanssa voisin elää, ylenkatsoi minua; minulla ei ollut muuta Jumalaa kuin oma sydämmeni, ja häpesin nyt tätä katalaa Jumalaa. Ei — ei! minulla ei ollut enää muuta tekemistä maailmassa kuin kuolla, ja tämä oli kaikeksi onneksi omassa vallassani. Jos minä kuolen, niin Magdaleena itkee minua, hän kenties ihmettelee rakkauttani, joka oli tehnyt elämän minulle mahdottomaksi ilman häntä; kuolleena olen minä sankari, elävänä tavallinen hyljätty rakastaja. Tahdon nukkua — nukkua! Ja näissä ajatuksissa nostin pistolin ja panin sen ohimoitani vastaan. Vielä vain kosketus liipasimeen — niin olen vapaa, saan nukkua. Kummallisin seikka tässä oli kylmä huolettomuuteni: minusta tuntui kuin tekisin tavallisimman teon maailmassa. Olin juuri lau'aista, kun ajatus iski mieleeni — onko ijankaikkisuutta? Onko rankaisevaa ja palkitsevaa valtaa, joka päättää tulevaisuudesta? — ja minä laskin alas pistolini. Mutta olkoon! Tulevaisuuteni ei kuitenkaan voi tulla nykyisyyttä tuskallisemmaksi. Ja taas kohotin kamalaa leikkikaluani. Mutta lujuuteni oli poissa; kaksi voimaa taisteli sielussani, järkeni käski minun paeta kuolemaa, mutta sydämmeni oli siihen tenhovoimalla kiinnitetty. Ajatukset alkoivat hämmentyä, päätäni pyörrytti, hiostava pelko hiipi ruumiini jäseniin. Väkisinkin johtui mieleeni vanha taikausko itsemurhaajista, että muka heidän kätensä kasvaa ylös haudasta, ja kiihottunut mielikuvitukseni näki jo lihattoman, pitkän, valkoisen käden viittaavan minulle kiviröykkiöstä. Yhtäkkiä kuulin äänen, kuulin vaunujen kolisevan kaljamalla; vanha ukon ääni hyräili virttä. Ääni oli minulle tuttu — lapsuudessani olin usein kuullut saman äänen ja sama virren. Se oli Martti, vanha perheemme palvelija, joka oli seurannut Malkusta Pietariin kuskimiehenä. Siis Malkus jo palasi! Hän, jonka tähden Magdaleena hylkäsi minut! Salainen pirullinen kiusaus ahdisti sydäntäni — pistoliani voisin käyttää paremmin hänen, kuin itsensurmaksi. Hyi! Ei! Heikko minä olen, mutta konnaksi en ole vielä ruvennut. Mutta tahtoni heikkoni heikkonemistaan, en tiennyt mitä tein; voittamaton voima ajoi minut maantielle. Hevoset olivat jo alkaneet astua mäkeä ylös; ei kukaan näe sinua, ei kukaan voi estää sinua, huusi saatana rinnassani; Jumala! älä johdata minua kiusaukseen, rukoili parempi olentoni tuskissaan. Ja minä voitin kiusauksen; kauhistuen paiskasin kiivaasti molemmat pistolini pois. Mutta turha oli voittoni; onneni musta enkeli oli minua mahtavampi. Molemmat pistolit laukesivat ankaralla paukahduksella, hevoset karkasivat pystyyn ja lensivät niinkuin ukonnuolen ajamina eteenpäin; Martin voimattomat, vanhat kädet eivät jaksaneet niitä pidättää, vaunut survaisivat sillan käsipuut rikki, ja silmänräpäyksessä näin kaiken — vaunujen, hevoisten ja ihmisten vaipuvan vinheän virran vaahtoisten, taistelevain aaltojen valtaan. Sanomaton kauhistus valtasi sydämmeni, pelkäsin tulevani mielipuoleksi ja juoksin pois niin paljo kuin jalkaa oli. Kaukaa vielä kuului korvissani ukon vapiseva ääni: "Jumala armahtakoon meitä"; joudutin juoksuani, ja pian kaikki oli hiljaista.
Koko yön ja toisen päivän kuljeksin metsässä ilman tarkoitusta ja tietämättä mitä tein. Illalla kuitenkin uuvuin maahan, mistä eräs talonpoika löysi minut; hän vei minut tupaansa, jossa pian nukuin. Yöllä kuitenkin heräsin: kuulin niinkuin kaukaisen äänen huutavan: "Jumala armahtakoon meitä", se oli vanhan Martin ääni, joka vainosi minua. Pelästyen nousin vuoteeltani ja pakenin, mutta turhaan; tuo kamala, sortunut ukonääni soi joka puusta, joka kivestä minun korviini; kun kohtasin ihmisiä, luulin heitä poliisimiehiksi ja juoksin sitä kiiruummin. Kolmannen päivän iltana tulin vähän levollisemmaksi; aivan tietämättäni viimein jouduin kotiin. Niinkuin unessa astuin sisään, näkemättä ketään; menin suoraan sukusaliin. Siellä olivat paarit, ja paareilla paisunut, raadeltu, epämuotoinen ruumis makasi — se oli Malkus. Painoin silmäni umpeen, mutta näin sittenkin tuon verisen, rikkinäisen ruumiin edessäni. Ja minusta tuntui niinkuin tulinen sormi olisi kirjoittanut otsaani: "korvasi on ijankaikkisesti kuuleva vanhan Martin viimeisen huudon, silmäsi on ijankaikkisesti näkevä veljesi verisen ruumiin." Ja nämät sanat ovat olleet kamalinta totuutta.
En tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan kamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, "te elätte; parooni Julian elää!" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni levolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi itkien, että luultiin minun ampuneen itseni — eräs palvelija oli näet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli, saatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut kyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä kirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli sisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille. Magdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään seuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut pikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein tiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet katsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät kohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä tarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli mennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon. Siellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan ja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri, joka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän riensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään minut: "sinäkö, Julian", hän huusi raivossaan, "oletko henki, vai…" — "En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä." Hän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun kolkosti hän kysyi: "Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?" Minä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken kuluttua hän taas kysyi: "Kain, missä on veljesi? Pistolisi on löydetty maantieltä!" — "Minä en ole murhannut häntä." — "Vanno Jumalan kautta, että olet viatoin!" Minä en antanut vastausta. Vaikertaen hän vaipui vuoteellensa: "Minkätähden säästät minua", hän kysyi katkerasti nauraen; "jos minusta pääset, niin saat periä uhrisi koko omaisuuden." — "Magdaleena", rukoilin minä, "älä tuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso minua!" — "Pois", huusi hän tulisessa vimmassa, "minä vihaan, minä ylenkatson mieheni murhaajaa." — "Älä valehtele, Magdaleena, minua et voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus." — Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi kuitenkin: "niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan sinua."
Ja se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän kuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin — hiukseni olivat käyneet harmaiksi.
Myöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut, puhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta vuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli Magdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi, mutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren tytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä rupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi, mutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä onnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso. Muutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.
Kerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta piirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni, jossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli kirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen itseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen. Hän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli rakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä viimeinen sana oli siis ollut valhetta.